Alan Wake’s American Nightmare (Xbox 360)

24.02.2012 16:39 Miikka Lehtonen

Tekijä: Remedy
Julkaisija: Microsoft Game Studios
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://alanwake.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Näenkö valveunia vai onko edessäni avautuva hämmästyttävä näkymä sittenkin – jotenkin — totta? Tätä pohdin, kun näin Alan Waken jorailemassa juustoisen europopin tahtiin Soneran TV-mainoksessa.

Mutta vähintään yhtä ihmeellinen on Alan Wake’s American Nightmaren tarina. Alkuperäinen Alan Wake ihastutti ja vihastutti sillä, että peliksi miltei ennennäkemättömän rohkeasti se ei tarjonnut vastauksia läheskään kaikkiin kysymyksiinsä. Eikä siis sen takia, että kehitystiimi olisi unohtanut asian, vaan ihan tarkoituksella.

Peliin julkaistut kaksi DLC:tä tarjosivat jo enemmän vastauksia, mutta jättivät silti paljon arvailujen varaan. Äskettäin julkaistu Xbox Live Arcade –lohkaisu Alan Wake’s American Nightmare jatkaa siitä, mihin DLC:t lopettivat. Alan Waken ja sen DLC:iden pelaaminen ei ole jatko-osasta nauttimiseksi välttämätöntä, mutta se auttaa. Tarina kun on suoraa jatkoa edellisen osan tapahtumille, mutta pelin henkeen kuuluu se, että koko ajan ollaan vähän pihalla, joten ehkä nyyppänä peliin astuminen vain auttaa Alanin rooliin sovittautumista.

Tervetuloa Night Springsiin

Siinä missä alkuperäinen Alan Wake liikkui Stephen Kingin ja Twin Peaksin tunnelmissa, XBLA-jatko-osaa varten tunnelmaa oli kuulemma ammennettu Quentin Tarantinon tuotoksista. En siis ennakkoon tiennyt, mitä odottaa. Nopeaa ja ylikäsikirjoitettua sanailua? Loputtomia pop-viittauksia? Tarantinon japanilaisten vinyylilevyjen täyttämästä kellarista poimittua soundtrackia? Vastaus on ”ei mikään ylläolevista”, onneksi niin.

American Nightmaressa Alan Wake jahtaa Mr. Scratchia, pahaa kaksoisolentoaan. Jahti tuo hänet keskelle Arizonan erämaata, jossa paikallinen motelli, observatorio ja drive in –elokuvateatteri toimivat tarinan tapahtumapaikkoina. Rosoisen naarmuiset välianimaatiot ja TV:ssä pyörivät, Mr. Scratchin tähdittämät snuff-lyhytelokuvat tuovat sitä likaista grindhouse-tunnelmaa, mutta olin silti aluksi ymmälläni. Tarinasta kun ei tullut mieleen Tarantinon tyyli tai edes hänen elokuviensa sisältö.

Noin puolentoista tunnin pelaamisen jälkeen palaset kuitenkin loksahtivat paikalleen. Olin jo hetken ihmetellyt, miten peli tuntui lähestyvän loppuaan niin kovin aikaisin, vaikka Remedy mainosti ennakkoon pelistä riittävän pelattavaa iltapäiväksi. Mutta eihän se piru sitten loppunutkaan. Lopputekstien sijaan edessä oli lyhyt animaatio, jonka aikana Alan Wake sen enempää spoilailematta tajuaa, että hänen on käytävä tapahtumat läpi uudelleen hieman eri tavalla, jotta tarinalla olisi suotuisa loppu.

Ja sieltähän se Tarantino sitten löytyikin. Run, Lola, Run –elokuvan (ja ennen kuin kukaan innostuu, tiedän kyllä, ettei saksalainen elokuva ole Tarantinon käsialaa. Mutta suuri vaikute se on hänen urallaan ollut.) tyylisesti Alan Wake on koko ajan tietoinen siitä, että pelin tapahtumat toistavat itseään. Niinpä hänen – ja pelaajan – pitää käyttää kasvavaa tietoaan hyväkseen, jotta Mr. Scratchin ansa lopulta laukeaakin tätä itseään vastaan.

Pelien tarinankerronnan suurena ystävänä sain ratkaisusta aikamoiset sävärit, kuuluuhan jo mainitsemani Lola kaikkien aikojen suosikkileffoihini. Kyynikko takaraivossani huutaa, että taustalla on taiteellisten syiden ohella myös se, että Remedyn budjetti ei riittänyt paljon suurempiin puitteisiin, mutta ei haittaa: homma toimii.

Mainiona oivalluksena uusintakierrokset karsivat myös sitä turhaa juoksemista, sillä siinä missä ensikerralla Alan Waken täytyy vaikkapa käydä hakemassa pitkän juoksumatkan takaa oven avainkoodi, toisella kierroksella hän jo muistaa sen. Ja toki toistolla leikitellään muutenkin: pelikierrokset eivät ole identtisiä, vaan haastekäyrä kasvaa jatkuvasti ja joka kulman takana odottaa tyly yllätys.

Uusia ja ikäviä yllätyksiä

Minulle alkuperäinen Alan Wake oli vuoden 2010 parhaita pelikokemuksia juuri tarinansa takia. Ehkä juuri tämän takia en vetänytkään pelin vihollisvalikoimasta ja taistelun itseääntoistavuudesta herneitä nenääni, kuten niin monet muut. Taistelu ei ehkä ollut johtavien 3PS-pelien tasoista, mutta toisaalta se ei myöskään häirinnyt pääasiasta, eli tarinasta nauttimista.

American Nightmaressa yhtälö on hieman toisenlainen. Tarina on yhä tärkeässä roolissa, mutta sitä on vähemmän kuin ennen. Myös suhteessa. Pitkät välianimaatiot loistavat poissaolollaan ja tarina kulkee lähinnä dialogin ja kertojan voimalla eteenpäin. Joten miten käy, kun taistelun yllättäen pitäisi olla edeltäjää suuremmassa roolissa? No, hyvin. Koska Remedy osaa hommansa.

Valitukset liian kapeasta vihollisvalikoimasta on selvästi noteerattu, sillä mukana on pari todella ikävää yllätystä ykkösosan taisteluun tottuneille. Eräs vihollistyyppi osaa muuttua lintuparveksi ja vaihtaa nopeasti paikkaa vaikka Alan Waken selän taakse, toinen taas hajoaa valosta saadessaan kahdeksi pienemmäksi kopioksi itsestään. Eikä siinä vielä kaikki, mutta jätetään pelaajille myös yllätyksiä.

Muitakin parannuksia ja tuunauksia löytyy. Pattereita ja ammuksia jaellaan paljon alkuperäistä peliä avokätisemmin ja uusien aseiden hankinta on sidottu peliin kätkettyjen käsikirjoituksen sivujen keräilyyn. Maastosta löytyy aselaatikoita, joiden avaaminen vaatii tietyn määrän sivuja. Sivujen löytäminen taas on paljon helpompaa kuin viimeksi, koska ne näkyvät tutkassa Alanin tullessa suunnilleen saman postinumeron alueelle.

Uusi taistelusysteemi on eniten kotonaan tarinatilaa tukevassa arcade-pelitilassa, jossa Alan heitetään hautausmaalle tai muulle vastaavalle areenalle yksinkertainen tavoite edessään: selviä aamuun asti. Viholliset tulevat päälle laumoina, kombomittari kasvaa ja pistepotti tikittää ylöspäin kellon suunnatessa vastakkaiseen suuntaan. Yllättävän hauskaa puuhaa, jonka viihdyttävyys todistaa, että vaikka Alan Waken ammuskelu ei välttämättä olekaan ihan Gears of Warin tai muiden 3PS-ykkösnimien tasolla, se toimii riittävän hyvin, jotta peli kulkee sujuvasti.

Rahan arvoinen?

Tehtäköön selväksi, että Alan Wake’s American Nightmare ei ole Alan Wake 2. Ei kirjaimellisesti, eikä henkisesti. Sellaista odottavat tulevat siis pettymään. Jos odotukset kalibroi kohdalleen, tarjolla on silti kiva paketti.

American Nightmare on selvästi pienempi välipala, jossa potkaistaan Alan Waken tarinaa pari askelta eteenpäin ja tarjoillaan lisää ykkösosasta tuttua tunnelmointia ja pelattavuutta moisesta pitävälle. Se varsinainen toiminta ottaa pari askelta eteenpäin, tarinan sisältä taas taaksepäin. Nokkela kerrontatapa paikkaa tarinan puutteita ja saa pelin tuntumaan kiinnostavalta, eikä ainakaan minulla ollut mitään vaikeuksia pelata peliä läpi yhden illan aikana.

1200 pisteen Xbox Live Arcade –peliksi American Nightmare onkin muikea pakkaus. Se ei välttämättä mullista maailmaa, mutta Alan Wakesta pitävät saavat rahoilleen vastinetta.

Sitten odottelemaan sitä varsinaista kakkososaa!

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet