Devil’s Third (Wii U)

10.11.2015 15:07 Miikka Lehtonen

Tekijä: Valhalla Game Studios
Julkaisija: Nintendo
Testattu: Wii U
Saatavilla: Wii U
Pelaajia: 1, 2-16 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.nintendo.com/games/detail/devils-third-wii-u
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Niin sanottu Kesslerin syndrooma ennustaa, että kun maata kiertävän romun määrä kasvaa, ennemmin tai myöhemmin alkaa tapahtua törmäyksiä, jotka voivat pahimmassa tapauksessa rampauttaa koko nykyisen elämäntapamme.

Satelliittien sammuessa sammuu nimittäin monta muutakin juttua, jolloin tuloksena voi olla melkoista kaaosta. Kesslerin syndrooma ei kerro, liittyvätkö yliluonnolliset terroristit tapahtumiin, mutta Devil’s Thirdissä näin ainakin on.

Pelin ei välttämättä tarvitse olla teknisesti laadukas ollakseen pelaamisen arvoinen tai jopa hyvä peli. Esimerkiksi tästä ilmiöstä voisin nostaa vaikka Deadly Premonitionin. Suda 51:n peli apinoi häikäilemättä Twin Peaksia ja vaikka kovinkaan moni tuskin kehuisi sen pelattavuutta, monet sitä pelanneet rakastavat sitä palavasti.

Puhdas japanilaishulluus yhdistettynä kokeellisiin ideoihin ja jääräpäiseen oman vision seuraamiseen ovat tehneet Deadly Premonitionista ja monista muista teknisesti vaatimattomista ja ehkä jopa ongelmallisista peleistä merkittäviä teoksia.

Olisin kovasti toivonut, että Devil’s Third oltaisiin myös voitu laskea tähän joukkoon. Se täyttää kyllä ainakin sen yhtälön toisen puolen, sillä se on teknisesti hyvin vaatimaton ja monellakin tavalla ongelmallinen peli.

More like Devil’s Turd

Devil’s Thirdin lennokkaassa tarinassa maapallo on hyökkäyksen kohteena. Ei tällä kertaa muukalaisten toimesta, vaan SODin. Entisten neuvostoliittolaisten erikoisjoukkojen muodostama terroristiporukka onnistuu kaappaamaan yhdysvaltalaisia satelliitteja ja laukaisee elektromagneettisen pulssin, joka syöksee satelliitit radaltaan ja rikkoo suuren osan modernista teknologiasta.

Maailman räpiköidessä pimeydessä – vertauskuvallisesti ja kirjaimellisesti – SOD aloittaa hyökkäyksen eri puolilla maailmaa. Muut tarttuvat myös tilaisuuteen ja pian kaikkialla rymisee kunnolla. Ihmiskuntaa pelastamaan värvätään Ivan, tatuointien peittämä terroristi, joka istuu kakkuaan Quantanamo Bayn vankilassa. Ivan tarttuu tilaisuuteen, mutta ei tietenkään rakkaudesta yhdysvaltalaisia tai muitakaan ihmisiä kohtaan, vaan koska maailmaa ovat kaatamassa Ivanin entiset liittolaiset. Ja hänellä on tilejä tasattavanaan.

Lähtöasetelmat ovat siis hyvin lennokkaat, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa pelattavuudesta. Devil’s Third kehuu, että se on innovatiivinen toimintapeli, joka yhdistelee ennennäkemättömällä tavalla meleetaistelua ja räiskintää. Käytännössä se on kuitenkin hyvin kömpelö kolmannen persoonan räiskintäpeli, jossa kaksi ohjaimen nappia on omistettu meleehyökkäyksille.

Suunnittelijana on toiminut Ninja Gaideneista tuttu Tomonobu Itagaki, mitä ei kyllä pelattavuuden puolesta uskoisi. Ninja Gaideneissahan tiukan tehokas kombottelu ja tarkat kontrollit yhdistyivät sikamaiseen vaikeustasoon. Nyt peli yrittää toistaa samaa ilmiötä käytännössä vain sen jälkimmäisen yhtälön puoliskon voimin.

Tekoäly on luokattoman surkea ja kontrollit tökkivät urakalla. Tähtääminen on epätarkkaa, liikkuminen ylimalkaista ja kaikki kankeaa. Viholliset tekevät sikamaisesti vahinkoa, usein vaikka olisi suojautunut. Niinpä kuolemia tulee säännöllisesti ja yleensä ne tuntuvat halvoilta ja epäreiluilta.

Pelaamista piristää naurettavan yliampuva väkivalta: kun vihollista lyö machetella, tämä katkeaa kahtia. Kun vihollista ampuu, sen pää lentää veren saattelemassa kaaressa metsikköön. Oikeasti ja kirjaimellisesti. Itagakin kädenjälki näkyy myös siinä, että pelin aikana vastaan tulee naurettavan suurilla rinnoilla varustettuja ja käytännössä olemattomiin vaatteisiin pukeutuneita naishahmoja. Näillä, samoin kuin muillakin pelin hahmoilla, on noin lyhyen lauseen verran persoonallisuutta.

Se ainoa hupi tuleekin reippaan veren ohella pelin hämmentävistä juonikuvioista ja käänteistä, jotka eivät kuitenkaan ole niin huvittavia tai hämmentäviä, että pliisua ja vaisua pelattavuutta kestäisi. On mukana oikeasti hienojakin kohtauksia, kuten vaikka museosta kaivettujen toisen maailmansodan aikaisten lentokoneiden hyökkäys vihollistukikohdan kimppuun. Kaikki moderni sotateknologia kun hajosi EMP:n myötä. Kaikki, paitsi vihollisten säännöllisesti käyttämät tankit, IT-vaunut ja muut sotakoneet, jotka toimivat koska… No, älkää miettikö sitä!

Myös moninpelaajille

Devil’s Third sisältää myös moninpelikomponentin, joka ei ole yhtään sen enempää pelaamisen arvoinen kuin yksinpelikään. Tarjolla on kyllä pelitiloja laidasta laitaan. Yhdessä esimerkiksi kerätään hedelmiä ja juoksutetaan niitä keräyspisteisiin. Reippaalla pelitilavalikoimalla ei kuitenkaan ole mitään väliä, koska pelin harvalukuinen pelaajaporukka pelaa vain Counter-Strikestä pöllittyä pomminasennusta tai deathmatchia, tiimeillä tai ilman.

Moninpeli on todella turhauttavaa, koska ohjaus on ihan hirvittävän kiikkerä. Pelaajia on sen verran vähän, että mistään tasoisestaan seurasta on turha haaveilla. Koita siinä sitten opetella pelaamaan, kun ykköstason nyypät heitetään samoihin matseihin 60. tason veteraanien kanssa. Niin, ja pelistä toki löytyy myös mahdollisuus ostaa oikealla rahalla boosteja ja parempia varusteita, kuten moni tuntuukin tehneen.

Ongelmien kirjon viimeistelee huono tekninen toteutus. Devil’s Third näyttää viime sukupolven peruspeliltä, mitä ei pyörimisnopeuden perusteella kyllä uskoisi. Ruudunpäivitys kun dippailee ihan rutiininomaisesti lähelle yksinumeroisia lukuja. Tämä ei ainakaan auta ennestään kiikkerää ja kömpelöä pelattavuutta tippaakaan.

Devil’s Third olisi voinut olla samanlaista kulttikamaa kuin Deadly Premonition. Siinä olisi ollut aineksia pelien B-elokuvaksi, joka ei ehkä nouse tuotantoarvoiltaan tai pelattavuudeltaan huippupelien joukkoon, mutta jossa on niin paljon omalaatuista menoa ja tunnelmaa, että ne korjaavat ongelmat. Omalaatuista menoa ja tunnelmaa kyllä löytyykin ja välillä testiryhmämme nauroi pelille oikeasti. En ole ihan varma, olisiko niissä kohtauksissa ollut tarkoitus nauraa vai kuvitteliko Itagaki tekevänsä suurta draamaa, mutta se tekee touhusta vain hauskempaa.

Onkin suuri harmi, että pelattavuus on niin kaukana siitä tasosta, mitä sen pitäisi olla. Kun peli pääsee toteutukseltaan parhaimmillaankin kömpelölle tasolle ja jää usein siitä kovin kauas, ei kokemusta voi suositella oikein millään tasolla. Jos nyt alelaarista sattuu tulemaan vastaan vitosella niin kyllä tästä yhden illan naurut saa, mutta ei enempää.

Ps. Pelistä tulee myöhemmin myös PC-versio, mutta se ei sisällä lainkaan yksinpeliä, vaan ainoastaan huonon moninpelin mikromaksuja täyteen tungettuna.