Arvostelu: Yooka-Layleessa on liikaa vanhan koulukunnan tasoloikkaa

21.04.2017 12:00 | Heimo Tilkkanen | 880

Yooka-LayleeTekijä: PlayTonic Games
Julkaisija: Team 17
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Tulossa: Switch
Laitevaatimukset: Windows 7 tai uudempi, Intel Core i5-2300 -tasoinen prosessori, 8 Gt muistia, Vidia GTS 450 -tasoinen näytönohjain & 9 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Arvostelija: Heimo Tilkkanen

Yooka-Laylee

Brittiläinen Rare keräsi vuosituhannen vaihteessa huomiota ja faneja Nintendo 64:lle julkaistuilla peleillään. Näistä rakastetuimpia olivat Banjo-Kazooie-pelit, joille monet ovat toivoneet jatkoa jo vuosien ajan. Virallista jatkoa ei ole tiedossa nytkään, mutta Yooka-Laylee on käytännössä kuin Banjo-Kazooie 3, josta on irroitettu rekisterikilvet. Hyvässä ja pahassa.

Alkujaan Kickstarterin kautta rahoitettu Yooka-Laylee ei ole ikinä peitellyt vaikutteitaan. Aikanaan Rarella niitä esikuvana toimineita pelejä kehittäneet miekkoset perustivat oman studionsa ja päättivät, että jos kerran Banjo-Kazooie 3 ei isoille firmoille kelpaa, niin tehdään sitten itse.

Kaikki taidetyylistä ja nimestä lähtien on puhdasta Rarea, ja niin on myös pelattavuus.

Näin muodostuu peli, joka on aika erikoisessa paikassa: jos et ennakkoon pidä Yooka-Layleesta, et todennäköisesti tule siitä pitämäänkään.

Yooka-Laylee

Menneisyydestä päivää

Yooka-Laylee kertoo eläinkaksikosta, joka asustelee värikkäässä ja aurinkoisessa maailmassaan. Yooka on iloinen ja optimistinen kameleontti, Laylee taas sarkastinen ja sanavalmis lepakko. Kun pahan jättifirman pomo käynnistää koneensa, joka pöllii maailmasta kaikki kirjat, samaan syssyyn lähtee myös lentoon Layleen tyynynä käyttämä kirja. Käy ilmi, että tyynyn ohella kirja oli myös tarujen legendaarinen taikakirja, jolla riittää ihmeellisiä voimia ja kykyjä.

Itsepuolustuskeinona kirja hajoaa ilmalentonsa aikana alkutekijöihinsä, ja sen sivut leviävät pitkin viittä maailmaa. Eläinkaksikko lähtee yhteistuumissa pelastamaan kirjaa. Edessä on hirmuiset määrät tasohyppelyä, sekä tietenkin myös keräilyä. Raren vuosituhannen vaihteen tasohyppelypelit synnyttivät ihan oman alagenrensä, ”collectathonin”, ja Yooka-Laylee kuuluu selvästi myös siihen.

Siinä missä monissa muissa peleissä esineiden ja kerättävien juttujen etsintä on sivupuuhaa, Yooka-Layleessa se on koko pelin tarkoitus. Viidessä maailmassa on toista sataa kirjan sivua, joita täytyy kerätä saadakseen peliä etenemään. Uusien maailmoiden avaaminen ja olemassaolevien laajentaminen vaatii jatkuvasti enemmän sivuja, eikä peliä pääse edes läpi ennen kuin sivuista on kerätty valtaosa. Mutta ei se siihen jää.

Yooka-Laylee

Pelin alussa Yooka ja Laylee eivät osaa oikein mitään, mutta maailma on vaarallinen paikka. Hämärä käärme myy kaksikolle uusia liikkeitä ja temppuja, mutta vaatii maksuksi höyheniä, joita leijuu eri puolilla maailmaa (ja on yhteensä hieman toista tuhatta). Näitäkin tarvitaan, jotta pelissä pystyy yleensäkään etenemään.

Eikä tässäkään vielä kaikki! Lisäksi jokaiseen maailmaan on jemmattu toinen toistaan ihmeellisempiä, harvinaisempia kerättäviä ja löydettäviä juttuja, joista jokaisella on oma tarkoituksensa ja joita kaikkia pitäisi yrittää keräillä.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä onhan kyseessä ihan pätevä ja hyväksyttävä pelisuunnitteluratkaisu. Keräily on myös aluksi ihan kivaa. Maailmat ovat kohtalaisen suuria ja värikkäitä, ja niissä on hauska könytä etsimässä toinen toistaan oudompia haasteita. Höyhenet voi yleensä poimia mukaansa ihan niitä kohtaamalla, mutta kirjan sivut täytyy vapauttaa ansoista tai tienata palkintoina puzzleja ratkomalla ja minipelejä pelaamalla.

Puzzlet ovat enimmäkseen hauskoja, mielikuvituksellisia ja vaihtelevia. Joskus täytyy vaikka sytytellä soihtuja Yookan tulihengityksen avulla (kunhan on siis ensin kerännyt sen verran höyheniä että pystyy ostamaan kyvyn siihen), keksiä keinot hyppiä mahdottoman oloisten ja kerrasta tappavien seinien ylitse, tai pelata muistipeliä soivien kristallien kanssa.

Yooka-Laylee

Minipelit ovat vähemmän hauskoja. Niistä monet tuntuvat siltä kuin jollakulla olisi ollut hyvä idea, jota ei olisi sitten yhtään jatkokehitelty. Mukana on esimerkiksi muinainen kaivoskärry Kartos, The God of Ore. Jotta saa Kartokselta maailmakohtaiset sivut, täytyy ratsastaa hänen kyydissään kaivosradan läpi keräillen kristalleita, väistellen vihollisia ja ammuskellen esteitä. Ongelmia kuitenkin riittää.

Kamera osoittaa aivan mihin sattuu, ammukset lentävät villisti pomppivan kärryn nokan osoittamaan suuntaan – ja ovat täten miltei mahdottomia tähdätä – ja vaikeustaso on hillitön. Käytännössä yksi töppi tarkoittaa koko jutun uusimista, ja kun se töppi tulee, se todennäköisesti tuntuu olevan enemmänkin pelin kuin oman suorituksen vika.

Tämä kaikki olisi ihan OK, jos Kartoksen kärryajelut ja muut V-käyrän kattoon paukauttavat huonommat osiot olisivat vapaaehtoisia. Nyt ne eivät kuitenkaan käytännössä ole sitä kuin osittain, sillä sivuista todellakin täytyy kerätä suurin osa. Parempi siis sissittää.

Yooka-Laylee

Turhauttavaa pelattavaa

Jos Yooka-Layleen pelattavuus on suoraan 90-luvulta kotoisin, niin ovat myös sen ongelmat. Pelaaminen on usein todella turhauttavaa, ja valitettavasti syistä, jotka peliteollisuus on noin yleisesti ottaen ratkaissut jo vuosia sitten.

Kameran toimivuus vaihtelee välillä ”OK” ja ”käyttökelvoton”. Monissa kohdissa sitä ei voi säätää lainkaan, vaan se osoittaa johonkin aivan ihmeelliseen suuntaan. Kun pelaaja vihdoin saa kyvyn lentää, kamera on niin huono, että hetki, jonka pitäisi olla vapaa ja ihmeellinen, onkin turhauttava ja hämmentävä. Monissa kohdissa joutuu tasohyppelemään tai jopa taistelemaan käytännössä sokkona, koska kamera päättää osoittaa johonkin aivan muualle, vaikka miten yrittäisi painia sitä oikeaan suuntaan. Ja miten hienoa onkaan, että välianimaation jälkeen alkava ”minulla on vain pari sekuntia aikaa tehdä tämä juttu” -paniikkikohtaus menee reisille, koska kamera päättää yllättäen peliin palautessaan pyörähtää 180 astetta ympäri.

Kontrollit ovat myös hyvin ristiriitaiset. Normaali liikkuminen toimii hyvin ja hypytkin on suunniteltu tuntumaan kivoilta. Valitettavasti kun tilanne on niin sanotusti päällä, toimivuus loppuu. Kivat hypyt ovatkin ärsyttävän epätarkkoja, kun pitäisi tähdätä usein tuskallisen pienille tasoille kiireessä ja paniikissa.

Taistelukin on turhauttavaa. Viholliset ottavat ärsyttävän epäsäännöllisesti vahinkoa Yookan hännänheilautuksista ja usein selvästi osuneelta näyttänyt hyökkäys koliseekin omissa. Laylee oppii pelin kuluessa ammuskelemaan suustaan yliäänirinkuloita, joilla vihollisia voi tainnuttaa (ja jotka ovat ainoa ase, joka tekee monista haavoittumattomista vihollisista haavoittuvia), mutta niissä ei ole mitään automaattilukitusta tai edes tähtäyksen opastusta. Kiikkerän kameran ja nopeasti liikkuvan liskon ansiosta niiden tähtääminen yli näppietäisyydeltä on täyttä tuskaa.

Yooka-Laylee

Mukana on myös paljon ärsyttäviä kerrasta poikki -kuolemia, joiden seurauksena joutuu palaamaan aina kulloisen kentän alkuun. Joskus tämä tarkoittaa vain paluuta pienen huoneen ovelle, toisinaan taas suuren kentän alkuun palaamista ja eeppisen tasohyppelyurakan uutta aloittamista.

Ongelmat ovat erityisen akuutteja pomotaisteluissa, jotka ovat ehkä paperilla olleet kiinnostavia, mutta käytännössä kaikkea muuta kuin. Erään kentän pomo on esimerkiksi suuri jääpalikka, joka pomppii seinällä kuin näytönsäästäjä konsanaan, kimpoillen lattiasta ja katosta villisti eri suuntiin. Pelaajan täytyisi juosta huoneen toiselle laidalle syömään lyhytikäisen tulihengityksen aktivoiva marja, yrittää osua jatkuvasti pienempään ja nopeampaan pomoon tulihengityksellään ja samalla väistellä pomon koko ajan kiihtyvää tulitusta.

Usein sattuma ei edes kimmota pomoa sellaiseen paikkaan seinällä, että siihen voisi edes teoriassa osua, ennen kuin tulihengitys jo loppuu. Hengitys myös aktivoituu sellaisella viiveellä, että nopeat reaktiot ovat hyvin vaikeita. On todella ärsyttävää, kun taistelun mekaniikat ovat selvät jo alta aikayksikön, mutta uusintayritykset kipuavat silti tusinan pahemmalle puolelle, koska peli vain potkii koko ajan vastaan.

Yooka-Laylee

Harmin paikka

On harmi, että Yooka-Laylee on niin rosoinen teos, sillä se tekee myös paljon oikein. Taustalla raikaava Grant Kirkhopen ja David Wisen soundtrack on erinomainen, pelin visuaalinen ilme on hellyyttävä ja se pursuaa muutenkin tietynlaista viatonta menneiden aikojen charmia.

Kaikki pelin hahmot esimerkiksi kommunikoivat Rare-pelien tapaan toistelemalla muutamaa ”öh äh yh” -tason äänisamplea, samalla kun ruudulle virtaa tekstiä, joka vilisee riemastuttavan huonoja sanaleikkejä, silmää iskeviä viittauksia ja sisäpiirin vitsejä. Jokaisesta kentästä löytyy retrohenkisen vektoridinosauruksen (Rextro Sixtyfourus) pyörittämä pelihalli, jossa voi pelailla lisää minipelejä, välillä peli keskeytyy ilkeän ankkatohtorin tietovisaa varten ja niin edelleen.

Kuka muu tällaista puhdasta brittihulluutta muka nykypäivänä harrastaa?

Yooka-Laylee

Haluaisin siis kovasti pitää Yooka-Layleesta, ja joskus pidinkin. Välillä peli naurattaa, hurmaa ja oikeasti viihdyttää. Nämä pikaiset iloiset hetket kuitenkin vaihtuvat kerran toisensa jälkeen turhautumiseen, ärtymykseen ja ”miksi tuhlaan aikaani tähän” -pohdintaan. Jos ehdottomasti kaipaat lisää Raren wanhan koulukunnan pelisuunnittelua, Yooka-Layleesta sitä irtoaa koko rahan edestä.

En kuitenkaan usko, että ilman nostalgian punalaseja pelin pariin astuva pelaaja saa siitä irti kuin harmitusta.