DmC (PC, PS3, Xbox 360)

29.01.2013 17:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Ninja Theory
Julkaisija: Capcom
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Tulossa: PC
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.devilmaycry.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

DmC, eli kotoisammin Devil May Cry, on varmasti eräs alkuvuoden puhutuimmista peleistä. Se kun oli netissä jo julistettu sysipaskaksi tekeleeksi ennen julkaisuaan puhtaasti sen takia, että nimestään huolimatta se ei ole kuin muut Devil May Cry -pelit.

Ehei, nyt asialla oli Capcomin sisäisten tiimien sijaan englantilainen Ninja Theory. Sen myös huomaa vähän kaikesta, joskus positiivisemmin, toisinaan taas ei.

Heti alkuun tunnustus: en ole ikinä ollut suuri Devil May Cry -pelien ystävä. Ei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Pelasin ykkösen aikanaan läpi kovasti siitä pitäen, mutta kakkososa torppasi intoni sarjaa kohtaan sen verran totaalisesti, että en ole muita osia edes juuri pelannut. Bayonettasta pidin kyllä kovasti, samaten kuin God of War -peleistäkin, eli lajityyppi sinänsä ei töki.
Tämä on hyvä huomioida, sillä mielipiteet tuntuvat jakautuvan netissä aika puhtaasti sen mukaan, mitä mieltä oli sarjan aiemmista peleistä. Fanit dissaaavat tuoretta tulokasta täysillä, muut ovat tykänneet. Vaan mitä mieltä olen minä?

Uusi alku vanhalle sarjalle

DmC on trendikästä Hollywood-termiä käyttääkseni niin sanottu reboot. Se ottaa vanhan pelisarjan löyhän perusidean ja pakkaa sen uusiin kuoriin, uudelta ja puhtaalta pöydältä. Pääosassa on yhä Dante, yliluonnollinen hirviömetsästäjä, jolla on ainutlaatuinen kyky liikkua meidän maailmamme ja yliluonnollisten olentojen asuttaman limbon välillä. Kun isukki on demoni ja äippä enkeli, moinen on aika arkipäiväistä hommaa, samaten kuin taistelu kivitalon kokoisia helvetin örmyjä vastaan.

DmC on selvästi suunniteltu uuden pelisarjan ensimmäiseksi osaksi, sillä se keskittyy suurelta osin selvittelemään Danten menneisyyttä, jonka kaveri on itse onnistunut unohtamaan totaalisesti. Yllättävät paljastukset seuraavat toisiaan samalla kun mies taistelee maailmanlaajuisen bisnesimperiumin nokassa istuvaa demonia ja tämän armeijoita vastaan.

Kuulostaako halluiselta? Tämä oli se siistitty ja tiivistetty versio. Oikea peli lipsahtaa raiteilta jo alkumetreillään ja kyntää sen jälkeen keskellä korpea mennen aina vain älyttömämmäksi koko kymmentuntisen kestonsa ajan. Joskus tämä on etu, toisinaan haitta. Kun peli on parhaimmillaan, touhu on suorastaan riemastuttavan yliampuvaa.

Hyvä esimerkki onnistumisesta on pelin ensimmäinen kenttä, jossa Dante taistelee jättimäistä demonia vastaan huvipuiston limbo-versiossa. Eräässä kohtauksessa demoni heittää Dantea maailmanpyörällä, jolloin tämä vain juoksee rauhallisesti maailmanpyörän sisällä, kiepauttaa sen rautoihin juuttuneen takin niskaansa ja hyppää aseet laulaen taas taisteluun.

Tai miten olisi jättimäinen virvoitusjuomatehdas, jonka limbo-versioon hypätessään Dante huomaa, että kaikkia seiniä peittävät jättimäiset, selvästi biologiset putket, jotka johtavat uhkaavasti keskussammioon. Futuramaa katsoneet tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvää settiä!
Mutta kun homma ei toimi, se ei toimi. Kympillä. Näitä hauskoja ja lennokkaita kohtauksia vastaan pelistä löytyy useita väsyneitä ja turhan kovaa yrittäviä kohtauksia, joissa kehitystiimi kompastuu omaan nokkeluuteensa kuvitellessaan kertovansa tosi diippiä shittiä sisältävää tarinaa, jolle keskimääräinen teinikin tuhahtaisi kyllästyneesti.

Yhdestä asiasta pelille on nostettava hattua, nimittäin visuaalisesta suunnittelusta. DmC näyttää lähtökohtaisesti törkeän hyvältä, mutta ei ainoastaan polygonimääriensä johdosta. Limbo näyttää upean vääristyneeltä versiolta meidän maailmastamme ja kehitystiimi on myös uskaltanut ottaa fantasiamaailmastaan kaiken irti. Käytävät venyvät Danten silmien edessä satojen metrien mittaiseksi, seinät muuttuvat päälle puristuviksi nyrkeiksi ja pieni varastohalli venyy pitäjän kokoiseksi painajaiseksi, jossa pakkauskehikot ja hyllyköt pyörivät spiraaleina kohti horisonttia.
Tämä riemukkaan lennokas visuaalinen ilme vaikuttaa toki myös pelattavuuteen, sillä suuri osa ideasta on siinä, miten Dante voi kulkea painajaismaisia limbo-maailmoja pitkin, tai miten niitä voi käyttää hyödykseen taistelussa.

Devil Drive, activate!

Jos se ei käynyt jo välivideoiden tyylistä ja dialogin sisällöstä selväksi, pelattavuus viimeistään todistaa, että DmC ei todellakaan ole Capcomin itsensä tekemä peli. Asialla on ollut muun muassa Enslavedista ja Heavenly Swordista tunnettu Ninja Theory, jonka kaikkia aiempia pelejä on voinut luonnehtia sanalla ”ongelmallinen”. Ja onhan se DmC:kin tavallaan ongelmallinen, vaikka se onkin selvästi Ninja Theoryn toimivin peli.
Kyseessä on yhä niin sanottu character action -peli. Kamera heiluu Danten olan takana tämän säntäillessä, hyppiessä ja pyöriessä pitkin areenamaisia taistelukenttiä ja kombotellessa kumoon loputtoman oloisia helvetin legioonia.

Kaikki genren vakio-ominaisuudet löytyvät: Dantella on niin heikko kuin voimakaskin meleehyökkäys, kyky ammuskella pistooleillaan, pompotella vihollisia ilmaan (ja sitten kombotella niitä lisää korkeuksissa) ja niin edelleen. Ja kaikki myös toimii sangen mainiolla tasolla. Kontrollit ovat luontevat ja ne voi vapaasti määritellä uudelleen, mikäli sormet eivät taivu suunnittelijoiden kuvioiden mukaan. Taistelun tempo on ripeä, tyyli on näyttävää ja rempseistä suorituksista jaetaan reippaasti pisteitä. Perussettiä, siis.

DmC:n uusi oivallus on se, että Dante poimii seikkailun aikana mukaansa paholais- ja enkeliaseita, joilla tekeekin sitten jos jonkinlaista. Kullekin on varattu oma olkapäänappinsa, jonka voi nykäistä pohjaan milloin vain ja täten aktivoida paholaiskirveensä vaikka kesken miekkakombon. Paholaisaseet ovat hitaita, mutta tekevät reippaasti vahinkoa, kun taas enkeliaseet keskittyvät aluevahinkoon ja nopeaan liikkumiseen.

Tätä korostaa entisestään se, että asevalinnastaan riippuen Dante voi joko nykäistä kaukana olevan kohteen viereensä tai itsensä kohti haluttua kohdettaan. Tätä käytetään tietenkin taistelussa, jossa voi vaikka repäistä kilven vihollisen kädestä, väistää pomon megahyökkäystä kiskaisemalla itsensä lähellä seisoskelevan kätyrin rinnalle tai mitä ikinä keksiikään. Lisäksi monet pelin tasohyppelypuzzleista nojaavat oikea-aikaiseen kiskomiseen, ilmaboostailuun ja muihin pelin aikana valikoimaan lisättäviin juttuihin.

Ja tehdäänhän niillä aseilla muutakin. Joitain vihollisia voi vahingoittaa vain tietyillä aseilla ja niin edelleen. Systeemi toimii selvästi ja loogisesti, eikä missään vaiheessa tullut sellainen olo kuin en olisi tiennyt, mitä milloinkin piti tehdä. Toteutus toki on usein ongelmallista, sillä taistelun tempo on yhä hektinen ja kiireessä menee joskus sormi suuhun kun yrittää saada selkärankansa kertomaan ohjaimelle, mitä tusinasta tempusta pitäisi käyttää.

Filosofisia näkemyseroja

Kokonaisuutena DmC: kuitenkin toimii sangen hyvin. Mutta silti jotkut valittavat, ja mielestäni ihan aiheesta. DmC kun tekee tyylillisen ja filosofisen pesäeron edeltäjiinsä. Pelin henki on muuttunut merkittävästi ja on ihan ymmärrettävää, että vanhan pelin ystävät ovat tästä käärmeissään. Enhän minäkään Hitman: Absolutionista pitänyt, joskin väitän kyllä, että siinä oli pahempia ongelmia kuin DmC:ssä.

Mutta on DmC:ssäkin oikeat ongelmansa. Näistä merkittävin on kamera, joka tuntuu jatkuvasti olevan liian lähellä ja osoittavan väärään suuntaan. Taistelu on tiukoissa paikoissa suorastaan turhauttavaa, kun pitäisi yrittää epätoivoisesti väistellä vihollisia, joista ei näe puoliakaan, pelialueella, josta näkee vain kaistaleen, koska kamera sattuu sillä hetkellä osoittamaan yläviistoon. Lisäksi jopa kentissä navigointi on välillä ärsyttävää kun yrittää etsiä niitä Danten tarvitsemia veto- tai kiskaisupisteitä kameran rajoituksia vastaan taistellen.

Jotkut pitävät todennäköisesti ongelmana myös sitä, että peli on oletusvaikeustasollaan sangen helppo. Itse en kuollut kuin pari kertaa, enkä todellakaan ole mikään genren kuningas. Myöhemmät vaikeustasot vääntävät kyllä mittaria kaakkoon, mutta kaikki Devil May Crynsä pelanneet eivät silti välttämättä löydä DmC:stä haluamaansa.

Tämä ei toki ole vahinko, sillä Ninja Theory ja Capcom ovat selvästi halunneet laajentaa Devil May Cryn yleisöä tekemällä siitä paketin, joka vetoaa muihinkin kuin todellisiin hardcore-faneihin. Idea toimii joskus paremmin, toisinaan huonommin. Pelattavuus toimii pääasiassa hyvin – siis nyypän mielestä – tarinan ollessa rosoisempaa settiä. Turhan usein taoin ohjaintani yrittäessäni epätoivoisesti skipata liian pitkiä ja ala-arvoisen huonosti kirjoitettuja tarinaosioita, mutta osuihan sinne väliin ihan onnistuneitakin hetkiä.

Sananen vielä tekniikasta. Jos saa valita, kannattaa valita PC-versio. Se näyttää nätiltä, pyörii hitaammallakin koneella ja tarjoaa 60 FPS:n ruudunpäivitysnopeuden. Konsolit on lukittu puolta hitaampaan vauhtiin, mutta silti näyttäisi siltä, kuin ruudunpäivitys välillä vähän takkuaisi. Ei fataalisti, joten konsolimiehetkin saavat kyllä toimivan kokemuksen, mutta hei: jos valita saa, miksi valita muuta kuin paras?

Nostan siis varovasti hattua. Reboot ei päättynyt ehkä täydelliseen onnistumiseen, mutta DmC on silti hauska peli, jossa riittää sisältöä ja kätkettyjä juttuja useammallekin pelikerralle, jos tarinan käänteet eivät saa ennen sitä kuristamaan itseään ohjaimen johdolla.

Toinen mielipide

Alustanpa mielipidettäni nopeasti pienellä kertauksella historiasta. Ninja Gaiden Black on Tecmon vuonna 2005 pihalle puskema huippuloistava toimintaseikkailu. Ja samalla se oli tosi törkeä Devil May Cry -kopio. Omilla ideoilla varustettu kopio, mutta kopio silti. Tästä huolimatta monien mielestä Ninja Gaiden Black on kuitenkin lajityyppinsä kaikkien aikojen paras peli, ja se kipuaa vuodesta toiseen yleisöäänestyksissä ja asiantuntijoiden listoilla korkeuksiin. Sittemmin sarja on mennyt aivan reisille, surullista sinänsä. Jotenkin silti aistin jo DmC:n promovideoita katsellessani, että nyt jonkinlainen ympyrä olisi sulkeutumassa.

Selvennyksen vuoksi; Ninja Gaidenin ja DmC:n kehittäjillä ei ole mitään tekemistä keskenään, vaikka molempien pelitalojen nimestä sana Ninja löytyykin. Ninjat ovat koviksia, joten tämähän on kaikin puolin vain hyvä juttu.

shutdown –r now

Kuten Miikka totesi, DmC: Devil May Cry reboottasi pelisarjan ja muutti sitä samalla rohkeasti uusitun näkemyksen suuntaan. Moni vanha fani parahti netissä uuden tyylin havaittuaan, ja täysin ymmärrettävästi. Kyllä itseänikin fanina sattui, kun Splinter Celliä lähdettiin viemään uusille urille. Vähän neutraalimpana sivusta seuraajana on kuitenkin todettava, että minun silmissäni DmC osui kultasuoneen.

Ja se, mitä minä DmC:ssä näen; Ninja Gaiden Black -kopion. Niin huvittavaa kuin se onkin; hyvässä ja pahassa. Kuten DmC:n, myös Ninja Gaiden Blackin heikoin osa-alue oli suorastaan korni tarina, vaikka samalla yksi vahvimpia osa-alueita olivat yksittäiset tarinan über-coolit kohtaukset, joista Hollywoodin toimintarainapuolellakin oltaisiin kateellisia. Sama kuvailu uppoaa DmC:hen kuin katana pään ja hartian väliin.

Monet muutkin pikkuviilaukset pitkin poikin pelattavuutta tuovat itselleni mieleen pelityypin kaikkien aikojen kuninkaan. Ja jos näin käy, niin voiko uudistus olla täysin epäonnistunut? Miikan esille nostama character action camera on kuin suoraan Ninja Gaidenista. Kamera on pikkaisen mutkikas toteutettava, ja kyseinen ominaisuushan oli myös Ninja Gaidenin parjatuin asia ennen Black-uudelleenjulkaisua.

Myös taistelumekaniikka aiheutti aivolohkossani jänniä kytkentöjä. Devil May Cry -sarjalle ominainen viholliseen lukittautuminen on poistettu ja komboja suoritetaan ikään kuin vapaassa ilmatilassa. Aivan kuin Ninja Gaidenissa. Minulle tämä vapaus tarkoittaa luovempaa ja elävämpää peliä, missä hahmoon on enemmän kontrollia, kuin automaattiseen lukitukseen perustuvassa pelisysteemissä.

Helppo lapsi

Visuaalisesta päräyttävyydestä peli saa itseltäni vahvan ysin, joskin yhdyn Miikan valitukseen Xboxilla tapahtuvasta ajoittaisesta ruudunpäivityksen jökkimisestä. Ja yhdestä graafisesta yksityiskohdasta olen kyllä kriittisten ajattelijoiden kanssa samaa mieltä; uusi emo-Dante on kyllä vähän karismaton ilmestys.

Toki ojan ja metsän puolella tälläkin kertaa on vähän käyty koukkaamassa; näihin peleihin sarjasta riippumatta on aina kuulunut se ahdistavan vaikea vaikeusaste, joka melkein saa pelaajan lopettamaan pelin kesken siihen kulloinkin edessä välipomoon ja kiskaisemaan peliohjaimen ikkunasta läpi. Vaikeusaste, joka kuitenkin antaa periksi juuri sillä kriittisellä hetkellä siellä veitsenterän päällä taiteillessa… ja tarjoilee pelaajalle ihan hirmuisen annoksen erilaisia kehon vapauttamia kemikaaleja pääkoppaan sitten, kun se hemmetin vaikea pomo kaatuu. Mutta mitään tätä DmC:ssä ei ole. DmC on suhteellisen helppo toimintapeli.

Ja jos jollekulle diehard-fanille DmC:n kutsuminen kopioksi on liian paha pala, niin kelpaako tämä: DmC näyttää ja tuntuu siltä, kuin se olisi Ninja Gaidenin ja Devil May Cryn lapsi. Sarjan seuraava osa tulee pitkälti määrittämään sen, oliko tämä reboot menestystarina, vai ei.

Lyhyesti: minä kyllä tykkäsin. Pirusti.

Janne Mikola