UUSIMMAT

Life is Strange Season 1 (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

08.11.2015 14:00 | Miikka Lehtonen

lifeisstrange_ep5_season1_arv_0kansiTekijä: DONTNOD Entertainment
Julkaisija: Square Enix
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows Vista tai uudempi, 2,0 GHz tuplaydinprosessori, 2 Gt muistia, 512 Mt näytönohjain
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava episodipeli, myydään joko viidessä osassa (4,99 e/kp) tai yhtenä kausikorttina (19,99e) (Steam)
Pelin kotisivu: http://lifeisstrange.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

lifeisstrange_ep5_season1_arv_05

 

Telltale Gamesin muutaman vuoden takaisen The Walking Deadin jälkeen firma jos toinenkin on luotaillut samaisia interaktiivisen tarinankerronnan syvyyksiä vaihtelevalla menestyksellä.

Enpä olisi kuitenkaan ennakkoon uskonut, että yksi genren parhaista edustajista tulisi pieneltä ja melko tuntemattomalta ranskalaisstudiolta. Elämä on todellakin outoa.

Telltale Gamesin vuonna 2012 ilmestynyt The Walking Dead aloitti interaktiivisen tarinankerronnan aallon, jota voisi kutsua vaikka interaktiivisiksi elokuviksi, ellei termi olisi jo niin saastunut 90-luvun multimediapaskan ansiosta.

lifeisstrange_ep5_season1_arv_05

Kyseisen koulukunnan pelit eivät ole niinkään seikkailupelejä perinteisessä mielessä, sillä niissä ei ole aina välttämättä hirveästi ratkottavia puzzleja, ainakaan niitä perinteisiä ”kerää taskut täyteen tavaraa ja kokeile” –henkisiä ongelmia. Sen sijaan pääpaino on (toivottavasti) hyvän tarinan kokemisella ja siihen reagoimisella. Näin pelaaja pääsee ikään kuin roolipelaamaan tarinan päähenkilöä ja määrittämään sitä, miten tämä suhtautuu tarinan tapahtumiin ja muihin henkilöihin.

Kun kaavaa käytetään hyvin, tuloksena on tunnelmallisia tarinoita, jotka tuntuvat henkilökohtaisilta ja pelaajan valintoihin mukautuvilta, vaikka kyseessä on toki oikeasti suurelta osin illuusio. Tarinan suuret nuotit on hakattu kiveen, eivätkä ne siitä pelaajan valintojen myötä muutu, mutta hyvä kirjoitus ja hyvin suunnitellut valinnat luovat vaikutelmaa siitä, että näin on.

Kyseessä ei ole mikään helppo juttu, kuten Telltalellakin on jo huomattu. The Wolf Among Us ja parhaillaan käynnissä oleva Game of Thrones –sarja saivat osuvaa kritiikkiä siitä, että homma ei oikein toiminut. Niinpä olenkin vähän yllättynyt siitä, että siinä missä Telltale on viime aikoina hieman kompuroinut, ranskalainen pikkustudio ottaa kopin ja juoksee pallon maaliin tuulettaen.

lifeisstrange_ep5_season1_arv_01

Suuria kuvioita, arkisia asioita

Life is Strange kertoo tarinan Max Caulfieldistä, nuoresta tytöstä, joka opiskelee Amerikan luoteisrannikon taideakatemiassa valokuvausta. Max on alunperin kotoisin kyseisestä Arcadia Bayn pikkukaupungista, mutta muutti vanhempiensa kanssa muutamaa vuotta sitten Seattleen. Niinpä paluu kotikaupunkiin ei ole helppo. Max on kasvanut ja muuttunut, mutta niin ovat myös ne ihmiset, jotka hän jätti muutamaa vuotta aiemmin taakseen. Harva enemmän kuin Chloe, Maxin entinen paras kaveri.

Maxin ollessa poissa Chloe on ajautunut hieman huonompaan seuraan. Isän kuoltua auto-onnettomuudessa Chloe on ajautunut huumeisiin ja niistä seuraaviin ongelmiin. Ongelmat kulminoituvat pelin alussa dramaattisessa kohtauksessa, jossa paikallinen ongelmanuori ja Chloe riitelevät koulun vessassa Maxin seuratessa piilopaikastaan tapahtumia kauhuissaan. Ase laukeaa, Chloe lyyhistyy maahan ja siihen se tarina sitten olisikin päättynyt, ellei Max huomaisi omaavansa kykyä kelata aikaa taaksepäin.

Tästä alkaa viikon mittainen seikkailu, johon mahtuu jos jonkinlaista tarinaa ja sisältöä. Peli jonglöörää yhtä aikaa suurta tarinaa Arcadia Bayn kaupunkia uhkaavasta pyörremyrskystä, josta Max näkee vähän väliä enneunia, kadonneesta opiskelijatytöstä ja tämän etsinnästä, sekä arkisista ihmissuhdeasioista. Voimiaan hyödyntäen Max yrittää ratkoa niin suurempia kuin pienempiäkin ongelmia, mutta huomaa kerran toisensa jälkeen, että menneitä muuttamalla saa usein aikaan yllättävän suuria sivuvaikutuksia.

lifeisstrange_ep5_season1_arv_06

Paperilla kokonaisuus vaikuttaa ehkä melkoiselta sillisalaatilta, mutta DONTNOD Entertainmentin väki on onnistunut erinomaisesti tasapainottamaan eri komponentteja. Vaikka ehkä ne suuremmat mysteerit ajavatkin tarinaa eteenpäin, valtaosan ajasta pelaaja käsittelee arkisia asioita ja tilanteita, joihin pystymme hyvin samaistumaan. Maxin ensimmäiset romanttiset ihmissuhteet, Chloen vaikea suhde isäpuoleensa, koulukiusaaminen ja monet muut tarinat antavat pelille paitsi tarttumapintaa, myös pelaajalle mainioita tilaisuuksia roolipelata Maxia sellaisena ihmisenä kuin hän itse haluaa.

Life is Strange toimii myös sen takia, että sen hahmot on kirjoitettu hämmentävän hyvin. Peli ei koskaan sorru mustavalkoisuuksiin, vaan käsittelee hahmojaan uskottavasti. Paskalta tyypiltä vaikuttavalla isäpuolella on omat motiivinsa, koulukiusaajallakin syynsä. Ovatko ne tarpeeksi painavia, jotta heidän tekonsa voi antaa anteeksi tai oikeuttaa? Sen saa pelaaja itse päättää. Valinnat ovat usein hyvin vaikeita, sillä mainion kirjoituksen ansiosta yleensä molemmissa – tai kaikissa – vaihtoehdoissa pystyy näkemään myös hyviä ja huonoja puolia.

Vielä ilahduttavammin pelaajan kyky kelata aikaa taaksepäin ei myöskään vesitä näitä tilanteita, vaan tekee niistä vielä vaikeampia. Kun Max katselee vaatekomeron oven raosta Chloen ja tämän ottoisän huutotappelua ja saa valita, meneekö väliin vai pysyykö piilossa, pelaaja saa halutessaan katsella molempien vaihtoehtojen välittömät seuraukset ja huomata, että kummallekin toimintatavalle löytyy perusteluja. Kumman kanssa sitten pystyy elämään, kun tietää, että molemmilla tulee olemaan kerrannaisvaikutuksia, jotka paljastuvat vasta tuntien pelaamisen jälkeen? Ei ole helppoa, ei.

Life is Strangen tarina toimii, koska se saa pelaajan oikeasti välittämään hahmoistaan ja näiden kohtaloista, ja pistää sitten tekemään kipeitä valintoja – joskus pienempiä, toisinaan pyörryttävän suuria – näiden elämien suhteen. Se ei pelkää lyödä vyön alle ja kun niin tapahtuu, se sattuu oikeasti. Oli Life is Strange sitten mitä tahansa muuta, se on yksi aikuisimmista ja kypsimmistä interaktiivisista tarinoista, joita olen kokenut.

lifeisstrange_ep5_season1_arv_02

lifeisstrange_ep5_season1_arv_04

Episodipelaamisen vaarat

Me, jotka olemme jo pelanneet Life is Strangen läpi, saimme pelikokemuksemme hieman epäoptimaalisessa muodossa. Monen muun pelin tavoin myös Life is Strange on episodipohjainen peli, ja monen muun episodipohjaisen pelin tavoin Life is Strangen aikataulut hieman venyivät ja paukkuivat. Esimerkiksi hillittömään cliffhangeriin loppuneen nelosepisodin ja tarinan päättäneen viidennen osan väliin mahtui kolme kuukautta odottelua. Ja sen odottelun täyttivät spekulaatio, pohdinta, uudelleenpelaaminen ja analysointi.

Life is Strangen kunniaksi on todettava, että peli kyllä kesti tämän analyysin. Uudelleenpeluut ja tiukka pohdinta paljastivat, että tarina on todella yhtenäinen. Se pohjustaa mainiosti tulevia tapahtumia ja on täynnä pieniä vihjeitä, jotka saavat merkitystä myöhempien tapahtumien kautta ja täten jopa kutsuvat pelaamaan aiempia episodeja uudelleen.

Peli tarjoaa tähän myös hyvät työkalut, sillä kun yhden episodin on pelannut läpi, sitä voi pelailla uudelleen kohtaus kerrallaan. Tähän on myös syytä, ainakin jos pitää keräilystä, sillä jokaisessa episodissa on useita tilaisuuksia räpsiä valokuvia pienistä ja suurista asioista saavutusten toivossa.

Kuten muutkin tämän koulukunnan pelit, myöskään Life is Strange ei varsinaisesti ole seikkailupeli siinä perinteisessä merkityksessä, mutta ei myöskään yhtä lineaarinen kokemus kuin monet Telltalen pelit. DONTNOD kun hyödyntää mainiosti Maxin kykyä kelata aikaa edestakaisin. Kelatessa aika vaikuttaa kaikkeen muuhun paitsi Maxiin ja hänen mukanaan oleviin esineisiin.

lifeisstrange_ep5_season1_arv_03

Niinpä monissa puzzleissa onkin ideana vaikka keskustelun avulla hankkia huononkin lopputuloksen kautta jotain tietoa, jota voi sitten kelaamisen jälkeen hyödyntää uusien keskustelupolkujen muodossa. Tai vaikka ninjailla Max jotenkin vahinkoa aiheuttaen ja seurauksista piittaamatta suljetun oven taakse ja kelata aikaa takaisinpäin, jolloin Max on sisällä, mutta ovi on taas ehjä. Nämä esimerkit ovat karun yksinkertaistettuja ja kontekstista irroitettuja, mutta en halua spoilata mitään. Kunhan tiedätte, että puzzleja kyllä on ja että ne ovat vieläpä hyvin teemaan sopivia.

Yhteen läpipeluukertaan menee aikaa noin 12 tuntia, mikä on juuri sopiva mitta. Episodit rakentavat mainiosti kohti loppuhuipennuksiaan ja ne on rytmitetty suorastaan erinomaisesti. Kussakin on omanlaisiaan tunnelmia, eikä missään vaiheessa tule tylsä tai sellainen olo, että peliä olisi keinotekoisesti pitkitelty. No, melkein: kakkosepisodissa on yksi surullisen kuuluisa ja tylsä puzzle, mutta sen kyllä kestää.

Oma osansa hohdosta tulee mainiosta audiovisuaalisesta toteutuksesta. Hahmoanimaatiot on vangittu aitojen näyttelijöiden suorituksista, mikä saa pelin tuntumaan paljon realistisemmalta kuin vaikka Telltalen tönkköanimoidut pelit. Samaiset näyttelijät vetävät roolinsa muutenkin erinomaisesti. Heitetään mukaan vielä todella persoonallinen soundtrack, jossa kuullaan paljon melankolista indie-rokkia ja homma toimii kympillä. Vielä merkittävämmin Life is Strange on peli, joka käyttää musiikkiaan erinomaisesti tunnelman luomisessa ja tukemisessa. Veikkaan, että pelin kokemisen jälkeen monikaan ei pysty enää kuuntelemaan vaikka Message to Bears –yhtyeen Mountains-kappaletta ilman silmien spontaania kostumista.

 

 

Kokonaisuutena Life is Strange on aikamoinen kunnari. Se on laadukas ja kiehtova seikkailupeli, joka käsittelee inhimillisiä aiheita koskettavasti ja kypsästi. Se vei minut mukanaan jo ensimmäisestä episodistaan lähtien, eikä päästänyt missään vaiheessa otteestaan. Se naurattaa, se järkyttää ja se välillä jopa itkettää. Usein sitä pelatessani jouduin pysähtymään pitkiksi ajoiksi pohtimaan ratkaisujani ja pelin tapahtumia, mikä on aina hyvän ja koukuttavan tarinan merkki. Vaikka pinnallisesti Life is Strange vaikuttaisikin olevan peli yliluonnollisesta seikkailusta ja maailman pelastamisesta, oikeasti se on peli oman paikkansa etsimisestä maailmassa. Omien valintojen tekemisestä, niiden seurausten hyväksymisestä ja aikuistumisesta.

On ihan älyttömän hienoa ja kivaa, että peli, jolta juuri kukaan ei odottanut juuri mitään, iskee puskista ja näyttää koko pelaavalle maailmalle, mitä ne aikuiseen makuun tehdyt pelit voivat parhaimmillaan olla. Mitä lämpimin suositus, ja tulemme taatusti kuulemaan Life is Strangesta, kun on aika puhua minun vuoden peleistäni.

 

 

Lisää aiheesta

Life is Strange Episode 1: Chrysalis (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Life is Strange Episode 2: Out of Time (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Life is Strange Episode 3: Chaos Theory (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Life is Strange Episode 4: Dark Room (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

 

lifeisstrange_ep5_season1_arv_07

Keskustelu

Selkeästi vuoden peli eikä edes ole lähimaillakaan kilpailijoita.

Ei minuakaan haitannu loppu. Tässä pelissä matka oli tärkeämpi kuin määränpää. Voi kait arvata, mikä on meitin vuoden peli :)

Kyllähän matka on hyvinkin tärkeä, mutta loppu voi pilata sen kokonaan. Oman loppuratkaisun olisin tehnyt jo ensimmäisen osan alussa, joten koko loppupeli tuntui sen jälkeen turhalta. Kun pelin kokonaisuutena arvostelee, ei ihan täysiin pisteisiin päästä.

Jos arvostelu asteikko olisi jokin muu kuin 1-5 tähteä, niin en minäkään kyllä täysiä pojoja antaisi. Lopun olisi voinut hoitaa pikkasen paremmin (ei siinä, olin tyytyväinen omaan ratkaisuun) ja joitakin muita pieniä nillityksiä. Ei vain satu olemaan sellaista asiaa kuin ”täydellinen peli”.

Niinpä, viisi tähteä voi kyllä antaa, mutta sataa pistettä ei koskaan. Tässä mielessä Metacritic toimii huonosti, kun se muuntaa tähdetkin suoraan 100 pisteen skaalalle ja luo vahingossa illuusion ”täydellisestä pelistä” viiden tähden tapauksessa.

!SPOILER!

^ Itselle kävi täsmälleen sama sen itsarin kaa. Toinen erittäin tuskallinen hetki oli erään henkilön eutanasiasta päättäminen, mikä vei itseltäni noin vartin, kun en kyennyt kuin tuijottamaan tyhjyyteen. Mitä viimeiseen episodiin tulee, loppu oli mielestäni hyvä eikä haitannut, etteivät valinnat siihen vaikuttaneet ihan niin paljon kuin olisi arvellut. Isompi ongelma on epämiellyttävä ja ylipitkä painajaiskohtaus, joka haukkaa ison osan episodin pituudesta. Vähän lyhennettynä olisi toiminut paremmin. Episodi on silti jotain neljän tähden kamaa, kokonaisuus todellakin viiden.

Ostin pelin sen jälkeen kun Dome arvosteli tuon neljännen episodin… eikä kyllä kaduttanut. Muutama kohtaus sai jopa jotain vähän tuntumaan kurkussa. Toivottavasti ei nyt hirveästi spoilaa, mutta kovin herätys itselle mahtoi olla kun kaveri oli tehnyt itsarin ja ajattelin että se kuului pakollisena tarinaan (niin hyvin mielestäni puhuin sille), sitten jakson lopussa kerrottiin että 60% muista pelaajista oli onnistunut pelastamaan sen… fuuuuuuuu…

Viimeisen jakson loppuratkaisu sai muualla ihan aiheellista kritiikkiä, mutta jaksossa oli paljon muuta hyvää ja jopa täysin erilaista kuin neljä ensimmäistä jaksoa.

Uudelleenpeluuseen en sentään ala, mutta tuohon kahdenkympin hintaan on kyllä ehdottomasti viiden tähden tarina.

Muropaketin uusimmat