The Witness (PC, PS4)

16.02.2016 15:44 Miikka Lehtonen

Tekijä: Thekla Inc
Julkaisija: Thekla Inc
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, 4 Gt muistia, 5 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta 36,99 euroa (Steam,PlayStation Store )
Pelin kotisivu: http://the-witness.net/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Viimeisten viikkojen ajan ajatukseni, uneni ja kuvitelmani ovat olleet täynnä sokkeloita ja viivoja. Olen herännyt aamuyöllä kirjoittamaan muistiin hätäisiä muistiinpanoja, joita olen sitten yrittänyt aamulla tulkita.

Olen ollut kuin riivattu mies. Ja tiedän tarkalleen, ketä syyttää: kirottu olkoon Jonathan Blow ja hänen pelinsä!

Jonathan Blow on pelimaailman ristiriitaisimpia persoonallisuuksia. Miehen esikoispeli, Braid, keräsi hirvittävästi huomiota, ylistystä ja suosiota. Sen jälkeen Blowsta on tullut eräänlainen indie-messias. Kun halutaan mielipide, joka ikään kuin edustaa koko mahdottoman monimuotoista ja –äänistä indie-kansaa, usein juuri Blow raahataan mikrofonien eteen.

Eikä mies tunnu sitä varsinaisesti vihaavan, sillä hänellä riittää kärkeviä mielipiteitä. Joskus olen hänen kanssaan vahvasti samaa mieltä, toisinaan taas tuntuu kuin kaverilla ei olisi minkäänlaista suhteellisuudentajua.

Kuten elokuvien, musiikin, kirjallisuuden ja muun taiteen maailmoissa on jo huomattu kerran toisensa jälkeen, nämä itseensä ja asiaansa kiven lailla uskovat tyypit ovat niitä, jotka rikkovat rajoja, tekevät uusia asioita ja kokeilevat pelottomasti.

Tähän kategoriaan kuuluu myös The Witness. Se on peli, johon Jonathan Blow upotti kaiken omaisuutensa ja viisi vuotta elämästään. Tuloksena on totaalisen uniikki peli, joka on monella tavalla pelisuunnittelun hohtava mestariteos.

Tervetuloa saarelle

The Witness on siitä vänkä peli, että se rikkoo konventioita alusta saakka. Siinä missä moni muu peli selittäisi sanoin ja suorin ohjein, mitä pelaajan tulee pelissä tehdä, The Witness ei tee näin. Pelin alkaessa pelaaja on mustassa tunnelissa, jonka päässä näkyy ovi. Pienen kävelyn jälkeen käy ilmi, että ovessa on pieni paneeli. Yrityksen ja erehdyksen kautta pelaaja pian huomaa, miten paneelissa piirretään pisteestä A pisteeseen B viiva. Ja sitten ovi aukeaa.

Sen takaa paljastuu toinen ovi, jossa on hieman monimutkaisempi paneeli. Nyt mukana on neliöiden muodostama ristikko, jota pitkin viiva piirretään. Ja ovi aukeaa, paljastaen seuraavan, vähän monimutkaisemman puzzlen. Se esittelee elegantisti ja huomaamatta yritys ja erehdys –periaatteen avulla uusia sääntöjä ja mekanismeja, jotka pelaaja sitten oppii ja pääsee näin etenemään.

Näissä tunnelmissa mennäänkin sitten seuraavat useamman kymmenen tuntia.

The Witness teki minuun suunnattoman vaikutuksen jo alkumetreiltään saakka juuri tällä mestarillisella pelisuunnittelullaan. Se opettaa pelaajaa ratkomaan aina vain hankalampia puzzleja antamalla hänen leikkiä aina vähän monimutkaisemmilla variaatioilla samasta teemasta. Mitään ei selitetä, mitään ei alleviivata, milloinkaan ei pidellä kädestä. Tässä on puzzle. Keksit sen säännöt joko nopeasti tai hitaasti, mutta eteenpäin et pääse, ennen kuin teet niin.

Kun alun pieni perusasioita opettava alue on koluttu läpi, peli voi alkaa kunnolla. Pelaaja astuu pienen linnan raunioista keskelle satumaisen kaunista saarta, jossa kirkkaat värit, sininen taivas ja porottava aurinko värittävät mielikuvituksellisia ja kiehtovia maisemia. Joka suuntaan risteää pieniä polkuja, horisontissa siintää toinen toistaan ihmeellisempiä rakennelmia ja tunnelmia. Kaikkialle haluaisi mennä, kaiken haluaisi nähdä, kaiken haluaisi kokea.

The Witness onkin peli, jossa ei ole sen suurempaa juonta tai tarinaa. Kunhan kuljeskellaan saaren eteerisissä ja rauhoittavissa tunnelmissa etsimässä uusia puzzleja ja ratkomassa niitä. On siinä toki pieni rakenne. Saari kätkee sisäänsä 11 erillistä suurempaa puzzlealuetta, joista jokaisessa on omat juttunsa. Näitä pelaajan pitäisi sitten ratkoa. Miksi? Sitä en kerro. Selvittäkää itse.

Näiden kokonaisuuksien ohella etsivä löytää paljon muutakin. Mystisiä näkyjä, outoja hahmoja, salaisia reittejä. Näitäkään ei selitetä. Ehkä ne tarkoittavat jotain, ehkä ne vain luovat tunnelmaa ja niiden näkeminen on oma palkintonsa? Enkä nyt yritä lentää spoileriviivaa hipoen, en oikeasti tiedä!

Näissä tunnelmissa meneekin sitten useampi tunti, kunnes ennemmin tai myöhemmin leuka loksahtaa kunnolla ja The Witnessin huikeus paljastuu.

Vaihda perspektiiviä

Kun sanoin The Witnessin olevan pelisuunnittelun mestariteos, tarkoitin sitä. Kyseessä on useamman kymmenen tunnin mittainen älypeli, joka sisältää yli 600 puzzlea. Ne ovat kaikki variaatioita samasta teemasta: vedä viiva labyrintin läpi pisteestä A pisteeseen B. Jokainen. Tästä huolimatta en kertaakaan pelin aikana ollut kyllästynyt tai toivonut, että ne viivasokkelot vaihtuisivat muuhun puzzletyyppiin.

Jokaisella pelin 11 alueesta on tosiaan oma jipponsa tai teemansa, joka pakottaa ajattelemaan vähän eri tavalla tai usein tarkastelemaan asioita eri perspektiivistä. Joskus ihan kirjaimellisesti. Vastaan voi tulla puzzle, jolle ei tunnu olevan ratkaisua. Pelkkä tyhjä labyrintti, jossa ei ole yhtään niitä kuvioita tai merkkejä, jotka on aiemman pelin aikana oppinut tulkitsemaan erilaisina sääntöinä. Mutta mikään ratkaisu ei tunnu silti kelpaavan.

Sitten, pienen tai suuremman hämmennyksen ja ihmettelyn jälkeen, sitä huomaa, että puzzlea voi katsoa vaikka läheisen puun oksien läpi, tai vaikka seinässä olevan aukon läpi. Ja yllättäen oikea vastaus onkin täysin ilmeinen. Toisinaan pitää osata kiinnittää huomiota oikeisiin väreihin, maailman ääniin, lattian tekstuuriin, puzzlen edessä seistessään taustalla näkyvän maiseman yksityiskohtiin tai ties mihin muuhun.

The Witness on peli, jossa kaikella tuntuu olevan jotain merkitystä. Kaikki tuntuu olevan viittaus, vihje tai johtolanka johonkin. Kerran toisensa jälkeen kokee samanlaisen tunteiden ketjun kun hämmennys ja jopa turhautuminen vaihtuvat ”ei helvetti, voiko muka olla, että…” –tason ideaan ja sitten hillittömään voitonriemuun. Minä keksin sen! Olen, perkele vieköön, historian suurin nero! Ja sitten sama toistetaan seuraavan puzzlen kohdalla uudelleen.

Hieman yllättäen kyseessä on myös metroidvania-peli. Termillähän viitataan peleihin, joissa pelaaja saa tarinan aikana uusia kykyjä, jotka sitten avaavat uusia reittejä vanhoissa maisemissa. Näin käy myös Witnessissä, mutta ne kyvyt ovat pelaajan itsensä oppimia sääntöjä ja tapoja ajatella. Jo aivan pelin alussa vastaan tulee puzzleja, joista ei tajua hevon pöläystäkään. Eikä niistä pidäkään! Ideana on, että niissä yhdistyy sääntöjä, mekanismeja ja juttuja, joita sitten oppii pala palalta pelatessaan.

Oppiminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen – ja minun tapauksessani myös usein lisäerehdysten – kautta. Huomasin usein että luulin tajunneeni jonkin symbolin merkityksen ja sen edustamat säännöt. Tehtävähän meni läpi, joten olin kai oikeassa. Ja sitten yllättäen se seuraava samanlainen tehtävä ei enää mennytkään. Miksi ei? No tietenkin koska olin kuvitellut sen alkuperäisen merkin edustavan sellaisia sääntöjä, jotka olin ihan itse keksinyt ja totuus paljastuikin vasta kun palasin uuden informaation kanssa tarkastelemaan aiempia puzzlejani!

Ehdottomasti pelaamisen arvoinen

The Witness on vuoden parhaita pelejä. Se on selvää jo nyt. Voisi kuvitella, että kävelysimulaattori, jossa ratkotaan viivapuzzleja 30 tunnin ajan, olisi hyvin kaukana siitä porukasta, mutta toisin on. Olin itse myyty alkumetreiltä saakka ja sen jälkeen peli kummitteli mielessäni jatkuvasti. Olin missä olin, tein mitä tein, päässäni pyörivät kulloinkin työn alla olevat puzzlet. Yllättäen jostain iski inspiraatio ja sitten piti äkkiä palata takaisin pelin pariin kokeilemaan, olinko keksinyt oikean ratkaisun ongelmaan, joka oli tuntunut pitkään mahdottomalta.

Eikä peli pysy edes monitorilla, vaan voisin näyttää vihkon, joka on raapustettu täyteen ideoita ja yrityksiä visualisoida puzzleja. Leikkelin paperista Tetris-palikoita ja pyörittelin niitä piirtämälläni ruudukolla. Joskus otin kuvakaappauksia ja käsittelin niitä Photoshopissa. Veikkaan, että useilla muillakin elämänsä The Witnessille menettäneillä on samanlaisia tarinoita!

On toki totta, että The Witness vaatii pelaajaltaan paljon. Ehkä liikaakin. Pohdin tätä pitkään ja hartaasti peliä arvostellessani. Minusta se on eleganttia pelisuunnittelua ja meriitin arvoinen suoritus, että pelaajaan luotetaan. Että pelisuunnittelu on niin hyvää tasoa, että pelaaja saa kyllä kaiken tarvitsemansa tiedon ja informaation, jos vain viitsii etsiä. Tarkastella ympäristöään, yhdistellä aiemmin oppimaansa, palata takaisin tarkistamaan aiempia puzzleja ja etsiä joskus kirjaimellisesti maassa olevia risuja. Mutta entä jos ei jaksa? Sitten kädessä on totaalisen tyhjä arpa. Apua kun ei ole saatavilla nettifoorumien ja spoilereiden ulkopuolelta. Tarvitaan intohimoa puzzleihin, kykyä ja halua toistaa ongelmia ja etsiä uusia ratkaisuja, kunnes joku toimii. Voisikin melkein sanoa, että The Witness on peli koodarilta muille koodareille. Mutta muistakaa, että arvostelu on aina yhden ihmisen mielipide. Tämä on minun ja minä pidän tällaisesta.

Suurin valituksen aiheeni on se, että The Witness nojaa monissa kohdissaan vahvasti väreihin ja ääniin. Jos on siis esimerkiksi värisokea, jotkin pelin puzzleista voivat olla hyvin vaikeita, ellei mahdottomia ratkaista. Äänipuzzleissa taas ei ole tarjolla mitään tekstitystä tai visuaalisia vihjeitä, joten kuurojen tai edes huonokuuloisten voi olla mahdoton päästä niistä läpi. Tämä on suunnaton harmi ja hämmentävää ajattelemattomuutta pelin kehittäjiltä.

Muuten The Witness sitten onkin täyttä rautaa. Se koukuttaa ja vie mukanaan totaalisesti, tarjoten viihdettä useammaksi kymmeneksi tunniksi. Ja kun peli on pelattu läpi, kaikkea ei varmastikaan ole vielä nähty, vaan paluu saarelle tulee taatusti paljastamaan uusia puzzleja, uusia ajatuksia ja uusia ideoita vielä pitkäksi aikaa.

Kuten sanoin: vuoden parhaita pelejä.

Toinen mielipide

Jos seikkailupelien toista äärilaitaa edustavat tarinavetoiset seikkailut, The Witness on sitten erittäin kaukana toisessa ääripäässä. Se on avoin, aivopähkinöillä täytetty saari, ja siinä se. Mitään ei selitetä, vaan tarkoitus on vain kiertää kaunista saarta ympäriinsä ratkomassa loogisia päättelypulmia, jotka vaikeutuvat kaiken aikaa.

Indie-guru Jonathan Blow’n uusin tuotos ei varmasti ole jokaisen makuun, sillä se on hidastempoinen ja perustuu juuri erilaisten piste-, väri- ja äänilähtöisten ongelmien selvittämiseen, yleensä vielä useamman pulman sarjassa.

Jos taas nautit aivojumpasta ja logiikkahaasteista näyttävissä puitteissa, jotka kieltävättä ovat kliseisesti sanottuna kauniita kuin karamellit, The Witness kolissee juuri sinulle. Kuten veli Lehtonenkin arvostelussaan totesi, parhaimmillaan (vai pahimmillaan) pelissä koetut pulmat eivät jätä rauhaan, vaan jäävät myllertämään aivokopan perukoille siksikin aikaa kun arkielämä vaatii huomionsa. Ja onhan se nyt pirun palkitsevaa yhdistää lopultakin onnistuneesti ne pisteet sen hiton labyrintin läpi, joka vielä eilen tuntui melkein mahdottomalta.

Kyseessä on ikään kuin Mystin moderni hengenheimolainen, jota joko vihaa tai rakastaa – pelkästään kädenlämpöisiä tunteita se ei mitä todennäköisemmin onnistu kenessäkään herättämään. Itse pidin, joskaan en välttämättä ihan niin suurella intohimolla kuin Lehtonen. Se taas vain johtuu siitä, että olen kuitenkin pohjimmiltani klassisten tarinavetoisten seikkailujen ystävä.

Miika J.K. Halmela