The Masterplan (Linux, Mac, PC)

20.07.2015 14:30 Juho Anttila

Tekijä: Shark Punch
Julkaisija: Shark Punch
Testattu: PC Windows 7, Intel Core i5 3570K 3.4 GHz, 16 Gt muistia, NVidia GTX 670
Saatavilla: PC, Mac OS X, Linux
Laitevaatimukset: Windows Vista tai uudempi. Intel Core 2 Duo tai nopeampi prosessori, 4 gigatavua muistia, 256 megatavun OpenGL 2.0 -yhteensopiva näytönohjain, 300 megatavua kiintolevytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu:http://playfield.io/themasterplan
Arvostelija: Juho Anttila

Mitäpä sitä kylmässä Suomessa muuta tekisi, kuin kehittäisi videopelejä. Toki aikansa voi käyttää myös suunnittelemalla vuosisadan ryöstökeikkaa. Parhaassa tapauksessa nämä kaksi asiaa voi yhdistää.

Suomalais-amerikkalaisen Shark Punchin The Masterplan on ainakin ideatasolla nerokas oivallus. 70-luvun klassisten ryöstöleffojen tunnelma naitettuna taktiseen suunnitteluun on yhdistelmä, jollaista ei olla totuttu näkemään kovin usein tietokonepelien puolella.

 

Tarina, jonka tehtävänä on tarjota lähinnä kehykset yhä vaikeammiksi muuttuville ryöstöille, on yksinkertainen. Päähenkilö Joey päätyy osittain väärin perustein lain väärälle puolelle. Kun siellä nyt ollaankin valmiiksi, mikäpä sen hauskempaa kuin ottaa kohteeksi legendaarinen Fort Knox.

Valtavat kultavarannot eivät kuitenkaan aukea suoraan, vaan päästäkseen käsiksi varhaiseläkerahastoon päähenkilön on kerättävä ympärilleen taitava joukko rikostovereita puhumattakaan murtokeikalla tarvittavista mitä erilaisimmista tarvikkeista. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sarjaa erilaisia ja haastavia ryöstöjä ja murtokeikkoja.

Taktista naksua

Kuvakulma on viety kohtisuoraan kattoon, ajan kulku puolestaan reaaliaikaiseksi. Ryöstäjiä käskytetään hiirellä ja tarvittaessa pelin voi hidastaa etanavauhtiseksi, jotta ehtii kliksutella tiimilleen käskyt jonoon. Maailma puolestaan on kevyesti fysiikkapohjainen, mikä tuo peliin omaa maustettaan.

Kohteita ei tyhjennetä ihan vain läpi marssimalla, sillä kiinni voi jäädä monella tapaa. Vähänkään arvokkaampia kohteita vartioidaan ahkerasti, joka nurkka on täynnä valvontakameroita. Hyvinkin suunniteltu keikka voi mennä mönkään myös sivullisen marssiessa sisään väärään aikaan. Kun poliisit on hälytetty paikalle, aikaa poistua tukikohtaan nuolemaan haavoja on vain puoli minuuttia.

Pelaamiseen löytyy hyvin äkkiä rutiini. Vartijat ja muut työntekijät on syytä saada pois häiritsemästä. Paras tapa tähän on löytää vessa, komero tai muuten vain lukittava huone, johon häiriköt voi hätistellä joko aseella uhaten tai kantamalla, kun uhri on ensin kolkattu tajuttomaksi. Sopivan värisillä avaimilla ovet saa nätisti lukkoon. Kameroista puolestaan pääsee eroon, kun löytää reitin oikean sulakekaapin luo.

Väkivaltaisempikin lähestymistapa on toki mahdollinen. Henki pois kaikilta ja massit taskuun -metodissa on kuitenkin haittapuolensakin. Ympäriinsä räiskivien roistojen on vaikea pysyä piilossa ja todisteiden piilottaminen keikan jälkeen käy kalliiksi. The Masterplan kannustaakin kevyesti väkivallattomaan ryöstökeikkailuun, vaikkei siihen suoranaisesti pakotakaan.

Keikkojen välillä aikaa kulutetaan tukikohdassa, jossa ei toki kauhean paljon tekemistä riitä. Rahaa voi käyttää aseiden ja varusteiden tilaamiseen ja apureiden palkkaamiseen. Niin, ja niitä uusia keikkamahdollisuuksia puolestaan avautuu sitä mukaa, kun muistaa vain kerätä ympäri ryöstöpaikkoja piilotettuja dokumentteja.

Oivalluksia ja kömpelyyksiä

Pelin ohjausmetodi ottaa hetken jos toisenkin, ennen kuin meininki uppoaa takaraivoon. Ongelmakohtia löytyy muun muassa inventaarion käsittelystä ja siitä, ettei sinällään näppärän sarjakuvamainen grafiikka kerro aina tarpeeksi helposti, onko roistolla kädessään ase vai ei. Se nimittäin harmittaa, kun ajatteli kolkata vartijan tajuttomaksi, mutta päätyykin ampumaan tämän hengiltä haluamattaan.

Etenkin pikatilanteissa kun ruudulla on useita hahmoja päällekkäin oikean hahmon ja työkalun valitseminen on kankeaa. Tokihan ajan kulun saa hidastettua melkein pysähdyksiin, mutta silti hommassa on jatkuvasti pieni sähläämisen vaara.

Enkä malta olla mainitsematta ovia. Ne on toteutettu fysiikkapohjaisesti ja edustavat molempiin suuntiin avautuvaa mallia. Fysiikkapohjaisuus johtaa kuitenkin siihen, että oven avaaminen ja sulkeminen tuntuu ruuhkatilanteissa olevan usein tarpeettoman kömpelöä.

Kaikki nämä ongelmat konkretisoituvat siinä vaiheessa, kun ryöstö menee pieleen ja homma on aloitettava alusta. Jos pelissä on mahdollisuus tallentaa tilanne kesken keikan, ainakaan minä en sellaista löytänyt. Tehtävien pituuden ja vaikeustason kasvaessa uudelleen yrittäminen kerta toisensa jälkeen käy äkkiä harmittamaan.

Näistä syistä The Masterplan jättää jälkeensä hieman ristiriitaisia tuntemuksia. Pelin tunnelma on mitä mainioin ja peli-idean näppäryys ei lakkaa ihastuttamasta. Samanaikaisesti toisto ja kömpelyydet aiheuttavat sen, etten ainakaan itse jaksanut pelata The Masterplania kuin yhden tehtävän verran kerrallaan. Sen jälkeen oli pakko vetää henkeä ja ladata akkuja ennen seuraavaa yritystä.

Tämä ei tosin ole pelkästään negatiivinen asia, sillä loppujen lopuksi The Masterplanissa ei ole tehtäviä ihan loputtoman paljon. Parhaimmillaankin taidetaan puhua selvästi alle kymmenen tunnin pelikokemuksesta, tosin tämä riippuu paljolti siitä, kuinka monta kertaa tehtäviä joutuu yrittämään uusiksi. Tekijät ovat tosin luvanneet tarjota peliin lisäsisältöä myös jatkossakin.

Loistava idea ja hyvä, mutta ajoittain kompasteleva toteutus tekevät The Masterplanista oikein oivan pikkupelin. Se voisi vain olla vielä paljon parempi, jos pelattavuuden ongelmiin ja toiston määrään löydettäisiin lääke. Loppuarvosanana roikkui pitkään kolme ja puoli tähteä, mutta lopulta viimeinen puolikas tipahti turhautumisen hetkien vuoksi. Ei huono suoritus tuoreelta studiolta silti.

Lisää aiheesta

Pelikopteri #011 – rikos ja rangaistus! (Checkpoint)