Arvostelu: Doom Eternalin ohessa julkaistu Doom 64 toimii nyt paremmin kuin 23 vuotta sitten

Pelihistoriankirjojen alaviitteeksi jäänyt Doom 64 nousee viimein unohduksista, pyyhkii pölyt päältään ja asettuu omaksi luvuksi uudistetussa remasteroinnissa.

Julkaisupäivä: 20.3.2020
Studio: Nightdive Studios
Julkaisija: Bethesda Softworks
Saatavilla: PC (Windows, testattu), PlayStation 4, Xbox One & Switch
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 3 tuntia

Doomin ystävien kelpaa hymyillä leveästi, sillä Helvettiin ei päästä tässä kuussa vain kerran, kahdesti tai edes kolmesti, vaan peräti neljä kertaa. Doom Eternal tarjoaa pirullisen nautinnollista räiskintää modernissa kuosissa, mutta pelin kyljessä saadaan pelattavaksi myös roppakaupalla nostalgiaa – kirjaimellisesti.

Arvostelu: Vihdoinkin ilmestynyt Doom Eternal on hauska ja helvetin näyttävä räiskintäpeli, joka ei ota itseään liian vakavasti

Uutuusräiskinnän linnakkeeseen piilotettu muikea pääsiäismuna tarjoaa nimittäin pelin sisällä mahdollisuuden räimiä Doomin ja Doom II:n parissa, kun taas ennakkotilaajat saavat käsiinsä aiemmin vain Nintendo 64:lle vuonna 1997 julkaistun ja laajalti väärinymmärretyn Doom 64:n. Jälkimmäinen ei monien uskomuksista huolimatta ole suinkaan Nintendon konsolille räätälöity käännös alkuperäisestä, vaan ihka aito jatko-osa. Toki sillä poikkeuksella, ettei tekijätiiminä ole sarjan luonut id Software, vaan yhtä lailla pelialan veteraanistudiohin lukeutunut Midway Games.

Sekaannus on sikäli ymmärrettävää, sillä vuonna 1993 julkaistu Doom aloitti aikanaan kokonaisen Doom-kloonien sarjan. Viiden pennin kopioiden lisäksi seuraavien vuosien ajan myös alkuperäinen Doom portattiin jokseenkin jokaiselle olemassa olevalle alustalle. Tässä rytäkässä Doom 64:ksi nimetty Midwayn tuotanto saattoi helposti hukkua jo korvista ulos tulevaan porttaustulvaan.

Toisekseen peliä ei ole koskaan nähty Nintendo 64:n ulkopuolella ennen kuin nyt. Käännöksestä vastaa remasterointeihin erikoistunut Nightdive Studios, joka tuo tuotoksen uskollisesti käännettynä ja nykylaitteille optimoituna versiona. Touhu kannattaa ottaa kuitenkin tosissaan, sillä kyseessä on pirullisen haastava ja nykymittapuin jopa aavistuksen rasittava räiskintä, joka ei tunne armoa. Mutta samalla se on pieni pala klassisen pelisarjan historiaa, johon on nyt erinomainen aika tutustua.

Doom 64 käynnistyy Doom II:n jälkimainingeista, kun Helvetti on palautettu takaisin omille sijoilleen. Yksi manalanpesäke löydetään kuitenkin radioaktiivisen tutkimuslaitoksen syövereistä, joten Doom Marine lähetetään palauttamaan saatanalliset kätyrit takaisin koteihinsa – yksi riuhtaus ja repäisy kerrallaan.

Toki premissi on ainoastaan luettavissa pelin mukana tulleesta manuaalista, sillä pelit itsessään eivät suotta käyttäneet aikaa tarinan kuljetukseen. Joten jos modernien Doomien tarinankerrontaa käy haukkuminen, eivät alkuperäiset teokset ole selkeästi olleet tuttuja. Sen sijaan Doom 64 luottaakin vanhaan hyvään räiskintään, jossa kuoloa kylvetään yksi luoti, hauli, plasma, raketti ja sahanterä kerrallaan.

Doom 64 poikkeaa edeltävästä kaksikosta kuitenkin ulkoasun ja tunnelman osalta. Jälkimmäisen osalta kenttäsuunnittelussa on menty entistä synkemmille urille, mikä näkyy paikoin kirjaimellisesti käytännössä läpitunkemattoman pimeissä alueissa. Valaisua ja särömetallin hylkäävää soundtrackia hyödynnetään myös entistä enemmän kauhunomaisen tunnelman luomiseksi. Näiden ohella näkyvin muutos on ikonisten vihollisspritejen kuvittaminen uuteen ja tarkempaan.

Varsinainen pelattavuus ei sen sijaan eroa aiemmasta, joskin se on mahdollisesti jopa edeltäjiään haastavampi. Doom 64:stä uupuu nykyisten Doomien pelimekaaninen hienous, mutta se vaatii yhtä lailla taktiikkaa, jos siitä aikoo selvitä kuolematta. Huolimatta siitä, että taktikointi tässä yhteydessä tarkoittaa lähinnä sivuttaissuuntaista liikettä vihollisten luotien välttämiseksi. Kenttiin ripotellut lukuisat yllätykset, ahtaat tilat ja ansat pitävät huolen kuitenkin siitä, ettei tuotos ole mikään läpihuutojuttu, vaikka räiskintä voi pidemmissä sessioissa alkaa maistua hivenen puulta.

Puhumattakaan sellaisesta mukavasta yksityiskohdasta, että jos kesken kentän kuolee, ei tasoa joudu ainoastaan aloittamaan alusta, vaan myös ilman kerättyjä aseita. Tämä lisää huomattavasti pelin vaikeutta, kun huomaa kenttiin ripoteltujen panosten ja hipareiden jäävän auttamattoman vajavaisiksi.

Vinkki: suosittelen tallentamaan aina kentän alkuun.

Toisekseen pelin kenttäsuunnittelu on ajalleen tyypillisen sokkelomaista, eikä se onnistu kertomaan selkeästi, mihin pelaajan kuuluisi aina edetä. Perusidea on edelleen löytää eri värisiä avainkortteja, joilla avataan aina seuraava ovi eteenpäin. Toisinaan näiden väliin on tosin ripoteltu kaikessa hiljaisuudessaan avautuvia salaovia, jotka saattavat kätkeä elintärkeän napin ja jäävät helposti huomaamatta, mikä johtaa rasittavaan kenttien millintarkkaan nuohoamiseen.

Vaan Doom 64:ssä on silti oma viehätyksensä, joka syntyy mukavan huolettomasta räiskinnästä ja aavistuksen ruusunpunaisesta nostalgiasta, minkä myös arvon kollegani huomasi ensimmäiseen Doomiin ensi kertaa sukeltaessaan. Toisaalta Doom 64 ei myöskään kärsi enää lukemattomien kloonien ja porttausten tulvasta ja tuntuu siten aavistuksen pirteämmältä tuotokselta. Paljon haastavammalta, synkemmältä ja yhä rasittavammalta, mutta silti pirteämmältä kuin 23 vuotta sitten.

DOOM 64

”Monien ulottumattomissa ollut unohdettu räiskintä tuodaan entistä laajemman yleisön käsiin.”