Pariah (Pc, Xbox)

Digital Extremes on jo todistanut osaamisensa ensimmäisen persoonan räiskinnän osa-alueella tuottamalla alkuperäisen Unrealin sekä Unreal Tournamentin. Jostain syystä arvostettu studio on päättänyt kuitenkin pysytellä fps-lestissään ensimmäisellä Unreal-nimestä vapaalla pelilläänkin. Valitettavasti varman päälle pelattu Pariah on kuin fps-pelin prototyyppi, josta puuttuu tärkein – juoni.

Vaarallisesta Shroud-viruksesta ja armeijan metsästämästä Karinasta kertova tarina ei ole pelkästään yhdentekevä vaan niin mitäänsanomattomasti kerrottu, että pelaaja voi yhtä hyvin keksiä oman suuren satunsa kenttien samoamisen taustalle. Pelaajan virtuaalipersoona Mason on lääkärin ja asesankarin yhdistelmä, jonka tehtävänä on juosta tasosta toiseen ampuen persoonattomaksi jääviä vihollisia. Välillä hypätään auton tai muun ajoneuvon kyytiin, mutta punainen lanka pysyttelee kateissa. Pariahin pelastajana toimivatkin upeat maisemat ja riittävästi adrenaliinitasoja nostava, hyvin toteutettu toiminta, joka lähentelee kesän aivottomien popcorn-elokuvien viihdyttävyyttä.

Kauniita maisemia katselemassa

Suuren spektaakkelin tuntua luo eeppiset mittasuhteet saavuttavan musiikin ohella komea suunnittelu, joka on parhaimmillaan ulkokentissä. Ruudulle aukeavat auringonsäteissä kylpevät vehreät laaksot lehtiä tiputtelevine puineen ja uhkaavasti viettävine kallioineen. Luonnon rauhan rikkovat rakennukset ovat arkkitehtonisesti komeita ja mikä parasta – osan niistä voi tuhota. Kenttäsuunnittelun kruunaa säästeliäs toteutus, jonka ansiosta Pariah ei vaadi viimeisintä pc:tä toimiakseen. Kolikon toinen puoli on kulmikkuus, jonka karkeammat mallit tuottavat.

Maisemamatkailun kannalta peli kehittyy miellyttävästi aina vain parempaan suuntaan loppua kohti. Ulkokenttien pikkutarkan luonnon korvaa puolen välin jälkeen dramaattinen valaistus ja rikkaat tehosteet, jotka ovat Digital Extremesin ominta alaa. Erikoisefektit ovat Unrealin järisyttävät graafiset kikkailut muistaville kuitenkin yleisesti ottaen Pariahissa vähissä. Mukaan mahtuu silti muutama taidonnäytteestä käyvä efekti. Muun muassa lämpöväreily räjähdyksissä ja lasiset ikkunat ovat mainioita pikkutehosteita, jotka muistuttavat studion menneisyydestä.

Aidompia tehosteita varten Pariahissa on suosittu Havok-fysiikkamoottori, jonka räsynukke-tekniikka on täsmäkäytössä. Havokia on hyödynnetty lähes yksinomaan pelihahmojen kohdalla. Rikkoutuvaa tai lentelevää tavaraa ei ole siis paljon eikä ympäristö reagoi Half-Life 2:n tavoin vaikka kuinka riehuisi. Viholliset sen sijaan lentävät nukkemaisen kevyesti räjähdyksen voimasta ja laskeutuvat erilaisiin asentoihin sinne tänne. Ehkäpä juuri siksi aseista suosituimmaksi muodostuu varsin pian kranaatinheitin. Räjäyttelemisen nautinto ei ole jäänyt huomaamatta myöskään pelintekijöiltä, jotka ovat ystävällisesti viljelleet räjähdetynnyreitä sopiviin paikkoihin, yleensä vihollisvartijan viereen.

Pakko kerätä kaikki

Rambomaisen lääkärin tieteisseikkailu on pelillisesti kuin aikamatka viime vuosikymmenelle. Vanhoja ja uudempia fps-pelejä matkien etenevä toimintapaukuttelu ei tuo merkittävästi mitään uutta millekään lajityyppinsä osa-alueelle. Pieniä muokkauksia tavanomaiseen tarjoavat kuitenkin muun muassa elämänvoimaa kuvastavat energiapalkit. Yksittäinen palkki latautuu täyteen automaattisesti, jos koko palikka ei ole ehtinyt tyhjäksi asti. Palikoita korjataan kokonaiseksi injektioruiskun futuristisella versiolla.

Ajoneuvoilla huristelu on tätä nykyä pakollinen osa fps-pelejä eikä Pariah ole pekkaa pahempi. Mad Maxista repäistyjen futurististen rantakirppujen ohjaus on pc:llä kömpelöä hiiren ja näppäimistön kompastelevan yhteistyön takia. Kaahaileminen tuo silti hieman vaihtelua pyssyjen kanssa rynnimiseen. Ajokeissa on myös reippaat tykit, joilla päin pyrkivät vihollisajoneuvot poistetaan häiriköimästä.

Pariahin paras yksittäinen ominaisuus on kehitettävät aseet. Konepistoolin virkaa hoitavan Bulldogin luotien läpäisyteho kasvaa, injektioruiskun parannusnopeus kehittyy ja tarkka-ammuntakiväärin kiikari vaihtuu lämpökiikariin. Jokaisessa aseessa on tila kolmelle päivitykselle. Ensimmäinen vaihe vaatii vain yhden päivityspalikan, mutta seuraavaan vaaditaankin jo kaksi. Hyvää ideaa ei vain ole käytetty oikein, sillä palikoita jaellaan turhan avokätisesti. Lisäksi ilmassa leijuvat asepäivityslaatikot rikkovat visuaalisesti muuten sujuvan mielikuvitusmaailman illuusion. Vanhoista avaruusräiskinnöistä ja tuoreemmista toimintaroolipeleistä innoituksensa saanut ominaisuus on vioistaan huolimatta yksi ainoista innoittajista Pariahin läpipelaamiseen. Kukapa ei haluaisi nähdä kaikkia aseita toiminnassa?

Todenmukaista sci-fi-paukuttelua

Ampumisesta itsessään on tehty hieman realistisempaa lisäämällä rekyylin tuottama epätarkkuus – mitä pidempää sarjaa ampuu, sitä vaikeampi osua. Kyyristyneenä tulittaminen nostaa hieman tarkkuutta. Panostenlataamistauko tuo myös oman lisänsä todenmukaisuuteen. Pelikokemuksen kannalta ampumisen realistisuuteen panostaminen vaikeuttaa hippusen vihollisten eliminoimista, mutta on muuten turha lisä sci-fi-pelissä.

Vastustajat ovat mukavan haastavia ilman aseiden niin sanottua todenmukaisuuttakin. Vihollisvalikoimaan on kuitenkin harmillisesti käytetty ulkoisesti yhtä paljon aikaa kuin juonen kehittelyyn. Vastustajan sotilaat ovat muuten identtisiä, mutta aseet vaihtuvat. Sinkoa kantava solttu on sentään hieman kookkaampi kuin muut, ilmeisesti realismin nimissä.

Helpommillakin vaikeusasteilla vastapuolen sotilaat piileskelevät esteiden ja kilpien takana sekä juoksevat ärhäkkäästi päin aiheuttaen paniikkireaktion. Unreal Tournamentin tekijöiltä ei toki soisikaan vähempää. Toisaalta joukot ovat välillä liian hitaita ja laiskoja väistämään, eivätkä reagoi aseiden ääniin riittävän vilkkaasti, jos laisinkaan, vaikka kuinka suuressa kanjonissa paukuttelisi. Laajemmissa kentissä kiikaritähtäimen avulla vihollisten napsiminen onkin turhan helppoa.

Moninpelinä Pariah tarjoaa vaihtelua vakiopeleille ja vastustajissakin on enemmän vaihtelua. Omien kenttien luominen mukana tulevalla karttaeditorilla on mukava lisä, joka avaa innokkaimmille pieniä mahdollisuuksia moninpelikokemuksen laajentamiseen ja parantamiseen.

Digital Extremesin peleillään valitsemat nimet näyttävät olevan enteellisiä: Unreal välitti suvereenisti kokonaisvaltaisen tunteen ainutlaatuisesta, aikanaan jopa epätodellisesta pelikokemuksesta. Pariah on sen sijaan hylkiö, joka ei kauniista ulkonäöstään huolimatta pärjää kastissaan. Kunnollisella juonella ja kiinnostavilla pelillisillä ratkaisuilla Pariahilla olisi ollut mahdollisuuksia. Kauniista maisemista ja tyhjäpäisestä räiskinnästä pitäville hupia riittää kaikesta huolimatta muutamaksi illaksi, vaikka syvemmät syyt toiminnalle jäävät hämärän peittoon.