The Witcher: Adventure Game (Mac, PC)

15.01.2015 16:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: CD Projekt Red / Can Explode
Julkaisija: CD Projekt Red
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: iOS, Mac, PC
Laitevaatimukset: Windows XP SP3, 2.0 GHz prosessori, 1 Gt muistia
Pelaajia: 1, 2-4 (samalla koneella ja internetissä)
Pelin kotisivu: http://thewitcher.com/adventuregame
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Lautapelien digiversiot eivät ole enää mikään ihan uusi juttu, sillä onhan niitä nähty useita. Jotkut ovat onnistuneita, toiset vähemmän.

Tuorein yrittäjä tulee Puolasta. Suosittuihin ja mainioihin The Witcher –roolipeleihin perustuva The Witcher Adventure Game on todella uskollinen käännös tuoreesta lautapelistä, mutta onko itse lautapelistä mihinkään?

Puolalaisen CD Projekt Redin The Witcher –roolipelit ovat nousseet aikamoiseen maineeseen. Muistan, kun skeptisenä istuin aikanaan kuuntelemassa ensimmäisen pelin lehdistötilaisuudessa puheita oikeasti aikuisia varten suunnitellusta pelistä, moraalisesti harmaista valinnoista ja muista jutuista, jotka silloin tuntuivat tuhanteen kertaan kuulluilta PR-höpöpuheilta. The Witchereissä ne kuitenkin toteutuivat ja olivat juuri niitä syitä, joilla sarja nousi maineeseen.

Kun nämä riisutaan pois, mitä jää jäljelle? Muun muassa sitä koetellaan The Witcher –lautapelissä, jossa tarina on aika kevyttä ja valinnat pelimekaanisia.

Noppa lentää

The Witcher Adventure Game tuo mieleen World of Warcraft –lautapelin ja muut vastaavat ”hei, tehdään roolipeli lautapelinä!” –väännökset. Yhdestä neljään pelaajaa ottaa Witcherin maailmasta tuttujen hahmojen roolit. Tarjolla on itse Geraltia, tämän maagista naisystävää, bardia ja vihaista kääpiötä. Ilahduttavasti valinnalla on väliä, sillä jokaisella hahmolla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Siinä missä Geralt on kivikova taistelija – ja pystyy tukemaan taistelukykyjään noituri-taitojensa avulla – bardi on paljon salavihkaisempi hahmo ja keskittyy manipuloimaan muiden touhuja ja hyötymään näiden voitoista.

Valitsi minkä hahmon tahansa, tavoitteet ovat samanlaiset: tee questeja. Pelin alussa valitaan, päättyykö peli kun joku on läpäissyt yhden, kolme, viisi vai vielä useampia tehtäviä. Tämä tietenkin samalla myös määrittää pelin keston. Tehtävien ympärille on kudottu löyhää tarinaa, mutta todella löyhää sellaista. Pari riviä tekstiä kortin ylälaidassa kertoo, että nyt tarkoituksena olisi vaikka tappaa legendaarinen mato, joka terrorisoi pientä kylää pelilaudan laidalla. Jos matkalla käyttää vähän resursseja ja värvää apulaisia lopputaisteluun, voi samalla suorittaa myös sivutehtävän.

Jokaisella pelaajalla on vuorollaan kaksi toimintoa: voi liikkua pitkin lautaa, nostella resurssikortteja erilaisista pinoista, käyttää hahmonsa uniikkia ominaisuutta (Geralt esimerkiksi keittelee noituri-pullojaan, eli lastaa korteilleen käyttökertoja), parannella haavoja ja niin edelleen. Ideana olisi paitsi kerätä tehtävien tarvitsemia johtolankoja, myös uusia ominaisuuksia kuvaavia taitokortteja ja muita apuvälineitä, joilla tiheät taistelut ja muut tien vaarat muuttuvat helpommin hallittaviksi.

Vuoron lopussa kohdataan sitten samalla pelilaudan alueella mahdollisesti olevat vaarat, jotka voivat olla huono tuuri –kortteja (”menetit viisi voittopistettä”) tai vaikka hirviöitä. Yleensä jälkimmäisiä. Sitten heitellään noppia yrittäen täyttää viholliskortin vaatimuksia: varaslauma talttuu, jos onnistuu heittämään kaksi miekkasymbolia ja yhden kilpisymbolin. Jos ei, voi pelata kädestään kortteja uusia nopanheittoja tai tulosten muuttelua varten.

Ja niin se peli sitten etenee. Paperilla ja ensisilmäykseltä hankalan tuntuinen peli on oikeasti todella simppeli. Mukana tulee nippu videotutoriaaleja, jotka opettavat halutessa kaikki salat yksityiskohtaisesti, mutta rehellisesti sanoen tooltipit ovat sen verran hyvät ja logiikka sen verran selkeää, että alussa näytetty pariminuuttinen yleiskatsaus riitti. Sen perusteella pystyi sukeltamaan hyvin pelin uumeniin ja opettelemaan syy-seuraussuhteita lennossa.

Mutta miltä se itse lautapeli sitten tuntuu?

Ei ihan genrensä kirkkainta huippua

The Witcher haluaisi niin kovasti olla Arkham Horror, Eldritch Horror, Mage Knight tai joku muu niistä tarinallisista lautapeleistä, jotka ovat viime vuosina keränneet paljon suosiota ja näkyvyyttä. Sen eduksi on todettava, että se on niihin verrattuna aika kevyt ja nopea. Digiversio on tosiaan ihan 1:1-suhteella tehty lautapeliväännös, joten samat kehut ja dissaukset pätevät molempiin versioihin.

Minut The Witcher jätti kylmäksi paristakin syystä. Ensinnäkin tarinalliseksi peliksi sen tarina on turhan kepeä. Hyvässä tarinallisessa lautapelissä tapahtumat, kortit ja muut jutut luovat tarinaa kuin lennosta. The Witcherissä näin ei käynyt. Kortit ja pelin osaset on kyllä rakennettu pelimaailman hengen mukaisiksi ja voisin hyvin kuvitella niiden kuvaamat tapahtumat peleissä tai novelleissa. Mutta jokin puuttui.

Ehkä se jokin oli se, että pelasin digiversiota jonkun nettijermun kanssa. Ei se nyt vain ole yhtä sosiaalista kuin se, että istutaan saman pöydän ääressä pelin tapahtumiin reagoiden ja vanhoille naureskellen.

Toinen perustavanlaatuinen ongelma on se, että peli on väärällä tavalla sattumanvarainen. Eräässä omassa tehtävässäni minun piti kerätä pino resursseja, mikä tapahtuu nostelemalla kortteja kolmesta eri pakasta. Resursseja kun on kolmea väriä. Kortit eivät läheskään aina anna resursseja, vaan tuloksena voi olla myös muita seurauksia tai suorastaan ikävyyksiä. Kun tehtävän läpäisemiseen tarvitaan vaikka 21 tuollaista resurssia, se alkaa tuntua jo grindiltä.

Vielä ikävämpää oli se, että kun vihdoin olin raapinut resurssini kasaan, huomasin, että en voinut siirtyä kohdekaupunkiin palauttamaan tehtävää. Sinne päästäkseen kun piti maksaa kahden kultarahan tulli. Mistäs sitä rahaa sitten keikataan? Sattuman kautta, tietenkin. Odottelemalla, että jostain pakasta nousee kortti, joka antaa rahaa, tai vuoron lopussa vastaan huojuu hirviö, jonka voittamisesta saa rahaa. On uskomattoman turhauttavaa olla lukitun oven takana ja katsella, kun kilpakumppanit painavat ohi, koska sattuma ei vain tuo käteen sitä tarvittavaa resurssia.

Tähän liittyen pelin valinnat tuntuvat myös vähemmän merkityksellisiltä kuin niiden pitäisi. Kun niin paljon riippuu tuurista, olo ei ole sellainen, kuin itse olisi vastuussa mistään, tai että itsellä olisi kauheasti mahdollisuuksia vaikuttaa pelin kulkuun.

Ei The Witcher silti mitenkään surkea tai edes huono peli ole. Oli minulla sen kanssa ihan kivaa, kun pystyin hyväksymään sen rajoitukset ja puutteet. Ja pelin eduksi on toki laskettava myös se, että sitä voi pelata tietsikalla ihmisten – paikallisten tai verkkovastusten – lisäksi myös tekoälyä vastaan. Vaikka itse valitsisin joka kerta mieluummin pelikseni Eldritch Horrorin, Dead of Winterin tai jonkun muun hyvän tarinallisen pelin, ne vaativat toimiakseen ihmiskumppaneita, joita on välillä hankala saada saman pöydän ääreen.

Mutta toisaalta onko se sitten hirvittävän suuri kehu, jos sanoo pelin olevan kilpailijoitaan kehnompi, mutta että sitä pääsee pelaamaan helpommin? Sitä voi itse kukin pohtia.