The Saboteur (PC, PS3, Xbox 360)

11.12.2009 16:00 Miikka Lehtonen

Toisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa kaikilla ei ollut kivaa: natsit marssivat pitkin Pariisin katuja ja tekivät, mitä lystäsivät. Hakaristit liehuivat ja veri virtasi, kun valloittajat näyttivät pitkäaikaisille vihollisilleen mistä kana pissi.

Kaikkien ranskalaisten päät eivät kuitenkaan painuneet hirmuvallan edessä, vaan jotkut nousivat veriseen kapinaan. Tämä peli kertoo heistä, vastarintaliikkeen sankareista.

Koska kyse on videopelistä, pelin pääosassa ei patsastele mikään tavallinen Pate Patonki, vaan elämää suurempi toimintasankari. Sean Devlin on entinen rallikuski, joka on traagisten taustakäänteidensä kautta päätynyt viskilasin pohjalle pariisilaiseen kabaree-baariin.

Mies vetää itsensä esiin tissien ja viinan keskeltä kun paikallisen vastarintaliikkeen edustaja ottaa häneen yhteyttä. Devlinin menneisyydessäkin vaikuttanut natsien kilpa-ajaja/ammattikiduttaja vaikuttaa nykyään Pariisissa ja vastarintaliike kaipaisi riveihinsä kovanyrkkistä miestä, joka ei kaihda mitään keinoja.

Kuten jo taustatarinasta voi aistia, The Saboteur ei ota itseään vakavasti. Päähenkilö on irlantilainen yhdistelmä John McClanea ja James Bondia, joka hyppii talojen katolle käskien natsien tunkea milloin mitäkin sinne, missä aurinko ei paista. Päävihollinen on arjalaista ihannetta muistuttava kilpa-autoilun mestari, joka sodan sytyttyä löysi töitä Gestapon riveistä kiduttajana.

Taivaalla lentää zeppeliinejä ja joka kadun kulmassa törröttää natsien vartiotorneja. The Saboteurin maailma saisi jopa Korkeajännityksen tyypit häpeämään hölmöydellään, mutta yllättäen homma menee niin överiksi, että se toimii. Kun historiallinen tarkkuus tai faktat eivät pääse mukaan sotkemaan kuvioita, peli voi rauhassa tarjoilla toimintapläjäyksen, josta ei puutu räjähdyksiä tai huippuhetkiä.

Le Sin City

Ennakkoon The Saboteur puhutti pelaajia enimmäkseen erikoisen ulkoasunsa ansiosta, eikä syyttä. Pelin alussa koko Ranska on synkän mustavalkoinen kuin Sin City –elokuvassa konsanaan. Tällä efektillä kehitystiimi pyrkii kuvaamaan natsien kuristavaa otetta paikallisväestön mielistä ja sydämistä. Alkutilanne ei kuitenkaan kestä kauaa.

Kun Sean heittää keikkaa vastarintaliikkeelle ja näiden liittolaisille, ranskalaisten taisteluhalu kasvaa ja naapurusto toisensa jälkeen palaa takaisin kirkkaan värikkääksi. Tyylikkään efektin ohella kikka on myös hyvä apu pelattavuudessa, sillä sen avulla pelaaja voi välittömästi tiukimmassakin tilanteessa hahmottaa, mistä löytyy apua ja mistä lisää tekemistä.

Pariisin vapauttamisesta koituu Seanille jos jonkinlaista hyötyä. Juonitehtävien suorittaminen lisää kartalle vastarintaliikkeen tukikohtia, pimeitä asekauppiaita ja piilopaikkoja, joissa voi väistää natsien tiukintakin hälytystä. Kaupunkia täplittävien natsien tukikohtien ja vartiopaikkojen sabotointi taas tuo luonnollista apua sen muodossa, että niiden tuhouduttua joka kulmalla ei kyttää hälytystä tekeviä ja Seania tiukassa paikassa ammuskelevia natseja.

Tehtäviä löytyykin laidasta laitaan. Välillä murhataan natsien kätyreitä tai korkea-arvoisia upseereita, toisinaan sabotoidaan kaupungin laidalla olevia tykistöpattereita tai vaikka kaapataan natsien ydinfyysikko paikallisesta junasta. Olipa tehtävän tarkoituksena mikä tahansa, yleensä suoritustyyli on täysin vapaa. Hiippailetko sisään, naamioidutko natsiksi, muutatko varastamasi auton autopommiksi vai syöksytkö ovesta sisään Sten laulaen? Tyyli on vapaa.

Hyvien open world –pelien tavoin The Saboteur kuitenkin tasapainottaa avointa kohellustaan sillä, että pelimaailma sisältää tarpeeksi skriptattuja ja erityisesti suunniteltuja elementtejä, jotta peli tuntuu oikeasti rytmitetyltä ja suunnitellulta peliltä. Kun kohellukseen kyllästyy, voi heittää pari tiukkaa juonitehtävää ja tämän jälkeen taas palata aiheuttamaan pahennusta Pariisin lähiöihin.

Enemmän tai vähemmän todellisia ongelmia

The Saboteur on peli, jossa pelattavaa riittää valtavasti. Juonella on kestoa sellaiset kymmenisen tuntia, mutta lisäksi sabotoitavia kohteita, murhattavia natsiupseereita ja muita vapaita kohteita on kirjaimellisesti satoja. Pelattava ei siis lopu kesken, joskin on rehellisesti todettava että ensimmäisen noin 20 sabotoidun natsikohteen jälkeen pelaaja on nähnyt jo niistä kaiken oleellisen. Tästä huolimatta peli pysyi jännittävänä ja kiinnostavana, sillä natsien jallittaminen ja räjäyttely on hauskaa puuhaa.

Jotkut ovat netissä valittaneet pelin tekoälystä, mutta itse näen asian päinvastoin. Okei, se on sitä tyypillistä GTA-tasoa, eli se ei tule voittamaan mitään palkintoja, mutta ei sen mielestäni pidäkään. Peli olisi murhaavan vaikea ja tylsä, jos natsit eivät olisi helposti jallitettavia pökkelöitä, joiden välistä Sean pystyy hiki otsalla ninjaamaan itsensä vaikka Louvreen. Mitä hauskaa siinä olisi jos takaa-ajo ei päättyisi sillalta mereen syöksyvään natsirekkaan?

Konkreettisempi valituksen kohde on taas se, että pelin kontrollit jättävät toivomisen varaa. Sean ei ikinä liiku niin tarkasti kuin toivoisi ja tarkka tähtääminen on tuskallisen kiikkerää puuhaa, vaikka ohjauksen tarkkuutta säätäisi miten. Ongelmien kanssa oppii elämään eivätkä ne tuhoa peli-iloa, mutta olisi ohjaukseen silti voinut kiinnittää vähän enemmän huomiota.

Ylläty positiivisesti

Kuten monet jo tietänevät, The Saboteur jäi pitkään vaikuttaneen Pandemicin viimeiseksi peliksi. Muun muassa Full Spectrum Warriorin ja Mercenariesin tehtaillut tiimi tuli tiensä päätökseen, kun EA kyllästyi katselemaan tiimin kalliita, mutta viime aikoina heikosti myyneitä pelejä. Monet ovat jo ehtineet leimaamaan myös The Saboteurin samalla leimasimella: huonosti viimeistellyksi ja ongelmalliseksi peliksi.

Tämä ei ole reilua tai edes kovin todenmukaista puuhaa, sillä rosoisista reunoistaan huolimatta The Saboteur on aivan eri luokan peli kuin World in Frames –ivanimensä ansainnut Mercenaries 2 tai suorastaan kehno Lord of the Rings: Conquest. Mukavasti myös kumpikin konsoliversio on hyvätasoinen. Itse pelasin PlayStation 3:lla ilman suurempia ongelmia ja Xbox 360 –versio toimii ihan yhtä hyvin. Ruudunpäivitys on pääasiassa vikkelää ja peli näyttää hyvältä.

PC-versiota ei tässä yhteydessä päästy testaamaan. Sisällöllisesti se on vähemmän yllättäen identtinen konsoliversioiden kanssa, mutta puheiden perusteella se kärsii teknisistä ongelmista. Jos päivitykset eivät ehdi apuun, niin PC-Saboteur on kolmikon kehnoin esitys. Miten kehno, siihen en uskalla ottaa kantaa, mutta ilmeisesti ATI:n näytönohjaimen omistavilla on valtavia vaikeuksia saada peliä ylipäätään toimimaan.

Vaikka The Saboteur ei välttämättä voitakaan mitään palkintoja omaperäisyydestä tai teknisestä toteutuksesta, se on pätevä ja ennen kaikkea kiinnostava open world –kohelluspeli, jonka parissa itse vietin hyvin iloisen viikon. Tämä siitäkin huolimatta, että deadlinejen painaessa niskaan peliä oli pakko pelata työkseen ja kauhealla tahdilla. Jos pelistä nautiskelee ajan kanssa, tuskin se viihdearvo siitä ainakaan laskee.

Ongelmia pelistä toki löytyy, mutta mielestäni ne eivät ole pelin tappajia vaan enemmänkin pieniä juttuja, joiden kanssa oppii elämään. Kun nyrkkeilin natsikiduttajan kanssa Pariisin yläpuolella kieppuvassa, palavassa zeppeliinissä, pienet ohjausongelmat ja itseään toistavat sivutehtävät eivät olleet lähelläkään ajatuksiani. Kokeilkaa ihmeessä.

Tekijä: Pandemic
Julkaisija: EA
Testattu: PlayStation 3, Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows XP SP3 / Vista / Windows 7, Core 2 Duo 2,4GHz tai vastaava, 2 Gt keskusmuistia, GeForce 7800 GTX tai uudempi näytönohjain 256 Mt muistilla
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.thesaboteurgame.com
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide

Hieno pelikokemus ei välttämättä vaadi maata mullistavia innovaatioita, kunhan olemassa olevia palikoita osataan hyödyntää hyvällä maulla. The Saboteur rakentuu hyvinkin tutuista aineksista. Lopputulos on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, eikä vähiten kiehtovan tapahtumaympäristönsä vuoksi.

GTA-sarjaa ja Assassin’s Creedejä yhdistelevä pelimekaniikka erottautuu ”open world” -pelien joukosta tunnelmallaan ja visuaalisella ilmeellään. Jazzhenkinen musiikki vie pelaajan uskottavasti keskelle natsien hallitsemaa toisen maailmansodan aikaista Pariisia. Sin Cityä lainaava mustavalkoisuus alleviivaa kolmannen valtakunnan ylivallan uhkaa, vapautettujen alueiden värikäs eloisuus taas hivelee näköhermoja.

Päähenkilön irlantilaisuus tuo mukavan mausteen dialogiin, muut hahmot jäävät sen sijaan värittömiksi kliseiksi. Tarina vie mukanaan mutta ei jää mieleen kummittelemaan. Parasta Saboteurissa onkin se, mitä juoniputken ulkopuolella tapahtuu.

Kun tykkitorneja, tankkeja ja natsikenraaleita pönöttää joka toisessa kadunkulmassa, on helppo harhautua reitiltään. Tarkoituksena oli monen monta kertaa pelata juonta eteenpäin vain huomatakseen, että parin tunnin sessio lipsahtikin pelkäksi räjäyttelyksi. Avoimen maailman viehätys jää pääosin kokematta, jos kulkee vain juonitehtävien tiukassa talutusnuorassa.

Sujuva pelattavuus on perusedellytys vapaan seikkailemisen nautinnollisuudelle. Saboteurin ajomalli sopii pelityyppiin kuin dynamiitti valonheittimeen, kiipeily on sen sijaan välillä turhankin kömpelöä. Olkoonkin, ettei päähenkilö ole mekaanikkoa kummoisempi kattoapina, sulavampi kipuamistuntuma olisi silti ollut liiallista realismia tärkeämpää.

Ajoittaiset tekniset kömmähdykset harmittavat myös. PlayStation 3 -versio hyytyi testien aikana pariin kertaan kokonaan ja muutama pidempi tehtävä hajosi pelin loppupuolella niin, että ongelma ei poistunut konsolin uudelleenkäynnistystä kevyemmillä keinoilla. Kyllä harmitti, kun samoja tehtäviä joutui tahkoamaan toistamiseen virheiden vuoksi.

Ötököistä huolimatta The Saboteur kietoi pauloihinsa yllättävänkin tehokkaasti. Vaikka juoni ei niin kauhean pitkä ollutkaan, tekemistä riittää parhaimmillaan kymmeniksi tunneiksi. Tietyllä tavalla ylitarjonta kääntyy peliä itseään vastaan, kun kaikki kohteet on lopulta sabotoitu, olo voi olla kylläisen sijasta ylensyönyt. Toisaalta, ei niitä kaikkia ole pakko räjäyttää, jos ei tavoittele sataprosenttista suoritusta.

Harmihan se on, että The Saboteur jäi Pandemicin viimeiseksi peliksi. Teos on nimittäin myös tekijästudionsa paras suoritus. Natsien räjäytteleminen Inglourious Basterdsin maailmasta muistuttavassa Pariisissa maistuu pienistä virheistään huolimatta. Open world -pelaamisesta pitäville paketti on mitä mainiointa herkkua, vaikkei lajityypin jättiläisten tasolle aivan ylläkään.

Juho Anttila

Kolmas mielipide (Xbox 360)

The Saboteurin päähenkilö Sean Devlin on irlantilainen viinaan menevä kilpa-ajaja, joka lähtee mukaan vastarintaliikkeeseen lähinnä siksi että natsi rikkoi autokilpailussa hänen renkaansa. Todellisuudessa esikuva Grover-Williams oli ranskalainen, jonka natsit lopulta teloittivat. Pariisi on luotu hienosti, mutta pelaaja laitetaan hieman liian erikoisiin tehtäviin. Oikeat tapahtumat eivät ilmeisesti olleet tarpeeksi mielenkiintoisia.

Miljöö kyllä ampuu niin yli, että paikoin se jopa toimii. Päällimmäinen tunne on kuitenkin kuin katsoisi historiaan pohjautuvaa huonosti tehtyä Hollywood-elokuvaa. Ulkoasu sen sijaan on onnistunut. Aluksi maailma on lähes mustavalkoinen, mikä kuvastaa natsien tiukkaa otetta Pariisista. Vastarintaliikkeen toimiessa värit palaavat kaupunkiin. Se on hyvä tehokeino, sillä näin pelaaja näkee nopeasti vapauttamansa alueet.

Tehtäviä on laidasta laitaan sabotaasi-iskuista korkea-arvoisten natsijohtajien eliminoimiseen. Yleensä toimintatavan saa valita itse ja aina ei kannata hyökätä paikalle aseet laulaen, vaan viekkaus vie pidemmälle. Hankaluuksia aiheuttavat epätarkat kontrollit, jotka voivat yksistään estää onnistuneen tulituksen.

En ole mikään historiapuristi, mutta olisin pitänyt The Saboteurista enemmän hieman vakavamielisempänä. Nyt se jää jonnekin Korkeajännityksen maastoon, mutta tarjoaa kyllä hauskoja pelihetkiä natseja räjäytellessä.

Simon Elo