Arvostelu: Wolfenstein: Cyberpilot on hirveä VR-räpellys, jota ei voi suositella kenellekään

Toisinaan jopa osaavat tekijät epäonnistuvat tuotoksissaan, mutta silti harvoin niin pahasti kuin Wolfenstein: Cyberpilotin kanssa.

Julkaisupäivä: 27.7.2019
Studio: Arkane Studios & MachineGames
Julkaisija: Bethesda Softworks
Saatavilla: PlayStation 4 (vaatii PS VR:n)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 2 tuntia

Natsien tappamiselle riittää kysyntää myös vuonna 2019, joten ajanhenkeä myötäillen MachineGames tuuppaa pihalle peräti kaksi Wolfenstein-sarjan sivutuotetta. Youngbloodin (lue arvostelu täältä) lähettäessä BJ Blazkowiczin tyttäret Pariisiin puhdistamaan katuja hakaristeistä, tehdään Cyberpilotissa sama virtuaalitodellisuudesta käsin. Mutta vain toinen peleistä on edes siedettävä kokemus.

Wolfenstein: Cyberpilot asettaa pelaajan nimettömän hakkerin saappaisiin, kun tämä palkataan vastarinnan puolelle taistoon natsimiehittäjiä vastaan. Emopelin tapaan luvassa on räiskintää ja hiiviskelyä, mutta oman nahan sijaan tulilinjalle marssitetaan vihollisten omaa kalustoa. Pikkuruisen lennokin luottaessa enemmän varjoissa liitelyyn, voi järkälemäisen Zitadellen marssittaa puolestaan raketit kylväen keskellä sotatannerta.

Valitettavasti kokemus kuulostaa paremmalta kuin se todellisuudessa on, sillä Cyberpilot on kaikin puolin niin luokattoman huono teos, että sitä on hyvin vaikea edes uskoa MachineGamesin tai Arkane Studiosin kehittämäksi. Niin tarinankerronta, persoonalliset hahmot kuin kehuttu räiskintä on unohdettu kokonaan, eikä peli tuo mitään lisää tekijöiden vaihtoehtoiseen universumiin. Ja ottaen huomioon, että pelaaja ohjaa valtavia tuhovoimaisia tappokoneita, toiminta tuntuu todella ponnettomalta.

Edes kolmea eri robottia ei ole onnistuttu erottamaan riittävästi keskenään, vaan ne kaikki muistuttavat pelattavuudeltaan toisiaan. Vaikka kullakin on omat erikoisliikkeet sekä aseet, varsinainen räiskintä on samanlaista nappi pohjassa etenemistä mallista riippumatta. Tähän vaikuttavat myös ahtaat, suoraviivaiset kentät, jotka eivät edes anna mahdollisuutta hieman poikkeavampaan pelityyliin. Vihollisten tekoälyttömyys antaa viimeisen silauksen toiminnalle, josta uupuu niin ilo kuin tarkoitus.

(The New Colossuksen Panzerhundilla ratsastus on moninkerroin mielekkäämpi, hauskempi ja monipuolisempi kokemus kuin yhdenkään robotin ohjaus Cyberpilotissa)

Jäljelle jätetty raakile on niin tuskastuttavan monotoninen rypistys, että se hädin tuskin kannattelee pelin vajaan parin tunnin kestoa. Neljän tehtävän mittainen kampanja muistuttaa VR-pelien alkuaikojen teknologiademoista, mutta jopa niissä oli enemmän tekemistä kuin Cyberpilotissa. Kehittäjät eivät ole nimittäin vaivautuneet lisäämään tuotokseen minkäänlaisia kerättäviä, vaihtoehtoisia reittejä tai syitä uusintakierrokselle, mikä on toisaalta tämän pelin kohdalla vain hyvä juttu.

Pelin ainoa VR:ää vähän paremmin hyödyntävä setti on jokaista tehtävää ennen suoritettava robottien käyttöönotto, jonka aikana oikeissa mittasuhteissa olevaa metallikasaa voi kieputella ja tutkailla omassa rauhassa. Osuus ei tarjoa muuta kuin silmänruokaa, mutta yksityiskohtaisesti mallinnettuja yksilöitä katsoo mielellään tarkemmin, kun niiden ei tarvitse pelätä käyvän saman tien pelaajan kimppuun.

Wolfenstein: Cyberpilot tuntuu niin pelinä kuin VR-kokemuksena arkaaiselta tuotokselta. Siitä uupuvat kaikki ne elementit, jotka tekivät BJ Blazkowiczin viimeisimmistä seikkailuista niin rautaisen nautinnollisia, eikä sitä voi hyvällä omatunnolla suositella kenellekään. Ei edes vankkumattomimmille natsintappajille.

WOLFENSTEIN: CYBERPILOT

”Wolfensteinin virtuaalikokeilu kannattaa unohtaa nopeasti ja äänettömästi.”