N3II: Ninety-Nine Nights (Xbox 360)

05.10.2010 18:30 Tero Lehtiniemi

Tekijä: Q Entertainment/feelgood
Julkaisija: Konami
Testattu: Xbox 360
Pelaajia: 1, 2 (samalla konsolilla)
Pelin kotisivu: http://www.konami.jp/gs/game/n3-2/
Tero Lehtiniemi

Vaikka Diabloa ja kumppaneita usein sanotaankin leikkisästi hack’n slash -peleiksi, on tämä tosiasiassa melkoista vähättelyä. Dynasty Warriors 2:n ja sen sekä fyysisten että henkisten seuraajien teurastusjuhlissa ruumiit ja kombot lasketaan tuhansissa, ei sadoissa.

Nykyisen konsolisukupolven ainoita yrittäjiä lajityypin saralla on ollut Konamin Ninety-Nine Nights. Se tarjosi usean eri henkilön näkökulmasta tehden fantasiatarinan, jonka seuraamisen sivussa pistettiin kumoon valehtelematta satoja tuhansia vihollissotilaita. Nyt julkaistu kakkososa lupaa ”äärimmäisen hack’n slash” -kokemuksen. Jäljelle jää enää selvittää, mitä se oikein tarkoittaa, ja että lunastettiinko lupaus.

N3II: Ninety Nine Nights sijoittuu geneeriseen, ei erityisen mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan, jossa pahan Yön Herran joukot alistavat valtakunnan valtakunnan jälkeen allensa. Vain muutama uskalias valtio uskaltaa tai pystyy vastustamaan hyökkäystä, yhtenä valon jumalattaren suojaama Orphea. Peli seuraa Orpheaan saapuneen mystisen Galenin, Orphean prinsessa Sephian ja parin muun kuvioihin sekaantuvan taistelua uhkaa vastaan.

Tarina on sinänsä rakennettu mielenkiintoisesti. Jokaisella hahmoista on oma kampanjansa, ja pelin edetessä avautuu yhä uusia pelihahmoja. Sankareiden matkan varrelta keräämät taidot siirtyvät yhteiseen pooliin, josta kaikki voivat niitä käyttää. Tehtävien välillä päivitetään aseita, taitoja ja hahmoja vihollisista ja tehtävien suorittamisesta kerättävillä kokemuspisteillä.

Vaikka tarinan kerrontatapa on poikkeuksellinen, joskaan ei omaperäinen, olisi se varsinainen etu ainoastaan jos tarina itsessään olisi mielenkiintoinen. Pelin fantasiamaailma ei ole millään muotoa kiinnostava, hahmot parhaimmillaankin siedettäviä ja esimerkiksi ääninäyttely pääsääntöisesti hirveää kuunneltavaa. Mutta koska pääasia on itse toiminnassa, tämä ei vielä kaada koko peliä, eihän?

Aivan oikein, ei kaadakaan. Pelin toimintaosuudet tekevät sen aivan itse, huono tarina ja tylsät hahmot vain vievät sen pelaamisesta viimeisenkin mielenkiinnon. Mikä sitten toiminnassa oikein on vikana? Pitäisi ehkä enemmänkin kysyä että mikä ei ole. Vihollisia on kenttää kohden noin kolmea eri luokkaa, eikä yksikään niistä ei ole kovinkaan haastava tai mielenkiintoinen. On tietysti ymmärrettävää, että kun kimppuun höökii parhaimmillaan kymmenittäin vihollisia samaan aikaan, asettaa se yksittäiselle polygoniörkille tiettyjä rajoitteita.

Ilmasta hupia, ei ilmaista

Käytännössä pelin kentät ovat noin puolen tunnin mittaisia ”tehtäviä”, jotka koostuvat kohti rynnivien massiivisten vihollislaumojen tappamisesta. Pelaaja voi napittaa maksimissaan neljä erikoishyökkäystä plus taikavoimalla käytettävän megahyökkäyksen, joilla kahden napin monotoninen takominen muuttuu sen verran jännittäväksi, että pelaajan tarvitsee lähinnä seurata, koska erikoishyökkäykset ovat taas latautuneet. Ei sillä että tätä juuri tarvitsisi tehdä, erikoishyökkäykset lähinnä nopeuttavat toimintaa.

Yllättävää, muttei kovin iloista vaihtelua monotonisiin X-talkoisiin tuovat kaukoprojektiileja ampuvat viholliset ja pomotaistelut. Projektiileja ammuskelevat viholliset aiheuttavat niin sanotun Ninja Gaiden II -ilmiön uudessa potenssissa. Ninja Gaiden II -ilmiö on itse keksimäni määritelmä sille, että kameran puutteellisuuden vuoksi jostain huutin skutsista lentää tappavan tehokkaita ammuksia, joiden väistelyyn ei Ninja Gaidenissa auttanut edes se kuuluisa kuudes aisti.

N3II vie tämän naurettavuuden uudelle tasolle, kun näitä projektiileja ammuskelevia pikku paskiaisia on samassa huoneessa parhaimmillaan kymmeniä. Samalla pitäisi vielä selvitä päin rynnivästä vihollismassasta. Parhaimmassa tapauksessa kaukotaistelijahirviöt ovat lentäviä, jolloin muuten ylivoimaisten megasankarien hyökkäysrepertuaari kutistuu melkoisen paljon.

Entäs ne pomotaistelut sitten? Taistelu hyttysparvia vastaan muuttuu yhtäkkiä tuuripeliksi siitä, saavatko naurettavan tehokkaat superhirviöt kätyreidensä avulla sankarin kaadettua maahan, jolloin peli on käytännössä menetetty. Mitään erikoisempaa taktiikkaa esimerkiksi tätä seuraavien vihollisten harventamisen kanssa ei voi harrastaa, koska pomot kutsuvat automaattisesti tilalle lisää.

Hyvin mennyt matsi voi epäonnistua sekunnin murto-osassa mitä typerimmästä syystä. Pomojen hyökkäyskuvioiden opettelun lisäksi voitto siis edellyttää sitä, ettei mikään muu kentällä juoksevasta, lentävästä, seisovasta, ampuvasta tms. muuttujasta yhtäkkiä tule ja pistä koko touhua pilalle.

Mitenkään erityisen haastava peli ei ole. Pomoja lukuun ottamatta jatkopisteet on sijoiteltu sen verran avokätisesti, että sitkeydellä läpi kyllä pääsee. Peli ei edes penalisoi kuolemista millään tavalla, vaan paras arvosana irtoaa kentästä kuin kentästä vaikka viikatemiestä morjestettaisiin samaa tahtia kuin vihollispuolellakin. Kentät on tosin pakko pelata loppuun asti, minkäänlaista kesken tehtävän tallentamista peli ei tunne.

En nyt äkkiseltään keksi oikein mitään positiivista sanottavaa N3II:sta. Se on parhaimmillaankin geneerinen ja yhdentekevä peli, jossa mikään osa-alue ei houkuttele paneutumaan siihen. N3II: Ninety Nine Nights on tilanteesta riippuen joko monotoninen tai raivostuttava, ja pistää oikeasti miettimään että miksi ihmeessä tällainen peli on edes julkaistu. Näyttää siltä etteivät siitä innostuneet edes pelin tekijät. Eli mikäs se luvattu äärimmäinen hack’n slash -kokemus sitten olikaan? Äärimmäinen se äärimmäisen huonokin on.

Lisää aiheesta

Ninety Nine Nights (Xbox 360)

Paremmin muun muassa pulmapeleistään Lumines ja Meteos tutun Mizuguchin Q Entertainment liikkuu tällä kertaa varsin oudoilla vesillä. Ninety Nine Nights on näet Dynasty Warriors -hengessä tehty eeppinen fantasiamättö, jossa naurettavan tehokkaasti tappavat sankarihahmot laittavat armeijoineen vastapuolta pinoon tuhatmäärin.

Tällä kertaa puolivallattoman lahtauksen tekosyynä on Vannfarrinin temppeliritareita johtavan Imphyy-tyttösen henkilökohtainen kauna lähistöllä majaansa pitäviä maahisia kohtaan. Tuittupäisen, liian isoihin saappaisiin ja liian tiukkaan panssariin joutuneen Imphyyn henkilökohtainen verikosto on loppujen lopuksi kuitenkin hyvin pieni osa pelin tapahtumia. Tarinaa pääsee seuraamaan myös muutamien muiden pelattavien hahmojen kautta, kuten Imphyyn huomattavasti seesteisempänä Aspharr-veljenä.