Diablo III (Mac, PC)

21.05.2012 12:25 Miikka Lehtonen

Tekijä: Blizzard
Julkaisija: Activision Blizzard
Testattu: Windows 7, Intel Core i5-750, GeForce 570 GTX 1280Mb, 8 Gt keskusmuistia
Saatavilla: PC, Mac
Laitevaatimukset: Windows XP, Pentium D 2,8 GHz, 1 Gt keskusmuistia, GeForce 7800 GT tai nopeampi näytönohjain
Pelaajia: 1-4 (internetissä)
Muuta: vaatii aktiivisen nettiyhteyden
Pelin kotisivu: http://eu.battle.net/d3/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Joku viisas mies sanoi joskus, että kun jotain odottaa liikaa, todellisuus ei voi koskaan olla yhtä hyvä kuin kuvitelmat. Jos joku peli on kandidaatti tämän sanonnan testaamiseksi, niin Diablo III. Sitä kun odotettiin kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän kuumeisesti.

Odotus päättyi vihdoin jyrähdyksellä, kun Diablo julkaistiin miljoonien pelaajien iloksi. Ja sitten alkoi poru. Itku pitkästä ilosta, nillitystä turhista asioista vai todiste sananlaskumme paikkansapitävyydestä? Minulla on oma mielipiteeni, jonka nyt esitän.

Kerrataanpa heti alkuun meikäläisen Diablo-historia, sillä se on tärkeä juttu Diablosta puhuttaessa. Alkuperäisen Diablon pelasin muistaakseni läpi kertaalleen ja pidin siitä kovasti. Erityisesti pelin synkkä maailma ja sen saatanallinen ikonografia tekivät kovan vaikutuksen nuoreen roolipelaajaan. Diablo II:ta taas pelasin mielestäni aivan pirusti, useita kymmeniä tunteja. Mutta oikeaan mittakaavaan asetettuna pelasin sitä oikeasti sangen vähän: moni sissi kun on pelannut sitä tuhansia tunteja ja pelaa edelleen.

Itse taas palasin sen pariin muutamaa viikkoa sitten kalibroidakseni odotuksiani Diablo III:n suhteen. Kyllähän se helmi sieltä yhä esiin paistoi, mutta niin moni Diablo II:n piirre oli jo niin auttamattoman vanhentunut. Enkä puhu nyt vain karusta grafiikasta, vaan kömpelöstä UI:stä, turhan monimutkaisesta ja kankeasta kykyjen kehityksestä ja niin monesta muusta asiasta.

Tiedostakaa siis arvostelua lukiessanne, että minä en ole niitä pelaajia, joiden mielestä Diablo II oli genrensä multihuipentuma. Minusta siinä oli paljon parantamisen ja virtaviivaistuksen varaa. Ja juuri sitä Diablo III tarjoaa.

12 vuotta myöhemmin

Oli hyvä, että vietin äskettäin hetken Diablo II:n parissa, sillä se tosiaan muistutti minua siitä, miten peliin liittämäni kultaiset muistot eivät pitäneet paikkaansa. Ei se ollutkaan niin silkkisen pehmeä ja sujuva pelikokemus kuin muistin sen olleen. Se oli hyvä myös sen vuoksi, että kun viime syksynä ensimmäistä kertaa käynnistin Diablo III:n betan, huomasin pohtineeni, miten samanlaiselta se tuntui kuin Diablo II aikanaan. Mutta pelilegendan uudelleentestaus sai kaiken napsahtamaan paikalleen: Diablo III ei tunnu samalta kuin Diablo II. Se tuntuu samalta kuin Diablo II tuntui minun kuvitelmissani.

Sen sijaan että se olisi keksinyt naksuttelupelien pyörän uudelleen, Blizzard on hionut omaa 12 vuotta vanhaa konseptiaan uudelleen ja uudelleen, kunnes jäljelle jää todella virtaviivainen pelikokemus. Kaikki eivät tästä pidä: jotkut arvostivat oikeasti Diablo II:n sekavaa, mutta vapaata hahmonkehitystä. Heitä voi ärsyttää se, että uudessa pelissä hahmo rakennetaan valitsemalla kuuteen pikaslottiin kykyjä noin 30 vaihtoehdon joukosta. Kaikille on käyttötarkoituksena ja kyvyt voi järjestellä uudelleen halutessaan, vaikka kesken pomomatsin. Joskaan Diablo ei tietenkään pysähdy odottelemaan.

Uusittu Diablo rastittaa ne kaikki tarvittavat ruudut: viisi eri hahmoluokkaa, jotka kaikki tuntuvat todella erilaisilta ja joiden sisällä saa vielä kykyjä rullaamalla aikaan todella erilaisia buildeja. Aiemmista peleistä tuttuja hahmoja ja vihollisia, vastaan vyöryviä minipomoja satunnaisine ominaisuuksineen, satunnaisesti luotuja karttoja, eeppistä tarinankerrontaa sekä ämpärikaupalla loottia ja sen ympärille rakennettua loottihuorausta.

Samaan aikaan kun Blizzard on karsinut pelistään pois turhuuksia ja rasituksia, he ovat myös keskittyneet tuunaamaan sen Diablon ydinkokemuksen mahdollisimman tyydyttäväksi ja sujuvaksi. Valikkografiikoista lähtien kaikki on vedetty viimeisen päälle kohdalleen. Kaikesta näkee, että jokaista ääni- ja partikkeliefektiä, sekä napin sijoitusta ja väritystä on mietitty pitkään ja hartaasti. Ja todennäköisesti vaihdettu kymmeniä kertoja, ennen kuin me edes näimme peliä.

Minä olin myyty jo siitä hetkestä asti kun ensi kerran löin munkillani vastaan tullutta zombia. Monessa muussa pelissä ykköstason nyyppä olisi huitaissut säälittävästi zombia harmaalla tikarillaan. Ne kovat erikoisefektit tulisivat vasta myöhemmin. Ei Diablossa. Diablossa isku paukahtaa murtuvan äänivallin räjähdyksen ja hirveän valonleimauksen saattelemana ja sen seurauksena zombin ruumis lentää kahdessa kappaleessa kohti pusikkoa. Piru vie, tältä sen pitää tuntua!

Eilen pelaillessamme muutaman pelijourno-kollegan kanssa aivan liian myöhään Diabloa ja puhellessamme sen hienouksista, joku tiivisti asian mainiosti: Diablo III:ssa joka ikinen kyky näyttää ja tuntuu aivan törkeän hauskalta. Oli kyseessä sitten kentälle happoa oksentava voodoo-naamari, konekiväärin nopeudella ja äänellä lonkalta nuolia ampuva Demon Hunter tai vihollistensa keskelle meteorin lailla iskeytyvä barbaari, joka ikinen Diablo III:n hetki tihkuu ja pursuaa tyydyttävää feedbackia ja efektiä.

Kun joku kysyy, mitä Blizzard on tehnyt viimeiset 12 vuotta, minä vastaan näin: he ovat hioneet sen Diablon parinkymmenen sekunnin peliluupin täydelliseksi: kohtaa vihollinen, räjäytä vihollinen kappaleiksi ja kerää palkintosi tämän ruumiista. Ja sitten toista hymy naamallasi 15 tuntia kunnes lopputekstit pyörivät.

Ja kun lopputekstit pyörivät, seikkailu on vasta aluillaan. Perinteiseen tyyliin Diablo III:n ensimmäinen vaikeustaso on kuin ajaisi apupyörillä. Diablon levätessä ja hahmon saavutettua 30. tason aukeaa Nightmare-vaikeustaso, joka on kuin New Game+. Viholliset ovat kovempia, maailma on arvottu uudelleen, lootti on parempaa ja haaste tietenkin eksponentin verran korkeampi. Ja kun se on läpi, aukeaa New Game++. Ja kun SE on läpi…

Nouseva vaikeustaso on hyvä asia, sillä varsinkin normaalilla vaikeustasolla – joka on pakko pelata läpi ennen kuin hahmon saa Nightmare-tilaan – peli tuntuu nauruhelpolta. Vaikuttaa siltä kuin yksinkertaistuksen tuloksena olisi syntynyt peli, jossa ei ole mitään haastetta. Pomot kaatuvat perushyökkäystä spämmäämällä ja vasta lopussa joutuu edes käyttämään parannusjuomiaan. Ymmärrän kyllä, miksi myöhemmät vaikeustasot eivät ole heti auki, sillä esimerkiksi Nightmare tuuppaa kaiken vastaantulevan tasoja 30 ylöspäin, mutta harmi se on silti. Vasta Nightmare kun tuntuu siltä oikealta Diablolta haasteensa puolesta. Mutta tuleepa uudelleenpelattua.

Näin tarjolla onkin peli, joka pystyy käytännössä pitämään pelaajan vangittuna sen 20 sekunnin luuppinsa avulla kymmeniä, ellei satoja tunteja. Täten Diablo III onkin oikeastaan sen perus-blizzardilaisen mentaliteetin multihuipentuma: otetaan vanha ja luotettu pelikonsepti ja hiotaan se sitten äärimmilleen.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Kiistanalaisia ratkaisuja

Diablo III saa siis minulta pelisuunnittelun kultaisen kunniamerkin ja yksikköviirin, joita ei tosin ole olemassa kuin minun mielikuvituksessani. Mutta emme ole vielä puhuneet siitä Diablo III:n kivitalon kokoisesta elefantista, pelin verkkoratkaisuista. Jos joku ei vielä tiennyt, Diablo III vaatii nettiyhteyden. Aina. Vaikka pelaisit yksinpeliä.

Käytännön syy tähän on se, että peli toimii kuin MMO: vihollisten tekoäly ja liikkeet, lootin arvonta ja kaikki muu moinen hoidetaan serverin päässä. Syitä voimme spekuloida vaikka aamun koittoon. Merkittävä osasyy on varmasti piratismi, sillä näin toteutettuna Diablo III on käytännössä mahdoton warettaa. Wareversion ohella kun tarvittaisiin myös jonkun itse koodaama serverisofta, joka pystyisi samaan kuin Blizzardin vastaava. Ja sitä tuskin tapahtuu heti. Ja täten ei myöskään kannata odotella, että peli saisi päivityksen myötä offline-version. Online-vaatimus on ja pysyy.

Mutta DRM ei ole ainoa syy. Oma osatekijänsä löytyy varmasti myös siitä, että Diablo III:een tulee piakkoin oikealla rahalla pyörivä huutokauppa. Niinpä Blizzard haluaa varmistua siitä, että pelaajat eivät esimerkiksi kotonaan muistieditorin avulla tuunaa +miljardi kaikkiin ominaisuuksiin antavia kamoja ja myy niitä sitten oikeaa rahaa vastaan.

Syitä siis voi olla monia, mutta miten se käytäntö? Diablo III:n startti ei ollut se miellyttävin. Serverit kyykkäsivät miljoonien pelaajien sopulilauman edessä, joten tiistain ja keskiviikon välisenä yönä vaadittiinkin paljon sitkeyttä ja tuuria, että pääsi pelaamaan yksinpeliään. Tätä ei toki voi pitää positiivisena kehityksenä. Tämän jälkeen homma sitten onkin toiminut ainakin Euroopassa hyvin. Serverit ovat toimineet, eikä nettivaatimusta ole oikeastaan edes huomannut hetkellisiä lagipiikkejä lukuun ottamatta. Kyllähän tämä oudolta tuntuu, varsinkin kun kyse on yksinpelistä. Mutta onko sittenkään?

Diablo III kun hyödyntää serverivetoista online-vaatimustaan todella vahvan co-opin muodossa. Heti peliin kirjauduttuaan – tai pelin sisällä kaverilistan avaamalla – näkee listan kavereistaan ja siitä, missä päin peliä he vipettävät. Mukaan voi liittyä nappia painamalla. Tällöin vihollisia spawnaa enemmän ja haaste on kovempi, mutta niin ovat palkinnotkin. Ja toki modernin naksuttelupelin vaatimusten mukaisesti jokaiselle droppaa oma lootti, eli ei tarvitse olla huolissaan siitä, että joku ninjaa Diablolta pudonneen legendaarisen kirveen. Ero yksin- ja moninpelin välillä onkin vain se, montako taistelijaa kentällä heiluu.

Eikä kyse ole vain pelkästä yhdessä pelaamisesta, vaan koko Battle.net on integroitu kiinteäksi osaksi peliä. Kaverien saavutuksista ja tekemisistä tulee jatkuvasti päivityksiä ja ilmoituksia, pelasipä sitten yksin tai porukalla.

Juuri tämä co-op on se juttu, joka saa minut antamaan kaiken anteeksi, siinä missä keskarini nousee uhmakkaasti pystyyn Ubisoftin always on –DRM:n suuntaan. Co-op on sen verran toimiva ja erinomaisen hauska juttu, varsinkin neljästään pelattuna, että olen sen nimissä valmis kestämään verkkonykäisyt ja sen kurjan todellisuuden, että nettiyhteyteni katketessa en pääse pelaamaan yksinpeliä. Niin perverssiltä kuin se tuntuukin. En toki toivo moisen ratkaisun yleistyvän, mutta en myöskään jaksa sännätä barrikadeille vaatimaan Mike Morhaimen päätä vadilla.

Rollarien hengessä

Jos verkkosäätö jätetään omaksi kokonaisuudekseen, Diablo III saa tekniikkansa puolesta pystyyn nousevan peukun. Peli rullasi omalla koneellani tasaista 60 fps:n vauhtia kaikki detaljit kaakossa. Eihän se miltään Crysikseltä näytä, mutta Diablo III:n maailma on tungettu upean täyteen hienoja pieniä yksityiskohtia, kuten tuulessa puhaltavaa nurmikkoa, maalauksen näköisiä taustamaisemia ja kameran edestä lentäviä lepakoita. Blizzardin perustyyliin myös kaikki hahmot ovat todella persoonallisen näköisiä ja erinomaisen pehmeästi ja luonteenomaisesti animoituja.

Valitukset graafisesta ilmeestä olivat myös – kuten arvattiin – turhia. Diablo on yhä Diablo. Maisemat ovat synkkiä, verta lentää ihan riittävästi eikä peli ole todellakaan menettänyt tippaakaan tunnelmastaan. Päinvastoin. Iso peukku siis taideosaston pojille.

Oma sanansa on uhrattava myös pelin juonelle. World of Warcraftia pelanneet arvaavat, mitä on tulossa, kun kerron pelin käsikirjoittajan olevan Chris Metzen. Kaikki pettävät kaikkia, kaikki korruptoituu viiteen kertaan ja touhu on välillä kuin lauantai-aamun piirretyistä repäistyä. Mutta siitä huolimatta… kun hieman tylsän ja itseään toistavan Act II:n jälkeen peli suuntaa kohti seuraavaa lukuaan, tapahtumat rullaavat eteenpäin sellaisella painolla, että en yksinkertaisesti pystynyt nousemaan näppäimistöni äärestä kuin pikaisia vessataukoja varten.

Maisemat vaihtuvat mukavaa tahtia ja sitä jo parjaamaani kakkoslukua lukuun ottamatta tuntuu siltä, että juuri kun on kyllästymässä katedraalien kellareihin tai vuoristolinnoitusten muureihin, kulman takaa heitetään esiin uusi koukku, joka vetää taas eteenpäin uudella innolla. Ja kun Diablo sitten makasi kumossa kello 00:45, aloitimme saman tien uusintapeluukierroksen vaikeammalla vaikeustasolla.

Kuten jo aluksi totesin, en ole se maailman suurin Diablo-fanipoika. Heillä on varmasti omat mielipiteensä Diablo III:n kehityssuunnasta, eikä se välttämättä käy aivan yksiin minun mielipiteeni kanssa. Tämä on ihan okei. Itse pidin virtaviivaistuksesta kovasti, mutta jotkut rakastavat Diablo II:n kankeita ratkaisuja tuhansien pelituntiensa ansiosta. Kaipuu vanhaan voi olla sen verran kova, että Diablo III tuntuu liian simppeliltä.

Ja on myös todettava, että Diablo III ei välttämättä ole se peli, jonka kuvittelin 12 vuoden odottelun jälkeen saavani. Ovathan monet muut pelit kuitenkin kehitelleet genreen jos jotain uudistuksia.

Mutta nyt kun olen pelannut lopullista Diablo III:sta viikon sisään pitkälti yli 30 tuntia niin yksin kuin kaverienikin kanssa, mieleni on muuttunut. Rolling Stonesin hengessä voisin todeta, että en ehkä saanut sitä, mitä ennakkoon halusin, mutta sain sitä, mitä oikeasti tarvitsin. Diablo III kun on äärimmäisen hiottu ja viimeisen päälle toimiva genrensä peli, joka tarjoaa äärimmäisen nautittavan ja toimivan pelikokemuksen. Se ei ole täydellinen peli ja joistain Blizzardin ratkaisuista voisi keskustella akateemisesti enemmänkin, mutta lopulta se kaikki kulminoituu tähän: suosittelisinko Diabloa muille pelaajille? Helvetti vieköön, kyllä!

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Toinen mielipide

Joku ihme siinä varusteiden keräilyssä vaan on. Käsittämättömän addiktiivista puuhaa. Ja sekös kismittää, kun kaverilla on isompi kuin minulla, vaikka ollaan vasta ensimmäisen Actin alussa.

Diablo on taas täällä, ja vahvempana kuin koskaan. Ihmiskunta riemuitsee, vaikka Sanctuaryn maankamaralla asiat ovatkin astetta ikävämmin. Vahingonilo on paras ilo, sanovat. Koska tässä on kyseessä vain arvostelun toisesta mielipiteestä, kuulutetaan se heti kirkossa, kirkonkirouksen uhallakin: Diablo 3 on loistava peli, aivan kuten Blizzardilta sopikin odottaa. Myös tästä hetkestä eteenpäin Diablo-kloonit ovat Diablo-klooneja, ja paras genren peli on juuri julkaistu. Minkäänlaisesta innovatiivisuuden ylistyslaulusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan sen sijaan ollaan aika lähellä toimivan reseptin hiomisen korkeaveisua. Muutama mielenkiintoinen uudistus pelistä kuitenkin löytyy, ja keskityn tässä mielipiteessä kokonaiskuvasta vakuuttamisen sijaan näiden käsittelyyn.

Blizzardilla on tarkkaan mietitty sitä, millä tavalla Diabloa halutaan pelattavan. Ilmeisesti, jonkun muunkin kuin minun mielestäni, nopeat ja itseään toistavat pomoille juoksut eivät ole ehkä kaikista nautittavinta pelaamista, ja tähän on yritetty keksiä vastalääkettä. Nyt pelissä on ominaisuus, joka parantaa pelaajan mahdollisuuksia löytää arvokkaita esineitä pomojen ruumiinavauksista vain, jos pelaaja on ennen tätä lääketieteellistä toimenpidettä pistänyt kylmäksi riittävän määrän eliittitason pikkudemoneita samalla peli-istunnolla. Ominaisuus on kerrassaan mahtava – se kannustaa ensimmäistä kertaa sarjan historiassa pelaamaan itse peliä kokonaisvaltaisesti. Tätä kannustinta on entisestään paranneltu sillä, että jo eliittidemoneiltakin tipahtelevat tavarat voivat olla kovankin luokan vaatetusta.

Totta kai on selvää, että se, miten hyvin ominaisuus todella toimii, tullaan näkemään vasta ajan kanssa, kun peliyhteisö kollektiivisesti keksii ne parhaat ja tehokkaimmat tavat pelin pelaamiseen.

Toinen taas on virallinen, Blizzardin ylläpitämä kauppapaikka. Kauppapaikassa pelinsisäiset tavarat vaihtavat omistajaa, ja toiminta noudattaa reiluja sääntöjä, valvontaa ja minimoi huijausten mahdollisuuden. Ja mikä parasta: kunhan oikean rahan toiminnallisuus otetaan käyttöön, alkaa Diablo 3 takomaan Blizzardin rahakirstuihin rahaa, sillä jokaisesta toteutuneesta kaupastahan vedetään välistä! Niissä kirstuissa on muuten varmaan muutama kultakolikko…

Kauppapaikka on, hyvällä tahdollakin, hivenen ristiriitainen idea. Kun pelin pelaaminen perustuu jatkuvaan ässäarpojen raaputteluun ja sen jännittämiseen, tipahtiko sieltä arvasta nyt se voitto mitä on jatkuvasti metsästetty, on samaan aikaan hieman omituista, että pelaaja voisi milloin tahansa klikata itselleen isukin Visalla vielä paremman tulimiekan kauppapaikalta. Tavallaan koko kauppapaikan olemassaolo hieman syö pelin pelaamisen merkitystä. Ainahan se on pelaajan oma valinta, ostaako sen legendaarisen hohtimen sieltä kauppapaikasta vai ei. Aivan kuten entisaikojen peleissä oli huijauskoodienkin käyttö. Mutta, miten hienolta sen legendaarisen kypärän löytyminen tuntuu, kun aina on olemassa takaportti… Tai ehkä paremminkin näin päin: miten paljon paremmalta se olisi tuntunut, jos tietäisin, että samaa tahtia peliä naputtava kaverini ei voi moista itselleen klikata euron murto-osilla, vaikka haluaisikin?

Toisaalta onhan se selvää, että Diablon maailmassa tätä kaupankäyntiä on tapahtunut aina. Ennen muinoin se vain tapahtui hämärissä olosuhteissa, huijareiden täyttämissä ympäristöissä ilman valvovaa elintä. Nyt halutaan, että tällainen toiminta lakkaa, ja mennään reilun pelin säännöillä. Kyllä minä tämän voin ymmärtää, ja hyväksyä.

Vaikka tyylilajinsa parhaasta pelistä onkin kyse, on samalla selvää ettei tässä kritiikin yläpuolella olla. Diablo 3:n myötä aletaan vähitellen lyömään naulaa arkkuun sen suhteen, ettei tulevissakaan diabloklooneissa tulla näkemään hyvää tarinaa. Diablon etukäteismainonnan keskityttyä pitkälti maailman ja tunnelman fiilistelyyn, itse optimistina herättelin vielä uskoa. Myös Starcraft 2 valoi toivoa: lähes yksinomaan moninpeliin tarkoitettuun reaaliaikanaksuun oli jaksettu ja osattu toteuttaa yksi kaikkien aikojen parhaita RTS-pelien yksinpelikampanjoita.

Mutta ei. Vaikka tästäkin voi ilmeisesti ainakin lievästi olla eri mieltä, kyllä Miikan arvostelusta poiketen väitän, että se minua eteenpäin ajava voima oli tapahtumien seuraamisen sijasta sen seuraavalta isolta pahalta siltä ihanalla kilinällä maahan tipahtelevan varustepaljouden jännittäminen. ”Joko saisin ensimmäisen legendaryn omalle hahmoluokalle, joko?” Jotenkin on vaan surullista, että pelissä sisällöllisesti kiehtovinta on erään hassusti höpöttelevän korumyyjän, todellisen Diablon Tom Bombadilin, taustatarina ja todellinen olemus. Tarina on ontto ja turha, eivätkä pelimaailman hahmojen turinat kiinnosta.

Ymmärrän, että siirryttäessä moninpeliin ja etsittäessä sitä täydellistä, juuri ne tietyt neljä attribuuttia omaavaa sormusta, ei se sama dialogi voi enää kiinnostaa n:nnettä kertaa. Mielestäni ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksei tällaisessa pelissä voitaisi näihin asioihin panostaa. 12 vuotta kehitysaikaa. Blizzardin resurssit. Eikä siihen ole pystytty edes vahingossa, vaikka käyttöön on valjastettu ihmiskunnan historian kenties syvin ja jopa jännittävin mytologia ja kaiken hyvän päälle siitä on onnistuttu ottamaan niin raikas ja makoisa ote. Diablossa enkeleillä on enemmän munaa kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Välivideoita katsoessa aiheesta alkoi melkein toivomaan jo elokuvaa.

Kaiken lisäksi neljään näytökseen jaettu tarina tuntui jollain selittämättömällä tavalla niin tutulta. Ei se Diablo 2 aivan samoja tapahtumia läpi käy, mutta silti…

Vielä yksi negatiivinen huomio on tehtävä, jolla oikeuttaisin pistevähennyksiä, mikäli pisteistä välittäisimme. Tapa, jolla peli tallentaa pelitilanteen, on nimittäin hieman ärsyttävä: mikäli poistut pelistä kesken tehtävän, pääset jatkamaan peliä edelliseltä checkpointilta. Kaiken hyvän lisäksi tutkittu kartta on piilotettu uudestaan, luolaston yksityiskohdat on uudelleengeneroitu, eikä checkpointeja todellakaan löydy liian tiuhasta.

Käytännössä tästä seuraa se, että josko varustesaaliin tasoa säätelevä uusi järjestelmä ei siihen kannusta, niin tämä käytännössä estää kaikkien alle puolituntisten pelisessioiden pelaamisen. Kaiken kruunaa, että kun yksinpelikin toimii moninpelipohjaisesti, lennät ulos myös omasta yksinpelistäsi idlaajana, jos ajattelit laittaa pelin tauolle ja käydä syömässä. Tälle voi olla olemassa jonkinlaisia teknisiä selityksiä, mutta pelaajana tällaiset tekniset selonteot eivät kiinnosta.

Janne Mikola

Kolmas mielipide

Parempi joskus, kun ei ollenkaan, voisin sanoa Diablo 3:sta. En muistanutkaan kuinka hyvää ja palkitsevaa stressihoitoa voi hyvä toimintaroolipeli olla. Nopea intensiivinen toiminta kaikkine kerättävineen ja tutkittavineen toimii viimeisen päälle asiallisesti pelissä ja Diablo on ehdottomasti genrensä timantti.

Ihme juttu etteivät muut pelifirmat ole käyttänyt konsoleiden heikohkoa toimintaropellusaukkoa hyväkseen, sillä viime vuosien genren pelit voi laskea yhden käden sormilla. Niistäkin on jäänyt mieleen lähinnä mukava yksinpeli Torchlight.

Blizzard saapuikin Diablolla hyvään saumaan. Vaikka uusi konsolisukupolvi on ovella, niin näin hyvin hiottujen pelien parissa nauttii vanhastakin raudasta hymyssä suin.

Aivan ongelmaton ei toki Diablokaan ole, mutta mitään järin mullistavaa ei ole tullut vastaan. Käyttöliittymä aiheuttaa välillä turhaa säätämistä. Johtuuko se sitten PC-alkuperästä vai mistä, mutta kamojen vaihtaminen ja tavaralistan selailu on kömpelöä. Tekijät ovat kuitenkin selvästi tiedostaneet tämän. Kun ristiohjaimesta saa selattua juuri kerättävien kamojen tiedot nopeasti, ei kömpelyys saa aikaiseksi ylitsepääsemättömiä fiiliksiä.

Diablo vaatii myös kommunikointia samalla koneella pelatessa: jaettua ruutua ei tueta, eli kulkusuunnan täytyy olla yhteinen. Ongelmia ei varsinaisesti asian kanssa tule suvantovaiheiden kanssa, mutta taisteluissa tulee ajoittain turhia kuolemia. Jos pelaajat erkaantuvat toisistaan liikaa – mikä tapahtuu usein vihollisten hyökkäysten takia – laskee peli, että sankarit ovat liian kaukana toisistaan ja teleporttaa kaikki takaisin yhteen nippuun. Ikävä juttu vaikeammilla tasoilla, kun yksikin vihollisen isku voi olla murhaavan tehokas.

Vaan eipä siinä, Diablo on loistavaa viihdettä konsolillakin. Padi-ohjaus toimii pirun hyvin ja Blizzard on saanut bugit ja ongelmat kuriin. Ihan äsken ei ole tullut vastaan tämän luokan peliä, jota ei tarvitsisi päivittää jatkuvalla syötöllä.

Blizzardille iso kiitos onnistuneesta konsoliporttauksesta. Nyt vain jännäämään mikä pelin tulevaisuus tulee olemaan. Lisäpelattava kelpaisi mainiosti jo tutuksi tulleen New Tristamin lisäksi.

Kalle Laakso