The Walking Dead Season 2 Episode 1: All That Remains (Mac, PC, PS3, Xbox 360)

23.12.2013 18:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Telltale Games
Julkaisija: Telltale Games
Testattu: Windows 8, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 570
Saatavilla: Mac, PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, Pentium 4, 3 Gt muistia, 2 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.telltalegames.com/walkingdead/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Jos minulta kysyttäisiin vuoden 2012 parasta peliä, valintani olisi välitön: The Walking Dead. Telltalen seikkailupeli valloitti sydämeni ja sitten mursi sen lukemattomia kertoja. Ja rakastin joka ainutta hetkeä.

Mutta kakkoskautta olen silti odotellut pelonsekaisin tuntein. Minä kun hieman pelkäsin, että Telltale ei pystyisi samaan ihmeeseen toista kertaa, vaan paineiden alla murtuisi tekemään miltei parodiaa ykköskaudesta.

On toki vielä liian aikaista sanoa mitään lopullista koko kaudesta, sillä vasta ensimmäinen episodi viidestä on nyt koettu. Mutta se oli kyllä sellainen kokemus, että minua ei enää huolestuta. Telltalella on selvästi yhä ote hallussa ja vieläpä ajoittain lujemmin kuin viimeksi. Arvostelu tulee muuten sitten sisältämään ykköskauden spoilereita, joten jos et ole sitä vielä pelannut niin paina back-nappia nyt ja painu tekemään niin.

Yksin maailmassa

The Walking Dead kertoi tarinan vankikarkuri Leestä, joka jo ykkösepisodissa ystävystyi orvon Clementine-tytön kanssa. Tarinan kuluessa Leestä tuli Clementinen ottoisä ja tämä otti tehtäväkseen opettaa tytölle, miten kamalassa maailmassa voisi selvitä. Leen tarinalla oli surullinen loppu, sillä hänet nähtiin viimeksi kuolemassa zombivirukseen hylätyn talon kellarissa.

Ainakin itse katselin ykköskauden loppuhuipennuksen sumuisten silmien läpi, sen verran tunteellista menoa se oli. Ja kun Lee antoi Clementinelle sen viimeisen neuvonsa – minun tapauksessani ”muista sitten pitää hiuksesi lyhyenä” – ei kyyneliä enää voinut pidätellä. Aivan uskomaton pelikokemus. Ja suunnilleen tästä se kakkoskausi sitten jatkuukin. Clementine on paennut yhdessä Christan ja Omidin kanssa Savannahin kaupungista kohti pohjoista.

Kolmikko on tuskin päässyt vielä matkaan, kun tarinan käänteet – joita en toki tarkemmin spoilaa – erottavat Clementinen saattajistaan. Ja niin pieni tyttö on yksinään keskellä villiä luontoa zombi-laumojen, pahamielisten ihmisten ja villieläinten keskellä.

Vajaa parituntinen ykkösepisodi onkin suurelta osin selviytymistarinaa. Yksin ja vailla sen suurempia selviytymisvarusteita kulkevan tytön täytyy tehdä jos jonkinlaista yleensäkään pysyäkseen hengissä, saati sitten turvassa maailmanlopun jälkeisen maailman vaaroilta.

Loppua kohti viritellään jo herkullisesti loppukauden asetelmia ja esitellään uutta hahmovalikoimaa, josta löytyy aika herkullisia tärppejä. Ja koska kyse on The Walking Dead –pelistä, mukaan mahtuu myös järkyttäviä kohtauksia, vaikeita valintoja ja kipeitä hetkiä. Mukavasti kehitystiimi osaa leikkiä mainiosti pelaajan odotuksilla ja ainakin minä yllätyin useasta kohtauksesta, kun ne etenivätkin aivan eri suuntiin kuin olisin kuvitellut.

Ykkösepisodin pohjalta on vielä vaikea sanoa paljon mitään Clementinestä päähenkilönä, mutta itse olen täysin investoitunut hänen tarinaansa. Miten en olisi, kun viime vuonna huolehdin ja murehdin siitä, millaisen esikuvan Leen roolissa tyttärelleni annoin? Sitä kamalampaa onkin nyt nähdä, miten elämä potkii pientä ressukkaa jatkuvasti päähän.

Mutta tarinan pohjalta yksi asia on siis selvää: The Walking Dead on yhä The Walking Dead. Tunteellista menoa, joka sai parissakin kohdassa kyyneleet taas silmiin. Ensimmäisessä episodissa on toki vahva alustuksen maku, mutta miksipä ei? Kyllä nyt kelpaa pystytellä niitä dominoita, joita sitten kaadetaan seuraavien kuukausien aikana.

Jotain uutta, paljon vanhaa

Jos tarina on puhdasta The Walking Deadia, samaa voisi sanoa pelattavuudesta. Virallisestihan peli on tietenkin hiirivetoinen seikkailupeli ja on aina ollutkin, mutta oikeasti termi sopii aika heikosti sen niskaan. Puzzlet ovat edelleen todella kepeitä, eivätkä taatusti edes hidasta kenenkään pelikokemusta.

Minua tämä ei haittaa, sillä pointti on edelleen sama kuin ennen: kokea interaktiivista tarinankerrontaa, tehdä valintoja ja nähdä pelimaailman reagoivan niihin. Ja tällä osa-alueella kakkoskausi on vähintään yhtä tujua kamaa kuin ensimmäinenkin.

Muutokset ovat pieniä ja lähinnä kosmeettisia. Käyttöliittymä tuo vahvasti mieleen The Wolf Among Usin, sillä esimerkiksi esineitä ei tarvitse enää valita erikseen inventorysta, vaan peli ehdottaa automaattisesti, jos joku hallussa oleva esine soveltuisi teoriassa käytettäväksi halutun kohteen kanssa.

Mainittakoon myös, että pelistä yhä löytyvien quick time eventien UI-grafiikoita on tuunattu hieman pelimaailman henkeen sopivampaan suuntaan ja ne sopivatkin nyt paremmin kokemukseen.

Pikkujuttujahan nämä ovat, mutta kuka odotti ihmeitä? The Walking Dead putsasi palkintopöydät viime vuonna, joten tietenkin Telltale jatkaa samalla reseptillä. Meille pelisarjan ystäville tämä on tietenkin hyvä uutinen: The Walking Dead on yhä The Walking Dead. Mutta olipa niitäkin, jotka eivät syystä tai toisesta peleistä pitäneet. Heidän mielipiteensä ei taatusti muutu nytkään, mutta väittäisin, että se ei ole pelin vika.

Toinen mielipide

Kun pelikokemus tulee täysin nurkan takaa, yllättää ja uudistaa koko genreä isolla kädellä, on jatko-osan paikka hankala. The Walking Dead näytti niin sanotusti närhen munat pelien tarinankerronnan alueella. Yksi iso syy sille, että teos iski niinkin kovaa, oli taidolla luotu illuusio aidoista valinnoista.

Tässä oleellinen termi on illuusio. Viisiosaisen sarjan lopussa, valintojen seurausten näyttäytyessä kokonaisuudessaan, pelaaja näki väkisin vilahdukselta myös kulissien taakse. Valinnat eivät vaikuttaneetkaan aivan niin paljon kuin pelin aikana tuntui. Se ei toki ollut ongelma, sillä valinnan illuusion luoma tunne oli tärkeintä, ei niinkään se, kuinka paljon tarina todellisuudessa muuttui.

Toiseen tuotantokauteen on kuitenkin mahdotonta lähteä ilman, että pelin käänteitä ja valintoja katsoo tarpeettomankin analyyttisesti. Uuden The Walking Deadin alkumetreillä kulissien taakse yrittää kurkistella väkisin, eikä tunnelataus nouse niin tiukaksi kuin ensimmäistä kertaa pelkääjän paikalla istuessa.

On Telltalen tarinankertojien voitto, että All That Remainsin puoleenväliin mennessä emotionaalinen niskalenkki puristaa taas ihanan ahdistavasti kaulassa. Clementinen aito hätä ja tekijöiden jopa alleviivaavan tyly tapa osoittaa maailman armottomuus tarjoaa juuri niitä emotionaalisia potkuja nivusille, joita The Walkind Deadiltä voi odottaa. Lopputekstien paukahtaessa ruudulle illuusio on saatu taas myytyä täydestä hinnasta.

Jos uuden kauden ensimmäistä episodia lähtee väkisin vertaamaan aiemmin nähtyyn, voidaan puhua hieman keskitasoa paremmasta The Walking Dead -episodista. Meininki on sen verran suoraviivaista ja ohjattua, ettei aivan ensimmäisen kauden parhaiden episodien tasolle päästä. Välitarina 400 Days esitteli myös tukun tiukempia hetkiä, ehkä osittain erilaisen rakenteensa ansiosta.

Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä The Walking Dead -kontekstissa vähän keskinkertaisempikin edustaa silti huikeaa laatua, pelikokemusta, joka kuuluu jokaisen seikkailupelien tai yleensäkin hyvien tarinoiden ystävän yleissivistykseen. All That Remains osoittaa, että huoli uuden kauden tasosta on turhaa. The Walking Dead jatkuu aivan yhtä armottomana, koskettavana ja raadollisena kuin aiemminkin. Seuraavan episodin odotus tuntuu jälleen niin pitkältä.

Juho Anttila