Theatre of War 3 Korea (PC)

05.07.2011 16:00 | Jari Mikkonen

Tekijä: 1C Company
Julkaisija: Battlefront.com
Testattu: PC, Windows XP, Intel Core2 2,13 GHz, 2 Gt muistia, GeForce GTS250
Saatavilla: PC
Pelaajia: 1-8
Laitevaatimukset: Minimi 2,4 GHz prosessori, 2 Gt muistia, nVidia GF 7600 tai AMD Radeon HD 2000 -sarjalainen jossa ainakin 256 Mt muistia.
Versio: 1.2.0
Pelin kotisivu: http://www.tow-game.com/
Arvostelija: Jari Mikkonen

Korea tunnetaan pelaajien keskuudessa kahdesta asiasta: vastustajien rushaamiseen keskittyneistä nörteistä ja vastustajien rushaamiseen keskittyneistä norteista. Theatre of War -sarjan kuudes osa liittyy jälkimmäiseen, eli Kimin juche-paratiisin laajennusyritykseen.

Siinä missä tämän Close Combat –henkisen sarjan edelliset osat sijoittuivat toiseen maailmanrähinään, TOW 3 harppaa vuoteen 1950. Tosin tekniikka on edelleen pitkälti samaa, kommunisteilla on T-34:nsä ja amerikkalaisilla Shermanit.

Osapuolia on kaksi, Kim il-Sungin pohjoiskorealaiset ja kenraali MacArthurin jenkit. Etelä-Korean armeijahan ei missään vaiheessa kyennyt vastarintaan, eikä tällä aikavälillä kiinalaisten väliintuloakaan nähdä. Tai, oikeastaan kolmaskin pukari löytyy, näet neuvostoliittolaiset, jotka eivät todellisuudessa sotaan osallistuneet kuin MiG-suihkareilla. Sitä vain ei nähdä pelin varsinaisissa kampanjoissa, vaan pelaajien on itse väsättävä editorilla tai generaattorilla USA vs. CCCP -matsinsa. Editoreita ja generaattoreita onkin runsaasti, ja niillä voi rakentaa omat taistelunsa skripteineen tai luoda satunnaiskampanjan lennosta. Valmiina ei kuitenkaan tule yhtään purkitettua tehtävää, ellei tutoriaalia lasketa, eli pelintekijöiden luottamus generoituihin tehtäviin on ollut ilmeisen suuri. Vaan onko sille katetta?

Ylipäällikkö ja vänrikki samoissa saappaissa

Pelin mukana tulee kaksi valmiskampanjaa, kummallekin puolelle omansa. Uutena ominaisuutena kampanjoissa divisioonat liikkuvat vuoropohjaisesti strategisella kartalla ja vihollisten kohdatessa toisensa laukaistaan taktinen taistelu. Lähin vastine kampanjamallille on Close Combat 4 ja 5. Total Warin kaltaista rakentelua ja rekrytointia ei ole, mitä nyt joidenkin provinssien valtaamisesta voi napsahtaa lisäresursseja kuten tykistötukea tai polttoainetta. Koska Korean niemimaa on pitkä mutta kapea, kovin paljoa tilaa koukkauksille ei ole: pääasiassa rynnistetään joko etelään tai pohjoiseen.

Strategiaosuus jättää hieman viileäksi: eihän tämän mikään Grigsbyn War in the East pidäkään olla, mutta nyt kampanjamoodi tuntuu päällelätkäistyn oloiselta. Divisiooniksi kutsutut nappulat koostuvat muutamasta tankista ja yhdestä kiväärijoukkueesta. Minä kun luulin, että divisioonaan kuuluisi noin 6000-14000 miestä… Taistelupaikat eivät ole sidottuja kartalla oleviin provinsseihin, vaan kone arpoo kulloisenkin tantereen kymmenestä hyvin samankaltaisesta kartasta.

Tästä seuraa kaikenlaista hauskaa, kuten että joutuu hyökkäämään kaksi kertaa peräkkäin samalle lentokentälle eri puolilla Koreaa, ja Soulin suurkaupungista taisteltaessa kohteena onkin pieni maalaiskylä. Olisikohan ollut fiksumpaa sittenkin kutsua yksiköitä esimerkiksi komppanioiksi ja luoda kampanjakartta pienemmässä mittakaavassa, niin että pääkartan maaston voisi kuvitella kertovan jotain taistelutantereesta?

Nyt ainoa varsinainen strategiaan liittyvä seikka on siitä huolehtiminen, että yksiköillä riittää polttoainetta ja ammuksia. Tarvittiinko tätä oikeasti? Tuttuun tapaan kampanjan aikana miehet keräävät kokemuspisteitä, joilla heille voidaan ostaa kykypisteitä ja ylennyksiä. Miehiä on paljon, joten automaattijako on käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto.

Pääasia ovat kuitenkin edelleen ne reaaliaikaiset taktiset taistelut. Tällä saralla ei kovin paljoa ole muuttunut viidessä vuodessa. Vakavuusasteeltaan TOW on jossain Combat Missionien ja Men of Warien välimaastossa: otsa kurtussa ei paineta, mutta myös simumaisia piirteitä löytyy. Epärealistisimpia piirteitä ovat mm. minne tahansa ilman tähystämisen tarvetta osuvat kranaatinheittimet, joilta ei käytännössä voi suojautua edes juoksuhaudoissa. Koska juoksuhaudat ovat myös kiinteitä kohteita kartalla ja näkyvät heti pelin alusta saakka kaikille, on myös varmaa että ainakin ihmispelaajat ottavat ne erityiskohteikseen.

Vielä absurdimpi ominaisuus ovat kleptomaanisotilaat, joiden matkaan kyllä tarttuu kaikki mikä ei ole kiinnipultattua: Mosin Nagant vaihtuu kerkeästi ruumiilta löytyvään Browningin pikakivääriin. Jos viholliselta on jäänyt jälkeen ehjä tykki tai vaikkapa tankki, eikun omat ukot miehistöksi ja pian sotakone kylvää tuhoa entisille omistajilleen. Tämä on kai sotakommunismia? Taistelun aikana kurmotetuista vihollisista saa myös pisteitä, joilla voi ostaa täydennyksiä kesken taistelun, kuten ilmaiskuja.

Toiselta puolelta katsottuna pelissä on yksityiskohtaisesti mallinnettu kaikki se maa- ja ilmakalusto mikä pitääkin, ja eri ammustyypit ja niiden panssarinläpäisyominaisuudet on simuloitu ilmeisesti yhtä tarkasti kuin vakavammissa Combat Missioneissa. Löytyypä pelistä oma ensyklopediansakin kaluston ihailua varten.

Sota on koreaa katseltavaa, mutta myös raskasta. Tällä mopolla ei maksimiasetuksilla pitkälle pötkitä, joten jouduin ruuvaamaan kaiken ylimääräisen pois. Lopputulos muistuttaa sosialistista realismia, mutta rullaa kuitenkin erittäin hyvin. Vuoristoinen maisema kylineen ja metsineen on kaunista, ja rakennukset sortuvat ja puut kaatuvat ihanasti kun panssarikotterot yrittävät maisemoida toisiaan. Varsinkin maataistelukoneiden raketti- ja pommi-iskut ovat miehekkään näköisiä. Kaiken tämän keskellä panssarivaunut ovat ankeita telatraktoreita, joskin peltien kolistessa niistä putoaa kaikenlaista rojua hinausvaijereista lokasuojiin. Jalkaväkikin on ulkoisesti persoonatonta (jos ei lasketa sotilaiden vajaamielistä virnuilua), mutta hyvin animoitua.

Kaikki langat käsissä, vyyhti sekaisin

Aikaisemmissa sarjan peleissä jalkaväkeä kontrolloitiin lähtökohtaisesti mies kerrallaan. Theatre of War 3:ssa perusoletuksena on, että miehen klikkaaminen valitsee koko ryhmän, ja jos haluaa valita yksittäisen jantterin, täytyy painaa altia. Muutos on hyvä, ja helpottaa pelaamista kun ei niin helposti tule vahingossa lähetettyä ryhmänjohtajaa yksinään juoksuhautaa vyöryttämään. Asetuksista voi kuitenkin tahtoessaan palauttaa vanhan metodin.

Muuten järin suuria eroja käyttöliittymässä ei ole nähtävissä, paitsi miinojen kaivaminen ja helikopterit. Käyttöliittymä kuitenkin jakaa mielipiteitä. Itseäni se ei niin paljoa haittaa, vaikka osa käskyistä tuntuu suorastaan turhilta. Onhan se kiva että peli antaa mahdollisuuden mikrosäätää, että minkä sortin kranaatti putkeen ladataan ja jopa tähdätäänkö teloihin vai torniin, mutta kun samalla pitäisi huolehtia reaaliajassa koko komppaniasta, niin arvatkaapa vain kiinnostaako minua säätää kummalle puolelle päätä sotilaani jakauksensa kampaavat. Mikään ei tähän onneksi pakota, vaan pikkupäätökset voi jättää tekoälyn kontolle.

Niin, se tekoäly – mikään Voittoisa Johtaja se ei ole, vaan marssittaa joukkonsa peräkanaa kuolemaan, eikä puolustaessaan siirrä joukkoja reunoilta painopistealueen vahvistukseksi kuin ehkä vahingossa. Se kuitenkin ajoittain jättää puolustajiaan pesimään jonkin korpikuusen kannon alle, mistä se sitten on etsittävä jotta taistelu hyväksyttäisiin voitoksi. Joskus hyökkääjätkin jäävät jumittamaan kohdealueen ulkopuolelle, jolloin niitä pitää lähteä metsästämään huitsin Nevadasta saakka. Pelaajan joukot ovat oma-aloitteisia, ja joskus tankit ovat vähän liiankin innokkaita rynniessään vihollisen perään. Panssarien reitinhaku onnistuu yleensä ihan hyvin, mutta kylien sisällä tulee herkästi vaikeuksia ja kuskit unohtavat kaikki vaihteet paitsi pakin.

Taisteluiden pääongelma on se, että ne ovat tylsiä. Tämä on kummallista, sillä tehtävät ovat toiminnan täyteisiä, grafiikka vetävää ja halutessaan voi keskittyä yhden sankarin toilailuihin. Mutta haaste puuttuu. Taktisia hienouksia ei tarvita, kunhan vähän pysyy hereillä niin, että lähettää kulman takana kytiksessä olevan tankkinsa eteen juuri silloin kun vihollinen on päättänyt kääntää sille selkänsä. Tällaiseen yhden taktiikan hinkkaukseen väsyy todella nopeasti, varsinkin kun samat maisemat toistuvat koko ajan, eikä edes osapuolen vaihto tuo muutosta.

Kampanjataisteluista jää yhtä geneerinen maku kuin Lidlin oluesta. Käytännössä panssarit hoitavat homman kotiin. Kaikki tankit, tykit, konekiväärit ja kranaatinheittimet taistelukentällä pitävät huolen siitä, että nurmiporien elinkaari loppuu lyhyeen. Sen sijaan kolme Shermania tai T-34:ää tuntuu olevan aivan riittävä joukko minkä tahansa armeijan voittamiseksi. Tuntuu surkuhupaisalta, miten peliin on rakennettu erittäin yksityiskohtainen systeemi yksittäisten sotilaiden komentamiseksi, johon ei kuitenkaan tarvitse koskea voittaakseen.

Tuntuu siltä, kuin 1C olisi jatko-osaa tehdessään tehnyt kaiken mahdollisen väärin. Alkuperäisessä Theatre of Warissa oli sentään haastavia purkitettuja kampanjoita, jotka oli tehty tunteella ja taidolla kuin Juhlamokka. Miksi pilata se mikä toimii? Koska markkinat vaativat. Jostain syystä pelaajien mielestä on hienoa leikkiä samaan aikaan kahta roolia, eli johtaa suuria operaatioita ja samalla mikromanageroida yksittäisiä taisteluita. Tätä johtamistapaa Hitlerkin sovelsi, eikö sen pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan?

Atomic Gamesin klassikossa Close Combat 2 oli varmaankin lajityypin paras kampanja: erillisiä, mutta samanaikaisia operaatioita, joissa sakut taistelevat liittoutuneiden laskuvarjojääkärien kanssa panssariprikaatin etenemistien hallinnasta. Homma toimi kuin junan vessa sekä yksin- että varsinkin moninpelinä. CC3 mokasi yrittämällä kampanjaa pelkkinä peräkkäisinä operaatioina. CC4 ja CC5 yrittivät täysin dynaamista kampanjaa strategisella osuudella höystettynä, mutta molemmat kaatuivat samoihin ongelmiin kuin TOW 3 eli tekoäly ja pitkästyttävyys, paitsi että kaikki kartat olivat sentään yksilöllisiä.

Moninpeli voisi olla pelastus, sillä TOW 3 sallii jopa kahdeksan pelaajan karkelot. Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt toiminnassa olevia servereitä, joten sekin ilo jäi kokematta. Paatuneimmille Close Combat -faneille TOW 3 Korea voisi olla kova paukku esim. lähiverkossa, mutta tämä edellyttää asiaan orientoitunutta peliseuraa. Yksinpelin perusteella peliä on mahdotonta suositella kenellekään, vaikka lähes kaikki onkin kunnossa. Tulos on vain niin tasapaksua ja itseään toistavaa puuroa, ettei sitä jaksa santsata.

Lue myös

Hunted: The Demon’s Forge (PC, PS3, Xbox 360)

Avadon: The Black Fortress (PC, Mac, iPad)

Shadows of the Damned (PS3, Xbox 360)

Battle vs. Chess (Mac, PC, PS3, Xbox 360)

Alice: Madness Returns (PC, PS3, Xbox 360)

Dragon Quest VI: Realms of Reverie (DS)

Keskustelu

Hyvin kirjoitettu arvostelu. Peli saa jäädä kyllä hyllyyn, tuskin tuosta on Men of Warin korvaajaksi.

Muropaketin uusimmat