Bioshock (PC, 360)

31.08.2007 17:43 Miikka Lehtonen

Nykyaikana pelimaailman hype on karannut täysin käsistä. Ei sellaista peliä olekaan, ettei sitä jossain olisi julistettu jo hyvissä ajoin ennakkoon vuoden peliksi ja todelliseksi pelimaailman merkkipaaluksi. Tämän ilmiön ja siitä johtuvien, toistuvien pettymysten seurauksena sitä muuttuu väkisinkin kyynikoksi, joka epäilee pahinta kaikista peleistä. Sitä mukavampi onkin edes kerran huomata, että ennakkohype oli täysin oikeutettua.

Bioshock on peli, josta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Syvällinen maailma. Moraalisia valintoja. Vangitseva juoni. Räjähtävää toimintaa. Vuoden peli? Bioshock on tätä kaikkea ja niin paljon muutakin.

Bioshockin saama ennakkohype selittyy pitkälti pelin kehitystiimillä. Vaikka nimet Ken Levine ja Irrational Games eivät välttämättä puhuttelekaan tavallista tallaajaa, heidän aikaansaannoksensa tekevät varmasti niin. Liekö maailmassa olemassakaan sellaista vakavamielistä pelaajaa, jolle Thiefin ja System Shockin kaltaiset pelit eivät olisi tuttuja ja rakkaita? Kun samainen tiimi vihdoin päättää vuosien urakkansa, on syytä innostua.

Sukella syvyyksiin

Bioshock alkaa räjähtävästi. Pelaaja syöksyy lentokoneellaan keskelle Atlantin valtamerta ja räpiköi henkeään haukkoen pinnalle. Muiden matkustajien ruumiit, matkatavarat ja palavat koneen osat luovat epätoivoista tunnelmaa – tännekö se matka päättyy? Ei suinkaan, sillä sumun keskeltä pilkistää majakan kaltainen rakennelma. Portaat johtavat sukelluskelloon, joka vie pelaajan ihmeelliselle matkalla vedenalaiseen Rapturen kaupunkiin. Satumainen tuuri, vai oliko sittenkään?

Rapture oli loiston päivinään miljardööri Andrew Ryanin utopia. Vedenalainen kaupunki, jossa jokainen mies olisi oman onnensa seppä, eikä kenenkään tarvitsisi elättää työnsä hedelmillä laiskoja loisia, jotka kädet pitkänä odottavat muilta almuja. “Kaupunki, jossa tiedemies ei ole moraalisääntöjen orja”, kuten Ryan asian ilmaisee.

Kuten arvata saattaa, kokeilu on mennyt persiilleen ja pelaaja saapuu keskelle tulvivaa, palavaa ja aavemaista mielipuolten, kummitusten ja ihmiskunnan virheiden täyttämää helvettiä. Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt peleissä tapahtumapaikkaa, joka vangitsi mielikuvitukseni ja huomioni heti alkusekunneista saakka näin tehokkaasti.

Rapturen kaupunki on visuaalisesti ällistyttävä paikka. Arkkitehtuuri on art decoa, johon heitetty mukaan ripaus puhdasta mielipuolisuutta ja kiedottu koko paketti veden kautta peilautuvan valon leikkiin. Uhkaavat varjot, esteiden takana kimaltavat palkinnot ja yksinkertaisesti huikeat maisemat houkuttelevat välittömästi tutkimaan. Rapturen salaisuudet on yksinkertaisesti pakko selvittää, vaikka välillä ne saavatkin pelaajan pysähtymään pitkiksi tuokioiksi, vain tuijottaen kauhunsekaisin tuntein edessä avautuvia, kammottavia näkymiä.

Vaikka Bioshock ei varsinaisesti olekaan kauhupeli, sen tunnelma on jatkuvasti tiivis. Ympärillä lojuu palaneita ja runneltuja ihmisruumiita, seinät on töhritty herra ties millä ja nurkista löytyy audiopäiväkirjoja, jotka antavat pelaajalle pieniä silmäyksiä täysin korruptoituneisiin ihmismieliin. Kaikki kaupungin asukkaat eivät ole suinkaan kuolleet, vaan elävät tässä painajaismaisessa teurashuoneessa, eivätkä he ole todellakaan iloisia paikalle saapuneesta ulkopuolisesta…

Mielen ja teräksen voimalla

Bioshock ei ole Metroid Primen kaltainen ensimmäisen persoonan seikkailupeli, vaan pääpaino on taistelulla. Vaikka objektiivisesti ajateltuna suuri osa pelaajan ajasta kuluukin kaupungin asukkaita ja muita vedenalaisia kauhuja vastaan taistellen, peli ei tunnu halvalta räiskinnältä.

Osa kiitoksesta kuuluu erinomaiselle tekoälylle, jonka johdosta viholliset taistelevat älykkäästi, turvautuvat ylivertaiseen lukumääräänsä ja hädän tullen juoksevat karkuun hakemaan ensiapupisteitä.

Vielä merkittävämpää on se, että erinomaisen pelisuunnittelun johdosta jokainen taistelu muovautuu kuin itsestään elokuvamaiseksi kohtaukseksi, jossa henki tuntuu olevan menossa ja sydän pamppailee kurkussa saakka.

Pelaajalla on käytössään niin tavallisia aseita, kuin Rapturelle ominaisia plasmideja. Plasmidit ovat geenimuunnoksia, joilla voi vaikka sytyttää esineitä palamaan, ampua käsistään salamoita tai muuttua paikalla seistessään näkymättömäksi. Plasmideissa on kuitenkin pari suurta koukkua.

Näistä ensimmäinen on niiden rajattu lukumäärä. Vaikka pelaajalla on teoriassa käytössään aseet mihin tahansa tilanteeseen, mukaan mahtuu vain tietty määrä erilaisia mutaatioita. Tarjontaa riittää kuitenkin usean kymmenen erilaisen kyvyn verran. Mitä otat mukaan, mitä jätät geenipankkiin? Onko odotettavissa tilanteita, joissa kyky jäädyttää ympäristöä olisi tärkeämpi kuin kameleontin kaltainen suojaväritys? Valintoja, valintoja… Se toinen heikkous tulee vastaan vielä myöhemmin, nyt puhutaan puhtaasta taistelukäytöstä.

Yhdessä plasimidien ja todella huikeasti suunniteltujen aseiden ansiosta pelaajan tärkein ase on hänen oma älynsä. Puhtaalla räiskintämeiningillä ei pärjää pitkällekään, sillä vihollisia on taatusti enemmän kuin ammuksia. Näin ollen pelaajan pitääkin kehittää komboja ja hyödyntää ympäristöään, sekä osata kustomoida aseitaan ja valita oikeanlaisia ammuksia oikeanlaisiin tilanteisiin.

Osa keinoista on itsestäänselviä – pyromaanikko sytyttää vihollisten vieressä olevat propaanisäiliöt tuleen ja räjäyttää koko porukan helvettiin. Toiset keinot taas opetetaan. Vesi johtaa sähköä, osaat ampua salamoita käsistäsi. Mitä teet, kun vihollisesi ovat vyötäröään myöten tulvivassa tunnelissa? Suuri osa pitää kuitenkin oivaltaa itse. Voi pahus sitä saavutuksen tunnetta, kun pelaaja huomaa, että rakettien lämpösensori hakeutuu palaviin vihollisiin, tai kun hän huomaa, että kaupungin lukuisat ansat tehoavat myös vihollisiin. Rapture onkin todellinen luovan sadistin leikkikenttä.

Moraalisia valintoja

Tähän asti Bioshock kuulostaa pahuksen hyvältä räiskintäpeliltä. Upea, Xbox 360:n kärkitasoa oleva grafiikka yhdistettynä viihdyttävään ja haastavaan taistelumalliin sekä asevalikoimaan? Myyty. Mutta TV-Shopin sanoin, ei siinä vielä kaikki.

Ehdottomasti parasta Bioshockissa on sen erinomainen käsikirjoitus, joka muuttaa alun epätoivoisen selviytymistaistelun moraaliseksi painiksi, jossa pelaajan tärkein vastustaja on hänen omatuntonsa. Kaupungista löytyvät päiväkirjat paljastavat palasia sekavan tilanteen taustoista ja näiden avulla pelaajien tulisi tehdä valintoja, joiden seuraukset ja mittakaava selviävät yleensä vasta paljon myöhemmin.

Eräs perustason esimerkki, jonka olette varmasti kuulleet aiemminkin, liittyy Pikkusiskoihin. Pikkusiskot ovat geneettisesti muokattuja pikkutyttöjä, jotka kiertävät ympäri kaupunkia keräten Adamia, plasimidien ja näin ollen koko Rapturen elinnestettä. Pikkusiskot ovat myös ainoa keino, jolla pelaaja voi hankkia tätä nektaria ja näin ollen parantaa kykyjään.

Kun pelaaja ensi kertaa kohtaa Pikkusiskon – ja tätä suojelevan, pomohirviötä muistuttavan Big Daddyn – kaksi ääntä tarjoaa omat näkemyksensä tilanteesta. Jos tapat Pikkusiskon, saat enemmän puhdasta Adamia, mutta voitko elää itsesi kanssa? Kenties on olemassa keino, jolla hirviön sisällä olevan tytön voisi pelastaa? Kenties ei, ja olisiko sillä lopulta väliä?

Kumpikaan vaihtoehto ei johda kadotukseen, eikä sen enempää pelastukseen. Kumpikaan ei kartuta pistepottia, eikä kummastakaan tulla onnittelemaan. Valinta – ja sen lopullinen painotaakka – ovat pelaajan aivan omia ratkaisuja ja riippuvat vain siitä, minkälaisten valintojen kanssa hän pystyy elämään. Ja tässä hienoudessa piilee Bioshockin tärkein ominaisuus. Se on videopeleistä harvinaisimpia, peto, joka pysäyttää oikeasti ajattelemaan. Ei vain tarinaansa ja tapahtumiaan, vaikka nekin ovat viimeisen viikon aikana pyörineet tehokkaasti päässäni, vaan myös omia ratkaisujani.

Mutta palataan pseudofilosofian porteilta takaisin peliarvosteluun. Bioshock on aivan käsittämättömän hyvä peli. Se viihdyttää, se haastaa, se pelottaa, se naurattaa. Se on peli, jonka pelaamista ei millään tohtisi lopettaa, mutta samalla on kuitenkin pakko, sillä näin nautinnollisen kokemuksen ei soisi millään loppuvan kesken. Kun parikymmentuntinen urakka – jonka aikana en edes nähnyt tai tehnyt kaikkea mahdollista – on ohi ja lopputekstit pyörivät ruudulla, päällimmäisenä fiiliksenä on palava halu kokea sama uudelleen.

Bioshock on mestariteos. Se on peli, joka tulee jäämään pelaamisen historiankirjoihin ja jonka perään tämän sukupolven pelaajat haikailevat vielä vuosien päästä. Se on peli, jonka takia ostetaan konsoleita ja joka saa minut iloiseksi siitä, että olen pelaaja ja pääsin kokemaan sen riemut.

Tekijä: Irrational Games / 2K Boston
Julkaisija: 2K Games
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360, PC
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.2kgames.com/bioshock/