The Incredible Adventures of Van Helsing II (PC)

14.10.2014 18:07 Miikka Lehtonen

Tekijä: NeocoreGames
Julkaisija: NeocoreGames
Testattu: Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP tai uudempi, 2,0 GHz prosessori, 1 Gt muistia, nVidia 8800 GT
Pelaajia: 1, 2-4 (lähiverkossa ja internetissä)
Pelin kotisivu: http://neocoregames.com/van_helsing_2
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Alkuperäinen Van Helsing –toimintaropellus oli kuulemma aikamoinen underground-hitti. Paljon hyvää, paljon kiinnostavaa, paljon persoonallista. Minulta se kuitenkin meni totaalisen ohi, joten hyppäsinpä sitten jatko-osan kelkkaan.

Sitä pelatessani aloin kuitenkin nopeasti hämmästelemään, että mistäköhän se kaikki kohu oikein johtuikaan. Koska voi pyhä keskinkertaisuus sentään, nyt ei liikuta ihan vuoden peli –akselilla.

The Incredible Adventures of Van Helsing II on edeltäjänsä tavoin yhdistelmä Diablo-henkistä toimintanaksuttelua, synkkiä vampyyritarinoita ja steampunkia. Hämärä yhdistelmä, jonka keskipisteessä on Bram Stokerin Dracula-kirjasta tuttu Abraham van Helsing, legendaarinen vampyyrinmetsästäjä.

Se vain, että tämä van Helsing on sarkastinen ja sanavalmis paskiainen, jolla riittää ongelmia, synkkää menneisyyttä ja tekemistä. Yhdessä uskollisen aavekaverinsa kanssa hän sitten pistää pahiksia pakettiin tonneittain.

So far so good, mutta kun lähdetään puhumaan itse pelattavuudesta, homma lähtee nopeasti raiteiltaan.

Viimeksi van Helsingissä…

Van Helsing II on mitä ilmeisimmin aika suoraa jatkoa edelliselle pelille. Sankarimme herää vankityrmästä pienoisen räjähdyksen jälkeen kivikasaan hautautuneena. Mystinen liittolainen pelastaa vampyyrinmetsästäjän ja päästää tämän taas pahisten perään. Kuka? Miksi? Miten? Näitä kysymyksiä ratkotaan seuraavien tuntien aikana.

Van Helsing ei ole mikään kiveen hakattu juttu, vaan aika puhdas taulu. Hahmoa luodessaan saa valita, onko oma Abraham kivääreihin ja vekottimiin luottava insinööri, miekkaa heilutteleva vampyyrinmetsästäjä vai loitsuja lennättävä maagi. Itse pelailin insinöörillä ja vampyyrinmetsästäjällä.

Valitsi minkä hahmoluokan tahansa, tarjolla on vinot pinot erilaisia kykyjä useisiin kykypuihin jaettuna niin van Helsingille kuin hänen aaveliittolaiselleenkin. Kummankin voi specata haluamaansa suuntaan. Haluatko olla robottiarmeijan takana seisova snipu, jonka kummitus buffailee ja suojaa? Onnistuu. Meleehirviö, joka syöksyy vihollisten keskelle yhdessä veriset kynnet loistaen taistelevan aaveen? Käy. Jotain muuta? Anna palaa. Vaihtoehtoja riittää.

Ongelma tuleekin siitä, että kykypuut ovat turhankin suuria. Niistä olisi huoletta voinut napsia pois suuren osan yhdistelemällä kykyjä toisiinsa. Näin olisi vältetty se klassinen ilmiö, jossa kokemustason nousu ei tuo oikein mitään muuta uutta kuin pari prosenttia lisää vahinkoa tiettyyn kykyyn. Ei siinä oikein tule mitään suunnatonta voimafantasian tunnetta, kun uudet lelut ja mukavat jutut ovat kovin harvassa.

Vaikutelma korostuu entisestään, kun kykyjensä kanssa singahtaa baanalle ja huomaa, että suuresta kykyvalikoimasta saa käyttöönsä vain muutaman kerrallaan. Kyvyt ovat myös pliisuja. Kranaatti lentää komeassa kaaressa keskelle vihollisia ja räjähtää pienen tussahduksen saattelemana, hädin tuskin edes heilauttaen hirviöarmadaa.

Nyt hei oikeasti. Tällainen touhu oli ihan OK ennen herran vuotta 2012, mutta Diablo III osoitti, että tekipä pelin miten teki, ei ole mitään tekosyytä sille, etteivät kyvyt näytä ja tunnu tyydyttäviltä. Antakaa minulle räsynukkeina lentäviä vihollisia, veripilviä ja räjähdyksiä! Ei 10 tunnin pelaamisen jälkeen, vaan nyt!

Ja puhutaanpa hetki myös lootista. Sitä on paljon ja se on kustomoitavaa, mikä on toki kiva. Se sitten onkin vähemmän kivaa, että suuri osa siitäkin on mitäänsanomatonta tauhkaa. Ei se jaksa kamalasti huvittaa, jos loottia tulee sisään ovista ja ikkunoista, jos suuri osa siitä on joko käyttökelvotonta tai niin luokatonta, ettei sitä viitsi pistää edes päälleen.

Tai ehkä en vain osaa? Siihen viittaisi sekin, että pelin vaikeustaso tuntuu heittävän laidasta laitaan suuresti. Tuntuu, että tein mitä tein, Van Helsingini on paperista tehty sankari. Viholliset lyövät kovaa ja parannuspulloja saa kiskoa kuin lonkeroa vappuna. Toki peli saa olla haastava, mutta olisi kiva, jos se haaste olisi havaittavissa ja vältettävissä. Nyt tuntuu vain siltä, että teinpä mitä tein, pataan tulee tasaista vauhtia.

Tekemistä riittää

Jos pliisuista kyvyistä ja yleisestä mitäänsanomattomuudesta pääsee yli, tekemistä riittää. Ja potentiaalista pidettävää myös. Pitkän tarinatilan ohella pääsee muun muassa komentamaan maanalaista vastarintaliikettä ja nakittamaan sen jäseniä erilaisiin tehtäviin. Tower defence –henkiset minipelit ja muut hauskat ideat piristävät menoa.

Niin tekee myös se, että Van Helsing II tekee välillä ihan kiinnostavia asioita tarinankerronnallaan. Hauskoja valintoja ja niiden seurauksia tulee vastaan vähän väliä. Tykkäsin kovasti siitä, että – ja kohta tulee pienoinen spoileri aivan pelin alkuvaiheista – tehtäviä voi usein suorittaa haluamallaan tavalla. Esimerkiksi aivan alussa puolustetaan kaupunkia vihollisten piiritykseltä. Jos haluaa, voi tehdä hirveästi sivukeikkoja, joiden aikana heikennetään vihollisia ja suljetaan näiden kulkureittejä. Jos taas ei, voi haistattaa pitkät koko operaatiolla ja jättää valmistelut tekoälyn vastuulle, jolloin kohtauksen lopputaistelu todennäköisesti on vähän tylympi ja haastavampi.

Pidin myös maailmasta, joka on synkkä ja kiehtova. Se yhdistelee mukavasti itäeurooppalaista meininkiä, klassisten hirviötarinoiden meininkiä ja muita kivoja ideoita.

Onkin suunnaton harmi, että peruspelattavuus on niin kovin pliisua kamaa. Jos näihin muihin hyviin ideoihin ja kiinnostavaan maailmaan olisi yhdistetty vaikka diablomaisen toimivaa ja tyydyttävää toimintanaksuttelua, pelaisin tatti pystyssä. Nyt yritin kyllä kaikkeni, mutta jouduin tunnustamaan sen, että Van Helsing II ei vain nappaa.

Ehkä teitä nappaa enemmän, mutta itse en lähtisi ottamaan riskiä kuin korkeintaan alekorista.