Arvostelu: Styx: Shards of Darkness ei ole uusi Hitman, mutta tarjoaa pätevää peikkohiippailua

Tekijä: Cyanide
Julkaisija: Focus Home Interactive
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5 3570K 3.4 GHz, 16 Gt muistia, NVidia GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: Windows 7 tai uudempi, Intel Core i5-2500 3,3 Ghz, AMD FX-6300 tai nopeampi prosessori, Geforce GTX 750, Radeon R7 260X v3 tai nopeampi näytönohjain & 8 gigatavua muistia
Pelaajia: 1, 2 (internetissä)
Arvostelija: Juho Anttila

Of Orcs and Men -roolipelissä ensiesiintymisensä tehnyt Styx-peikko lyö puukkoa lapaluiden väliin jo toisessa ihan omassa pelissään.

Styx ei ole ihan mikä tahansa peikko, sillä kuten Styx: Master of Shadows meille kertoi, nyt jo kuollut alkuperäinen Styx on koko klooneista koostuvan peikkorodun isä. Pelaajan ohjaama Styx puolestaan on kloonijoukon ainoa älykäs ja puhekykyinen jäsen. Huhhuijaa, minkälainen geenisoppa, sanoisi tähän itse Darwinkin.

Oli peikkojen alkuperä sitten kuinka hämmentävä hyvänsä, eivät nämä joka tapauksessa ole tervetulleita Styxin synkkään fantasiamaailmaan. Of Orcs and Men -sarja valitsee lähtökulmakseen Tolkienia mukailevan korkean fantasian sijaan mieluummin likaisen ja ilkeän, todellisuutta peilaavan näkökulman. Ihmiset ovat ahneita rasisteja, herkkänenäiset kääpiöt ne vasta peikkoja vihaavatkin ja fanaattiset tummat haltiat eivät juuri muista välitä valtaistuinpeliään pelatessaan.

Tähän kuvioon maagiseen amber-huumeeseen addiktoitunut Styx istuu kuin myrkkynuoli kohteen niskaan. Sarkastinen, kaikkeen nihkeästi suhtautuva peikko lipsahtaa kuin vahingossa keskelle tummien haltioiden valtapeliä, minkäs muunkaan kuin pieleen menneen keikan kautta. Styx-parka ei tahtoisi kuin pitää henkikultansa, kostaa kaikki kokemansa vääryydet ja kerätä siinä sivussa aimo annoksen amberia, mutta kohtalolla on antisankarille muuta mielessä.

Piilossa on pienen hyvä olla

Hiippailupelit ovat aivan oma pelaamisen alalaji, joka jakaa väistämättä mielipiteitä. Vihollisten välttelyyn perustuva pelitapa johtaa väistämättä yrityksen ja erehdysten täyttämään pelikokemukseen. Toiset nauttivat, toiset taas turhautuvat.

Omassa genressään Styx: Shards of Darkness on tyylipuhdas tapaus. Tappelemiseen ei juuri kannusteta ja korkeammilla vaikeustasoilla fyysiset yhteenotot on tehty kokonaan mahdottomiksi. Alemmillakin tasoilla pelattaessa sapelin kalistelu johtaa useimmiten nopeaan hengenlähtöön.

Jos peli ohjaakin hiipivää lähestymistapaa kohti vähemmän hienovaraisesti, tarjoaa se hiippailukäyttöön myös suorastaan harvinaisen tukevan työkalupakin. Ehkä osittain lukuisten vartijoiden aivokuolleisuudesta johtuen Styx osaa luikahdella kohti päämääräänsä usein melkein vihollisten nenän edestä.

 Amber-huume ei ole mikä tahansa päänsekoittaja, vaan se antaa Styxille myös maagisia lisäkykyjä.

Hetkellinen näkymättömyys tekee monesta mahdottomalta vaikuttavasta tilanteesta mahdollisen. Astetta mielenkiintoisempi kloonauskyky antaa Styxille mahdollisuuden sananmukaisesti oksentaa kaverikseen kloonin, joka pystyy lyhyen elämänsä aikana ohjaamaan vihollisia harhaan tai parhaimmillaan jopa tappamaan heikompia vastustajia.

 Varustevyön puolelta löytyy kourallinen erilaisia tikareita, puhallusputken nuolia kahtena eri versiona, muutama erilainen taikajuomapullo sekä vihollisten ruumiiden tuhoamiseen tarkoitettuja happoansoja ja -pulloja. Lisäksi Styx osaa hämätä vihollisia särkyviä esineitä heittelemällä puhumattakaan soihtujen sammuttamisesta matkan päästä viskatun hiekkakourallisen avulla.

Vapaata ja monikerroksista

Laajoille mahdollisuuksille tulee käyttöä, sillä Styxin maailmasta on luotu mukavan vapaa. Tasot ovat laajoja ja monikerroksisia ja lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen on tarjolla useita erilaisia lähestymistapoja. Suoraviivaisempaa toimintaa suosiva salamurhailee vihollisia antaumuksella ja viettää aikaansa piilotellen ruumiita ja vältellen suoraa kontaktia.

Hiippailevampi pelaaja luottaa hämäykseen ja kiertää vihollisten asemat mieluummin kokonaan. Useimmiten tähän tarjotaan myös mahdollisuus ja palkitseepa peli rauhanomaisen lähestymistavan ylimääräisillä kykypisteillä. Tikaria ei ole pakko ottaa edes mukaan tehtäviin ja silloin, kun nimetyt viholliset on pakko saada hengiltä, on tarjolla useimmiten jonkinlainen vaihtoehtoinen lähestymistapa.

Suhteellisen suurikokoisia kenttiä läpi tahkotessa ei aina pysty välttymään itsensä toistamisen tunteelta. Styx: Shards of Darkness pelaa kuitenkin tarinan loppupuolella pöytään sen verran myös uusia ideoita, ettei kyllästyminen tapa peli-iloa. Kiipeilyyn ja tarkkaan ajoitukseen perustuvat osiot tosin eivät ole pelin vahvinta antia – tähän palaamme hieman tuonnempana – mutta ne rikkovat kuitenkin mukavasti samanlaiseen hiippailuun kannustavaa pelirytmiä.

Maininnan arvoista on myös se, että vaikka mukaan on mahdutettu pari pomotaistelua, ei niidenkään kohdalla lipsahdeta liikaa toiminnallisempien pelien suuntaan. Nämäkin yhteenotot hoidetaan kotiin piilottelua ja kiipeilyä yhdistelemällä.

Hyppy syvyyteen – tarkoittamatta

Tähän mennessä Styx: Shards of Darkness kuulostaa varmasti jokaisen hiippailupelien ystävän unelmalta. Valitettavasti Cyanide ei tälläkään kertaa yllä aivan virheettömään suoritukseen.

Styx: Shards of Darkness näyttää hyvältä, mutta pari kertaa pelin skriptaus yskähteli pahemman kerran. Jumiin jäävät vartijat ovat sen verran harvinainen ilmiö, ettei se pilaa pelikokemusta, mutta kertaalleen salamurhan kohde kuoli omia aikojaan ilman, että juoni nytkähti eteenpäin. Tässä tilanteessa ainoa lääke löytyi palaamisesta taaksepäin minuuttitolkulla. Onneksi tämän kaltaiset yskähdykset olivat enemmän poikkeus kuin sääntö.

Suurempi ongelma löytyy kontrolleista, jotka toimivat kohtuullisen hyvin muuten paitsi kiipeillessä. Valitettavasti Styx: Shards of Darkness sisältää lukuisia jaksoja, joiden aikana päähenkilön on enemmän tai vähemmän pakko tasapainotella korkealla maanpinnan yläpuolella. Millinkin virheliike, joita tapahtuu aivan liian usein, johtaa tippumiseen ja äkkikuolemaan.

Batman-peleistä kopioitu idea kuoleman koittaessa pelaajalle ilkkuvasta päähenkilöstä käy äkkiä vanhaksi, kun Styx tippuu kuolemaansa kerta toisensa jälkeen hieman lyhyeksi jääneen hypyn vuoksi. Yhtä lailla ahdistaa se, kun kielekkeen alla piilossa lymyävä heikkopeikko päättääkin nousta ylös suoraan vihollisten näkökenttään. Kiipeily- ja hyppimismekaniikat on toteutettu oikein monessa muussa pelissä, joten tehtävän ei pitäisi olla mahdoton.

Parempaa keskitasoa

Styx: Shards of Darkness pitää sisällään myös hiiviskelypeleissä harvinaisemman ominaisuuden: yhteistyömoodin. Verkon yli pelattavaa yhteistyöpeliä ei testijakson aikana päässyt kunnolla kokeilemaan, mutta videoiden perusteella erityisesti kahden peikon kesken koordinoidut salamurhat tarjoavat mukavasti lisäviihdettä jo ennestään ihan kelvolliseen peliin.

Ranskalaista Cyanidea on usein syytetty vaihtelevan laatuisista peleistä, jotka ovat täynnä hyviä ideoita, mutta myös bugeja ja omituisia suunnitteluvirheitä. Styx: Shards of Darknessin kohdalla firma onnistuu kuitenkin epätavallisen hyvin.

Vaikka pelistä löytyykin monenlaista pientä kuhmua ja viilattavaa, on se kuitenkin lajityypissään sangen onnistunut suoritus. Jopa kaltaiseni hiippailupeleihin nuivasti suhtautuva pelaaja huomasi alkunihkeilyn jälkeen nauttivansa luvattoman paljon vartijoiden väistelystä ja hiippailureittien etsimisestä.

Ei Styx: Shards of Darknessista Dishonoredia tai uutta Hitmania saa tekemälläkään, mutta divaritason hiiviskelypelien joukosta se nousee esille ennen kaikkea tarjoamansa vapauden vuoksi. Hiippailupelien ystävien ei kannata tätä sivuuttaa, enkä usko, että Styxiin sijoitetut rahat valuvat hukkaan muiltakaan.