Arvostelu Kauhupeli Ad Infinitum tuo verenhimoiset hirviöt ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin
Kuva: © Hekate
Ad Infinitum ei ole se omaperäisin otos ensimmäisen maailman sodan kauhuista, mutta kyseessä on silti pelaamisen arvoinen tuotos verrattain uudelta kehittäjältä.
Julkaisupäivä: 14.9.2023
Studio: Hekate
Julkaisija: Nacon
Saatavilla: Xbox Series X/S (testattu Series X), PC, PS5
Pelaajia: 1
Ikäraja: 16
Peliä pelattu arviota varten: noin 9 tuntia
Jos pelin esittelytekstin mukaan kyseessä on psykologinen kauhukokemus, jossa tarina on pääosassa, niin ainakin allekirjoittaneella alkavat hälytyskellot kumisemaan: kyseessä on varmasti kävelysimulaattori! Näiden kellojen äänekästä kilinää kuuntelin aloittaessani pelaamaan saksalaisen Hekaten esikoiskauhuilua, Ad Infinitumia.
Vaan kuinka ollakaan, kyseessä ei kuitenkaan ole kävelysimulaattori, vaan todella perinteinen selviytymiskauhuseikkailu.
Ad Infinitumin pääosassa on saksalainen sotilas Paul Von Schmitt. Eräänä sateisena yönä hän havahtuu kammottavasta painajaisesta ja huomaa olevansa lapsuudenkodissaan, vanhassa huoneessaan. Omituisten äänten saattelemana mies ryhtyy tutkimaan koreaa kartanoa. Pian raja todellisuuden ja sodan kauhujen välillä alkaa hälvenemään, eikä Paul enää tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.
Tarina ei periaatteessa ole mitenkään erikoinen: tapahtumat pyörivät sodan kauhujen sekä perheen ongelmallisten suhteiden ympärillä. Se on silti tarpeeksi jännittävä, ja mielenkiintoni juonta kohtaan pysyi yllä koko noin yhdeksän tuntia kestävän seikkailun ajan. Aluksi on vaikea hahmottaa mitkä tapahtumista ovat tosia ja mitkä muistoja menneisyydestä, mutta lopussa kaikki selkenee – tai ainakin suurimmaksi osaksi.
Kuvakaappaus Ad Infinitumista © Hekate
Vielä ensimmäisen tunnin ajan Ad Infinitum voi vaikuttaa kävelysimulaattorilta. Vauhtiin päästessään se muuttuu kuitenkin perinteiseksi selviytymiskauhuksi, eli seikkailun aikana hiivitään, piiloudutaan sekä juostaan karkuun toinen toistaan kammottavimmilta hirviöiltä. Tämän lisäksi ratkotaan muutamia ympäristöä hyödyntäviä pulmia.
Peli koostuu neljästä kappaleesta, ja jokainen niistä on jaettu kahteen osaan. Ensin seikkaillaan kartanossa ja selvitetään perheen synkkiä salaisuuksia, minkä jälkeen siirrytään länsirintamalle, juoksuhautoihin.
Kartanossa haahuillessa kerätään kourat sauhuten kaikenlaisia lippusia ja lappusia, jotka sitten paljastavat pelaajalle perheenjäsenten väliset ongelmalliset suhteet. Osalle pelaajista leppoisa tutkiskeleminen saattaa olla vähän liiankin rauhallista, mutta itse nautin kartanossa fiilistelystä. Rakennus näyttää todella kauniilta, ja kuulokkeista tulviva, korvia lempeästi kutitteleva sateenropina sai salamyhkäisen tunnelman tuntumaan entistäkin hämyisämmältä.
Kuvakaappaus Ad Infinitumista © Hekate
Jos tunnelma kartanossa on mukavan leppoisa, niin juoksuhautoihin saavuttaessa kaikki muuttuu päinvastaiseksi. Ympärillä lojuu kasoittain ruumiita ja epätoivon tuoksu leijuu sieraimiin. Ilmapiiri on ahdistavan synkeä – juuri niin kuin kauhupelissä kuuluukin olla. Koko aikaa ei silti tarvitse olla kauhuissaan: rytmitys on varsin onnistunut ja välillä myös juoksuhaudoissa saa seikkailla ilman pelkoa pepussa.
Ulkosalla juoksennellessa täytyy olla varovainen, sillä juoksuhautojen uumenissa pelaaja kohtaa hurjia, verenhimoisia hirviöitä.
Hahmosuunnittelu ansaitsee kiitoksia. Osa kammottavista kummajaisista on ulkonäöltään niin ällöttäviä, että niiden puistattavat kuvajaiset palavat verkkokalvolle ikuisiksi ajoiksi. Näyttävien ulkoisten ominaisuuksien lisäksi myös otusten väistelemiseen käytettävät tekniikat vaihtelevat. Jokaisessa kappaleessa tulee vastaan eri otuksia, joiden kynsistä selviää hengissä käyttämällä hyväkseen tiettyjä kykyjä tai apuvälineitä. Esimerkiksi eräässä kohdin pelaajaan täytyy ohittaa pahiksia hiipien, kun taas toisella kertaa apuna käytetään vedettävää, aivan kökköä taskulamppua.
Kuvakaappaus Ad Infinitumista © Hekate
Kaiken kaikkiaan hengissä pysyminen luonnistuu melko helposti. Jotkut kohdat vaativat useampaa yritystä, mutta tallennuspisteitä on ripoteltu ympäriinsä anteliaasti. Jos Ad Infinitumia vertaa kesällä arvioimaani Amnesia: The Bunkeriin, niin kyseessä on vaikeustason suhteen kaksi eri ääripäätä. Amnesia oli kaikin puolin hankala, kun taas Ad Infinitum saattaa olla karskeimmille kauhufaneille jopa liian helppo.
Kyseessä on kauhupeli, joten tärkein kysymys kuuluukin: onko Ad Infinitum pelottava?
On ja ei. Sotahan on jo itsessään pelottava, ja rintamalle sijoittuvissa kohtauksissa ilmapiiri onkin sangen ahdistava. Varsinaista säikyttelyä ei kuitenkaan ihan hirveästi koeta. Ja jos kauhupelien kommervenkit ovat pelaajalle tuttuja, niin on todella helppo aavistaa, missä kohdin säikyttelyä esiintyy. Kartanossa seikkaileminen ei taas tunnu varsinaisesti pelottavalta, vaan ehkä enemmänkin hämyisän tunnelmalliselta.
Yksi osa-alue Ad Infinitumissa on erityisen onnistunut: karmaiseva äänimaailma. Korviin kantautuu ajoittain todella häiritseviä ääniä ja vaikka ruudulla ei tapahdu mitään pelottavaa, alkaa selkäpiitä silti karmimaan. Joskus taas on hiirenhiljaista, mikä sekin osaltaan saa aistit terävöitymään. Myös taustalla soiva, aavemainen musiikki sopii peliin vallan mainiosti.
Kuvakaappaus Ad Infinitumista © Hekate
Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu pelin tekninen toteutus. Muutamassa kohdin ruudunpäivitys tipahti alhaiseksi, mutta myös bugeja esiintyy. Eräässä kohtauksessa pelin alkupuolella Paulin kintereillä rymistellyt hirviö tönäisi miehen ulos pelialueelta. Tämä toistui muutaman kerran, mutta onneksi parin yrityksen jälkeen seikkailu pääsi jatkumaan.
Kaiken kaikkiaan Ad Infinitum on positiivinen kokemus. Se ei tarjoa mitään uutta tai maailmaa mullistavaa kauhupelien saralla, mutta taidokkaasti toteutetut, perinteiset selviytymiskauhuelementit tekevät siitä viihdyttävän kokemuksen.
AD INFINITUM
”Ad Infinitum vie pelaajan tunnelmalliselle seikkailulle ensimmäisen maailmansodan kauhuihin. Se ei mullista selviytymiskauhugenreä, mutta on silti kokemisen arvoinen kauhupläjäys”
