LocoRoco (PSP)

On asioita, joita katsoessaan ei voi olla hymyilemättä ja nauramatta. LocoRoco-pelin oudot otukset ovat pyöreitä kummajaisia, jotka laulavat outoa kieltä ja pyörivät ja pomppivat ympäri maailmaansa. Niistä otuksista on pakko pitää, jos vain rinnassa sykkii sydän.

Välillä lauma pieniä locoroco-palloja yhdistyy yhdeksi isoksi palloksi ja välillä pallo hajoaa takaisin yksittäisiksi otuksiksi. Locorocojen liikkuminen onnistuu vain kääntelemällä planeettaa, ei olentoja. Otukset myös ilmaisevat tunteitaan voimakkaasti ja näkyvästi. Japanilainen sanoisi: kawaii, söpöä!

Ei ihme, että tällaisen idean ympärille rakennettu tasoloikka sai ideavaiheessa Sonylta tiukan ei-vastauksen. ICO-pelin suunnittelijoihin kuulunut Tsutomu Kouno puski kuitenkin ajatuksensa läpi tekemällä peli-ideansa demoksi asti, ja hyvä niin. Demo sulatti rahakirstujen vartijoiden sydämet ja pelin tuotanto alkoi. Nyt LocoRocosta on muodostunut varmasti PSP-konsolin tehokkain myyntivaltti ja todellinen kesähitti.

Saranoitu pelimaailma

LocoRocossa erikoisinta on käyttöliittymä. Pelaaja ei suinkaan ohjaa itse locorocoja, vaan planeettaa, jolla otukset elävät. Silti peli on tasoloikka. Kuulostaako oudolta? PSP:n olkapäänapit L ja R kallistelevat pelimaailmaa, jotta pyöreä locoroco kierisi eteenpäin. Molempia nappeja yhtäaikaisesti painamalla maailma tärähtää, jolloin locorocot pomppaavat ylöspäin.

Samaan tapaan kuin Super Monkey Ballissa parhaat pelitulokset saavuttaa vasta, kun ymmärtää tämän ratkaisevan eron pelihahmojen suoran ohjaamisen ja pelimaailman kontrolloinnin välillä. Kokonainen pelimaailma on erikoinen, mutta hauskalla tavalla erilainen käyttöliittymä.

Juuri muuta yhteistä LocoRocolla ja Super Monkey Ballilla ei kuitenkaan ole. Siinä missä jälkimmäinen on hermoja raastavan vaikea, tarkkuutta vaativa peli, LocoRoco on rentouttava ja helppo kokemus. 2d-tasoloikka vierii eteenpäin pääosin ylhäältä alaspäin putoillen ja samalla perinteisesti vasemmalta oikealle edeten.

Tutkittavaa riittää

LocoRocon viiteen maailmaan mahtuu yhteensä 40 kenttää. Jättiläiseläimet ovat omia suosikkejani: locoroco linkoutuu valtavan valaan tai pingviinin kitaan, josta matka jatkuu nielua pitkin otuksien ruoansulatuksen läpi. Välillä asiaa pidemmälle ajatellessa pehmeästi heiluvat kudokset alkavat inhottaa, mutta idean outous valloittaa.

Normaalisti inhoan 2d-tasohyppelyiden jääkenttiä – myös New Super Mario Brosissa – mutta LocoRocon jäätasoilla meininki on hauskaa. Kun pallot liukuvat hallitsemattomasti, vauhti pyörryttää. Välillä locorocoja täytyy lingota taivaalle keinuttamalla maailmaa ja käyttämällä kuoppaa skeittirampin tapaan.

Synkissä moja-kentissä grafiikka muuttuu iloisista perusväreistä jonnekin Tim Burtonin Painajaisen ennen joulua tyyliin. Varsinkin locorocoja paiskovat pelottavat hirviökourat ovat ilmeikkäitä, vaikka ovatkin pelkkiä silhuetteja.

Matkan varrella pelaajat törmäävät myös kummalliseen hahmokaartiin. Itse locorocoja on kuutta eri laatua, kaikki omanvärisiään, ja ne kaikki ääntelevät omalla tavallaan.

Taustamusiikki vaihtelee eriväristen otusten mukaisesti, mutta koko ajan ilahduttavasti. Laulavatko yhdet palloista jotain ranskaa muistuttavaa kieltä? Edes uhkaavat, locorocoja sukupuuttoon ahmivat mojat eivät pelota, vaikka mustat, hidasliikkeiset hirviöt pakottavatkin pelaajan pysymään liikkeessä.

Eri ympäristöt vaikuttavat ratkaisevasti pelimekaniikkaan. Jotkut tasot ovat pehmeitä, eivätkä locorocot kimpoile ja pompi kunnolla. Välillä pelaajan täytyy siirrellä laatikoita, pökkiä palloja tai rikkoa esteitä. Se tuo virkistävää vaihtelua.

Parhaimmillaan peli onkin pieninä annoksina, jotta pelaaja ei ehdi puutua hurjaan vauhtiin ja söpöön tyyliin. Yhteensä peliaikaa läpipeluuseen ei mene kuin kuusi–seitsemän tuntia, mutta tekemistä riittää senkin jälkeen.

Voin hyvin kuvitella palaavani läpipeluun jälkeen kenttiin uudestaan. Haasteena kaikissa kentissä on pelata ne läpi niin, että löytää kaikki muimui-olennot ja kasvattaa locoroconsa kahdenkymmenen olennon jättipalloksi. Temppu ei ole helppo. Joskus jopa turhauttaa, kun salakäytävät tuntuvat olevan täysin sattumanvaraisesti kätkettyjä. Vastapainona on toki todellinen löytämisen riemu.

Rakennusmestari töissä

Locorocojen talon palasia putoilee pelaajalle palkinnoksi salapaikkojen löytämisestä ja kenttien otuksille laulamisesta. Paloja löytyy kuitenkin myös itse talosta – jos pelaaja vain saa locorocot pyörimään niiden luokse.

Jonnekin talon uumeniin ilmestyy nimittäin joka pelikerralla yksi talon palanen. Talon oikeasta alakulmasta matkaan lähteville locorocoille täytyy rakentaa reitti palasen luokse, jotta sen saa kokoelmaansa.

Tämäkin on itse asiassa omanlainen minipelinsä, joka muistuttaa The Incredible Machinen kaltaisia rakennuspulmia. Toki peli helpottuu merkittävästi mitä enemmän palasia pelimaailmoista keräilee.

Iloa fysiikoista

LocoRoco näyttää kuinka uskottavalla fysiikalla voidaan synnyttää kokonaan uudenlaisia pelejä. Ihmisellä on selvästi vahva vaisto siitä, miten kappaleet käyttäytyvät niin tosimaailmassa kuin videopelissäkin. Kun katselen locorocojen pomppimista, ne liikkuvat juuri niin kuin voisin kuvitella oikeiden, hieman pehmeiden kumipallojen tekevät. Se tekee illuusiosta ehjän. Pelin monet ongelmatkin vaativat fysikaalisen liikkeen sisäistämistä ja hyväksikäyttöä.

Juuri kätketyt locorocot ja muimuit ovat usein paikoissa, jonne pääsee vain linkoamalla otuksia ilmojen halki ja kimmauttelemalla niitä seinästä toiseen.

Osa ongelmista vaatii puolestaan hyvinkin uudenlaisia lähestymistapoja. Reitin tukkivan nukkuvan otuksen saa siirtymään väkivallan sijaan laulamalla sille locorocoilla iloisen laulun.

Juuri tällaiset tilanteet kuvastavat LocoRocoa parhaiten: tinkimättömän iloinen ja ylisöpö peli on hyvän mielen ylistystä, jota pelimaailman leikeissä nähdään aivan liian vähän. LocoRocosta on oltava vilpittömän innoissaan. Se edustaa PSP:n 2d-rintaman uutta nousua ja osoittaa, ettei käsikonsolin näytölle tarvitse työntää aina 3d-grafiikkaa. Riittää että peli on hyvä, oli se missä muodossa tahansa.

Tekijä: Sony Japani

Julkaisija: Sony

Testattu: PSP

Saatavilla: PSP

Pelaajia: 1

Pelin kotisivu: http://www.locoroco.com/

Tuntuu mukavalta

LocoRocon tekijän mukaan peli kuuluu kategoriaan ”tuntuu mukavalta” -peli. Tsuomo Kouno on toistuvasti osoittanut lausunnoillaan, että Sonyllakin mietitään samoja asioita kuin Nintendolla Wii-konsolia tehdessä: pelin pitää olla helppo ohjata, nyt tehdään liikaa 3d-pelejä, joissa tapetaan ihmisiä, ja niin edelleen.

Mutta mistä nimi LocoRoco on peräisin? 1up.comin haastattelussa Kouno paljastaa, että tekijäryhmässä joku ajatteli, että se kuulostaa Local Motionilta, havaijilaiselta surffifirmalta, ”joka sopii pelin tunnelmaan”. Sitten he huomasivat, että siinä on L ja R, joilla peliä myös ohjataan. Kuulostaako selkeältä?

Gish ehti ensin

LocoRoco ei ole ensimmäinen fysiikkaan pohjautuva tasoloikka, jossa pelaaja ohjaa outoa mönttiä. ChronicLogic-pelitalon Gishissä sankari on tervapallo, joka pomppii hyvin samaan tapaan kuin locorocot – tosin pelaaja ohjaa suoraan palloa eikä pelimaailmaa. Kuvasuunnittelussa jenkkipeli ei pärjää japanilaiselle söpöydelle, eikä ole mitään syytä olettaa, että LocoRocon isä Tsutomu Kouno olisi koskaan edes kuullut pikkufirman pc- ja Mac-pelistä.

Miksi sitten mainita Gish konsolilehdessä? ChronicLogicin julkaisema Wik – The Fable of Souls on jo ladattavana Xbox 360:n Live Arcade -palvelusta. Tuleekohan myös Gish tarjolle? Lue lisää Gishistä netistä osoitteessa gishgame.com.