Arvostelu: Warhammer 40K: Dawn of War 3 ei tiedä itsekään, mitä se yrittää olla

Tekijä: Relic
Julkaisija: SEGA
Testattu: Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 1080
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, 3 GHz prosessori, 4 Gt muistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain, aktiivinen nettiyhteys
Pelaajia: 1, 2-6 (internetissä)
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Uudistukset ja muutokset ovat pelottavia asioita niin arkipäiväisessä elämässä kuin pelinkehityksessäkin. Jatko-osia varten pelejä kuitenkin pitäisi uudistaa, jotta joku niitä viitsisi ostaa. Warhammer 40K: Dawn of War 3 uudistaa myös edeltäjäänsä verrattuna urakalla. Valitettavasti ei vain aivan onnistuneesti.

Relic Entertainment on jo vuosien ajan ollut maailman johtavia tosiaikastrategioiden kehittäjiä. Firman Company of Heroes -pelit ovat tarjonneet suuren mittakaavan sotaa ja komeaa räimettä Dawn of Warin suunnatessa erikoisempiin suuntiin. Sen ensimmäinen osa oli myös sangen perustason RTS-peli, mutta jatko-osa yllätti. Armeijat kutistuivat ja pelaaminen oli tiukkaa mikromanagerointia pienillä yksikkömäärillä, hahmonkehityksellä ja jopa roolipelihenkisellä lootilla varustettuna.

Ratkaisu jakoi mielipiteitä ja niin kolmososaa varten edessä oli hankala tilanne. Mihin suuntaan lähteä?

Relicin omien sanojen mukaan tarkoituksena oli yhdistää kummankin edellisen osan parhaat puolet. Nyt on kuitenkin käynyt aivan päinvastoin.

Ikuista sotaa

Dawn of War III on paperilla sangen tyypillinen Relicin RTS. Siitä löytyy väitetty tarinatila, joka on käytännössä tekosyy saada pelaaja tutustumaan pelin yksiköihin ja strategioihin. Tällä kertaa tarina ei seuraa vain Blood Ravens -jaoksen avaruusmerijalkaväkeä, vaan vuorottelee kolmen perspektiivin välillä. Mariinien ohella myös vähälukuiset mutta kehittyneet eldarit ja rempseät örkit ovat omalla vuorollaan vetovastuussa.

Yksinpeli kannattaa pelata, sillä Dawn of War 3 vaatii totuttelua.

Eroa sarjan kakkososaan ja jopa Relicin muihin peleihin on aika reippaasti. Merkittävä perusero on, että Dawn of War 3 palauttaa tukikohtien rakentelun peliin. Vaikka yksinpelissä tavoitteet ovat vaihtelevia, ne kulminoituvat käytännössä aina saman kaavan ympärille: valloita resursseja jakavat kiintopisteet, kerää resursseja, rakenna uusia yksiköitä avaavia rakennuksia ja kasaa sitten armeija, jolla jyrätä viholliset.

Kullakin osapuolella on omat tyylinsä. Mariinit ovat joustavia ja pystyvät kohtalaisen hyvin kaikkeen. Eldarit on suojattu suojakilvillä, joiden pysyessä ylhäällä ne eivät ota yhtään oikeita tappioita, mutta joiden pudottua ituhipit muuttavat manalaan vauhdilla. Örkit taas ovat kivikovia lähitaisteluhirviöitä, jotka heittävät lisäksi peliin erikoisia sotakoneitaan.

Skaalaa on kasvatettu entisestä. Siinä missä kakkososassa mikromanageroitiin muutamaa yksikköä, nyt armeijat paisuvat valtaviksi. Skaalaa on kasvatettu myös toiseen suuntaan, sillä mukana on oikeasta figupelistä tuttuja valtavia sotakoneita, titaaneita. Taistelukentän keskipisteinä ne ovat näyttäviä ja tuhovoimaisia.

Paluu ykkösosan tunnelmiin ei sinänsä olisi huono juttu, vaikka itse kakkosesta enemmän pidinkin. Nyt homma vain on tehty vähän huonosti.

Mukana on ihmeellisen ristiriitaisia ratkaisuita, jotka kielivät hieman siitä, että Relicillä ei olla oltu aivan yksimielisiä siitä, mihin suuntaan sarjaa kehitettäisiin. Suurempi yksikkömäärä? OK, mikäs siinä. Kakkososan tasoinen tarve mikromanageroida yksittäisten yksiköiden kykyjä oikeaan aikaan, jotta pelistä tulee mitään? Ei hyvä yhdistelmä.

Suojautumisen mahdollisuuden poistaminen ja perääntymisen eliminointi? Okei, en ole ehkä ratkaisun fani, mutta ymmärrän. Taisteluista halutaan nopeampia ja kohtalokkaampia. Joten miksi mukana sitten on valloitettavia suojapisteitä, joissa omituiset energiakilvet suojaavat sisällä patsastelevia yksiköitä?

On Dawn of War III:ssa mukana hyviäkin juttuja.

Kuhunkin tehtävään saa mukaansa eliittiyksiköitä, jotka ovat nimettyjä sankarihahmoja tai erityisen kovia yksiköitä sekä sotakoneita. Niitä pitää mikromanageroida vielä enemmän, mutta tuloksena on massiivista tuhoa. Örkkien komentaja esimerkiksi on aseistettu valtavalla kouralla, jonka voi myös laukaista tykinkuulan tavoin vihollisten joukkoon tai pyöritellä päänsä ympäri helikopterin lavan tavoin. Tällöin vihollisten ammukset kimpoilevat harmittomasti sivuun ja kaikki lähelle tulevat saavat turpaansa. Hölmöä? Kyllä, mutta hyvällä tavalla.

Warhammer 40K -fanina voisin valittaa siitä, että mariinien eliittihahmo hyppii Terminator-panssarissa voltteja vihollisten keskelle, mikä näyttää ihan jäätävän typerältä, mutta minkäs teet.

MOBAa? Minun RTS:ssäni?

Kun hypätään moninpelin puolelle, kuviot menevät vielä enemmän sekaisin, sillä niihin on lainattu yksinpelistä tuttujen ideoiden ohella vaikutteita MOBA-peleistä. Mistään ihan suorasta MOBA-väännöksestä ei ole kyse, joskin ehkä se olisi ollut parempi ratkaisu kuin nyt saamamme peli.

Tavoitteena on yksinpelin tavoin valloittaa kiintopisteitä, kasvattaa armeijaa ja jyrätä viholliset. Paitsi että se ei onnistukaan ihan perinteisesti. Sen sijaan että vain lampsitaan tukikohtaan ja pistetään kaikki paskaksi ja palamaan, pitää MOBA-tyyliin tuhota järjestyksessä vihollisen suojageneraattori, eeppisen tehokas tykkitorni ja sitten tukikohdan sydän.

Ongelmia riittää tälläkin saralla. Dawn of War III:een ei ole tarkoituksella rakennettu mitään puolustusyksiköitä, joilla tukikohtaansa voisi suojata. Niinpä vihollisten hyökätessä täytyy juoksuttaa kaikki yksiköt pikavauhtia kotiin – tai käyttää silloin tällöin aktiivisena olevaa kykyä teleportata kaikki yksiköt kotirintaman turvaksi. Onko tämä nyt sitten parempi ratkaisu kuin linnoitusten salliminen?

Yksikkötasapaino on myös aivan solmussa. Tuntuu siltä, kuin tasapainotus olisi jätetty täysin puolitiehen, mikä voi toki olla ihan mahdollista. Peliä ei kamalasti testattu ainakaan suurella pelaajapopulaatiolla ennen julkaisua, joten kehitystiimi todennäköisesti saa vasta nyt käyttökelpoista dataa tilanteesta ja päivityksiä on tulossa.

Ikävää on myös se, että pelin armeijavalikoima on kutistunut kolmeen. Örkit, eldarit ja mariinit on nähty jo miljoonassa pelissä, ja lisävoimille olisi ollut käyttöä. Tämä ongelma varmasti ratkaistaan maksullisten laajennusten avulla, mistä en myöskään tykkää. Enkä siitäkään, että pelitiloja on karsittu. The Last Stand, Dawn of War 2:n mainio Horde Mode -vastike, on poistettu. Moninpelitiloja on muutenkin vain yksi, ja vaikka karttoja onkin ihan kohtalaisesti, tämä ei kauheasti lohduta, jos ei ole sen ainoan tilan fani. Itse en ole.

Mitä sitten jää käteen?

Dawn of War 3 on pettymys. Prosessi ei selvästikään ole ollut helppo ja joka puolelta on helppo aistia, että Relicin väki ei ole ollut yhtä mieltä siitä, mitä pelille tehdä. Ristiriitaiset ratkaisut, oudot uudistukset ja ihmeelliset ”yksi askel eteen, kaksi taakse” -tyyliset muutokset, jotka ampuvat vain itseään jalkaan, vaivaavat miltei joka osa-aluetta.

Tämä on valtava harmi, sillä usein ongelmien keskeltä pilkottaa myös suuri sydän, joka selvästi sykkii aihepiirille. Itse tykkäsin hirveästi monista pienistä yksityiskohdista, kuten örkkien Waaagh-torneista, jotka pystyy aktivoimaan lähellä olevia yksiköitä psyykatakseen. Kun näin tekee, tornissa alkaa kunnon hevikonsertti. Savupiipuista sylkee liekkejä, rummut ja kitarat möyryävät ja ämyreissä joku psyykkaa kavereita ”are you ready to rokk?” -tason huudoilla. Niin hienoa!

Tilanne voi vielä kääntyä parempaankin suuntaan, sillä tuskinpa Relic peliään tähän jättää. Päivitykset, uudet ominaisuudet ja tietenkin ne maksulliset laajennukset tulevat parantelemaan asioita ja ehkä voivat vielä muuttaa Dawn of War 3:n yhtenäisemmäksi paketiksi.

Juuri nyt peli ei kuitenkaan oikein tiedä, mitä se haluaisi olla, ja tuloksena se ei ole hirveän hyvä oikein missään. Kivan näköinen grafiikka ja rempseä massatuho eivät paikkaa ongelmia.