Quantum Theory (PS3, Xbox 360)

15.10.2010 16:59 Juho Anttila

Tekijä: Team Tachyon
Julkaisija: Tecmo
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.tecmo.co.jp/product/qt/
Juho Anttila

Tuhon partaalla oleva maailma. Miehekkäitä miehiä jykevine hartioineen naurettavissa selkäpanssareissa. Isoja pyssyjä ja taistelu loputtomia hirviölaumoja vastaan. Joko se Gears of War 3 ilmestyikin?

Quantum Theory liikkuu niin vahvasti samalla pelikentällä Epicin megasarjan kanssa, että sana ”plagiaatti” hiipii väkisin mieleen. Mutta eihän ideoiden lainaaminen väärin ole, jos soppaan on tarjota myös omia mausteita?

Vertailut Gears of Warin ovat ylimitoitettuja, sanovat Team Tachyonin edustajat, ja viittaavat aivan erilaiseen, uniikkiin tarinaan. Tulevaisuus on, kuinka yllättävää, synkkä. Ihmiskunta on lähes tuhonnut itsensä. Viimeiset henkiinjääneet taistelevat elämästään demonisten, elävien tornien varjossa. Tarvitaan sankari.

Vara-Marcuksen saappaisiin astuu mystinen Syd. Syd on Sankari. Sydillä on synkkä menneisyys, josta ei kerrota juuri mitään. Avaahan se mahdollisuuden tarkastella historiaa myöhemmin takaumajaksojen muodossa. Syd on kyyninen, Sydillä on kosto mielessä ja ennen kaikkea Sydillä on otsassaan Arpi. Olisipa mukavaa, jos Sydistä löytyisi myös edes rahtunen persoonaa.

Seikkailu vie ylös kohti valtavan elävän tornin huippua. Ennen kuin paholaistorni romahtaa, on tieltä raivattava melkoinen määrä korruptoituneita kaaoksen kätyreitä. Skeptisempi voisi kuvitella, ettei näin rajallisesta ideasta saisi johdettua kovinkaan monipuolisia ympäristöjä. Skeptikko osuu oikeaan.

Kopiokoneen sielunelämä

Sanoivat tekijät mitä tahansa, kopiostahan tässä on kyse. Tämä käy ilmi jo visuaalisesta ilmeestä. Värimaailma on silkkaa ruskeaa ja harmaata. Niin on toki esikuvassakin, mutta toisin kuin Gears of War, Quantum Theory näyttää epäselvältä, karkealta ja tylsältä. Kymmenen ruskean sävyä on vähemmän kuin kymmenen tuhatta, eikä tökeröitä tekstuureja voi piilottaa sumennusefektin liikakäytöllä.

Erityisen selvästi Xerox on laulanut pelimekaniikan kohdalla. Tämä on kontrolleja myöten pastissi. Kamera roikkuu olan takana, kun sankari tetsaa suojasta toiseen antaen aseen laulaa. Tähän saakka kaikki hyvin, mutta kuka idiootti keksi, että tähtäimen liikkeen pitää olla kiihtyvä? Yritä siinä sitten osua väistelevään viholliseen, kun tarkaksi tarkoitettu ohjausliike heittää jyvän kerralla metrin sivuun.

Apua ei saada vihollisten käyttäytymisestäkään. Mörrimöykyt hyppäävät suojasta esiin ja takaisin nytkähtäen, aivan kuin animaatiosta puuttuisi välistä kourallinen ruutuja. Osuman saanut vihollinen muuttuu tökeröksi sätkynukeksi, ja taas pompitaan vähän minne sattuu. Toisaalta vihollisten tekoäly on sen verran onnetonta, ettei haastetaso nouse juuri savikiekkoammuntaa korkeammaksi ihmeellisistä väistöliikkeistä huolimatta.

Jotta lähdemateriaalin raiskaaminen olisi täydellistä, toimii myös kamera vähemmän nohevasti. Erityisesti onnellisen harvinaisissa lyhyissä hyppelykohdissa palaa niin sanotusti käämi, kun Syd päättää syöksyä mieluummin kuolemaan kuin metrin päässä näkyvälle kielekkeelle.

Pelisuunnittelullisia kakkakepposia

Äkkikuolema harmittaa erityisen paljon siksi, että Quantum Theoryn talletuspistesuunnittelu edustaa mallia ”kakkakepponen”. Pelintekijät ansaitsevat kunniapaikan väkivaltafantasioiden kohteena, kun pitkän tulitaistelun jälkeen yllätetään varoittamatta jalkojen alta romahtavalla sillalla. Uusiksi meni, ja tietenkin koko taistelun alusta saakka.

Suunnittelijoiden ”ammattitaito” näkyy myös kenttäarkkitehtuurissa. Tarjolla on ahtaita käytäviä, vähän suurempia huoneita ja lisää ahtaita käytäviä. Muutama hieman avarampi tila ei riitä pelastamaan kokonaisuutta, eikä apua löydy myöskään pelin toisesta omasta ideasta, muuttuvista ympäristöistä.

Kaaoksen valtaama torni on puoliksi orgaaninen, elävä kokonaisuus. Kulkureitit avautuvat ja sulkeutuvat, uusia suojia kasvaa lattian sisältä vanhojen kadotessa tai siirtyessä. Ideassa olisi potkua, mutta sitä hyödynnetään rajoittuneesti ja säästellen. Ne pari innovatiivisempaakin huonetta menettävät suuren osan viehätyksestään epäselvän graafisen toteutuksen vuoksi.

Se jälkimmäinen oma idea on Sydin kaverina noin puolet ajasta heiluva Filena-tyttönen. Keskitason Final Fantasy -kloonista väärään peliin eksynyt neito osaa taistella itsekin, mutta paras tulos saavutetaan yhteistyöllä. Syd voi joko kombotella lähitaisteluhyökkäyksiä Filenan kanssa tai viskata tytön suoraan vihollisen syliin. Mikä huvittavinta, heittotemppu onnistuu, vaikka Filena olisi kulman takana mätkimässä vihollisia. Pieni teleporttaus vain Sydin ulottuville ja sitten lennetään.

Umpitylsää ja itseään toistavaa ammuskelua rytmitetään muutamalla väsähtäneellä pomotaistelulla ja raideräiskintämäisillä lentojaksoilla. Näissä sankari ratsastaa jättimäiseltä krapulapökäleeltä näyttävällä madolla yrittäen ampua matkan varrella kyttääviä vihollisia. Jaksoja ei ole pelissä kovinkaan montaa, mutta sekin on jo liikaa.

Huono kopio on huono

Kun esikuvaa on tutkittu ja kopioitu näinkin tarkkaan, voisi odottaa, että lopputulos saisi toistettua edes osan alkuperäisen loistosta. Quantum Theory sössii käytännössä kaikki osa-alueensa. Tarina tavoittelee eeppisyyttä, mutta kompastuu vain omaan typeryyteensä. Kenttäsuunnittelu keräisi haukut jo pelinkehityskurssin harjoitustyönäkin, graafinen toteutus on edellisen konsolisukupolven tasolla ja pelattavuus aiheuttaa ennenaikaista kaljuuntumista.

Kuten arvata saattaa, moninpelistäkään ei ole juuri apua. Pelimuotoja on tarjolla kaksi, pelaajia kentälle taas mahtuu kerrallaan kahdeksan. Ehkä hieman yllättäen matsiin pääsyä ei joutunut odottamaan kymmentä minuuttia pidempään. Itse toiminta on vain niin laiskaa ja ankeaa lätkyttämistä, että homma toimisi mainiosti unilääkkeenä. Räiskintäpelin moninpelistä puhuttaessa tämä on äärimmäisen huono merkki.

Tiedä sitten, mikä meni poskelleen japanilaisten yrityksessä vallata tilaa suojautumisräiskintämarkkinoilta. Ehkä vika on yksinkertaisesti siinä, että peli on japanilainen. Oli syy sitten taidon, resurssien tai yrityksen puute, lopputulos on kerrassaan masentava. Quantum Theory on parhaimmillaankin vain keskinkertainen, mutta liian usein täysin surkea pelikokemus. Peli, jolla ei ole edes huumoriarvoa, ei ole kenenkään vaivalla ansaittujen eurojen arvoinen.