Kolumni: Rakkauskirje Rainbow Sixille

Domen Kalle Laakso muistelee kolumnissa menneitä vuosiaan Rainbow Sixen nettisotien parissa. Silloin näet pelattiin, paljon ja suurella sydämellä!

Monia pelejä mahtuu pieneen elämääni, mutta yhdellä pelifirmalla on erityinen paikka sydämessäni. Tuo firma sai aikoinaan aikaiseksi taikojaan pelikentille. Pieni Suomiporukka nosti maataan maailman kartalle hartiavoimin, sadoilla pelitunneilla ja muutaman oluen säestyksellä. Parhaamme teimme, mutta kun Xbox Live yleistyi, oli aika antaa soihtu eteenpäin ja toivottavasti kolvata hyvät asemat tuleville maestroille.

Tämä on rakkauskirja kaikille tämän päivän elektronisen urheilun sankareille ja samalla pieni kuiskaus reilun kymmenen vuoden takaa. Ajalta millaista oli pelata aikana, jolloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä, eikä kaveria jätetty. Ubisoft, Ghost Recon ja Rainbow Six, olkaa hyvä.

Joskus vuonna sirppi ja vasara, aika ennen Suomen Xbox Liven julkaisua vuonna 2003. Pelattiin Ubisoftin toista suosittua pelisarjaa, Ghost Recon: Island Thunderia tukkaputkella Livessä suomiporukan voimin, ihan jopa maailman huippuja vastaan. Kilpapelaaminen oli tuolloin vasta lapsenkengissä, mutta selkeitä visioita elektronisesta urheilusta silti oli. Työkalut pelaamiseen olivat vähissä ja touhu pyöri täysin omalla vastuulla. Pelien järjestäminen tapahtui Team Compete -sivuston kautta, mikä oli yksi harvoista ja sitä kautta suosituimmista nettisaiteista, jossa klaanit kerääntyivät ympäri maailman ottamaan mittaa toisistaan. Se oli varsinkin konsolisteille hieno mahdollisuus täältä Pohjolasta, josta ulkomailla ei oltu edes kuultu. Eihän ulkomaalaiset tienneet missä päin maailmaa sijaitsee piskuinen Suomi.

Halo 2 mullisti konsoliräiskinnät. Se on totta, mutta vuosi ennen konsoli-Messiaan julkaisua olivat klaanitohinat täydessä vauhdissa nimenomaan Ubisoftin ja Ghost Recon- ja Rainbow Six -pelien osalla. Firmaa voisi sanoa pelien ansiosta aallonmurtajaksi kohti suurempia pelikenttiä. Tämä tiedostettiin hyvin ja kun vuosi 03 oli kääntymässä ehtoon puolelle, alkoi kutkuttava odotus: Rainbow Six 3:n konsolijulkaisu lähestyi. Pelistä oli julkaistu PC-versio saman vuoden keväällä, mikä keräsi kovasti kehuja, eikä syyttä. Konsolit olivat tuolloin vasta murrosvaiheessa, mutta pikkuhiljaa PC:n suosikkipelejä alkoi tippumaan myös tuleville olohuoneiden valtiaille.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta.

Ubisoft julkisti kilpailun, jossa Euroopan ja Pohjois-Amerikan paras pelaaja pääsevät Ranskaan RS 3:n MM-kisoihin kekkuiloimaan paremmuudestaan. Kilpailun idea oli simppeli: ole listaykkönen Ghost Recon: Island Thunderissa tietyn kuukauden ajanjaksolla. GRIT:ä tuli treenattua aivan jäätävästi ja olin Euroopan paras sopivana aikana. Samaa hikeä sain muuten kuulla siitä kavereilta, että olisihan siihen kuka vain muukin pystynyt, koska huhujen mukaan se vaati vain aikaa. Se ei pitänyt paikkaansa. Luonnollisesti…

En kuitenkaan koskaan päässyt kokeilemaan onneani, koska Liveä ei oltu täällä kehitysmaassa vielä julkaistu. Live oli jo julkaistu esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa, mutta se odotutti täällä vielä reippaat puoli vuotta. Olin siis Ruotsin armoilla alkuvuodesta 2003. Se ei tietenkään käynyt järjestäjille, joten seuraavana listalla ollut ruotsalainen pääsi kisoihin, perkele. Se harmitti silloin kovasti, mutta ymmärtäähän tuon näin jälkikäteen. Sain kuitenkin lohdutuksena RS 3:n, joskin sekin tuli vasta kuukausi pelin julkaisun jälkeen, eli silloin se ei oikeastaan lämmittänyt edes mieltä.

Näin jälkikäteen on todettava, että nyt se lämmittää. Minut muistettiin. Parhaat kokemukset olivat kuitenkin vielä edessä ja lähempänä kuin osasin edes kuvitella.

Peli odotettiin hartaasti. Jopa niinkin paljon, että englantilainen Live-kaveri lähetti Official Xbox Magazinen kotikulmiltaan, koska siinä oli pelattava demo pelistä kuukausi ennen lehden Suomi-painosta. Jestas, miten silloin innostui pelkästä demosta. Se oli sitä aikaa, kun demotkin pelattiin DVD-levyiltä. Pelit myös ostettiin kivijalkakaupoista, ihan ymmärrettävistä syistä.

Valitettavasti kaikki peliliikkeet eivät kuitenkaan saaneet pelejä samoina päivinä, tai aina edes julkkaripäiväksi. RS 3:n kanssa minulla kävi kuitenkin kivasti, kun suomalainen Live-kaveri oli saanut pelin kätösiinsä jokunen päivä ennen virallista julkkaria, juuri sopivasti viikonlopuksi. Hän päätti ostaa pelin minullekin ja soitteli, että olenko kotona. Hän nimittäin tulee käymään kahvilla 100 kilometrin päästä ja tuo samalla pelin, jota pääsisin pelaamaan sitä samana iltana. Tuo, jos jokin on omistautumista!

Silloin oli Suomiporukka pieni ja tiivis. Toisia jeesattiin ja tehtiin välillä täysin ex-temporee reissuja ja asioita, että saataisiin kamut peleihin mahdollisimman pian. Kavereita oli Suomesta ja ulkomailta. Kaikkia yhdistivät Live-pelit, joista ei hauskuutta puuttunut. Meitä ei ollut montaa, mutta laatu korvasi määrän. Suomalaiset pelaajat olivat kuitenkin ennen Liven virallista Suomi-julkaisua todella harvassa, ja näin ollen meitä mahtui usein yhdelle serverille melkein koko porukka. Tuolloin tuetut pelaajamäärätkään eivät olleet kovin isoja. Tosin eivätpä nettiyhteydetkään mahdollistaneet, että kaikki olisivat voineet hostata täyden huoneen pelejä. Noina aikoina kovassa huudossa olivat epäviralliset Suomi-Ruotsi-maaottelut, joista ei puuttunut koskaan tunnetta. Jävla Finnar kaikui mikistä, kun hurri ruopasi kenttää. Muistaakseni voitimme kaikki matsit, tai sitten aika kultaa muistot..

Kokoversion parissa menikin sitten monet tunnit. Onneksi Live ei laskenut pelitunteja. Jos se kuitenkin niin olisi tehnyt, yhteenlasketut hipat raapisivat varmasti parin tuhannen tunnin tuntumaa. Ainakin. Ja koska halusin olla paras, pelasin epäterveellisiä aikoja, josta kenenkään ei pidä ottaa mallia. Kuten ohjeissa sanotaan: pidetään aina tunnin pelaamisen jälkeen 10 minuutin tauko, eiks jeh?

Rainbow Six sai kun saikin julkaisunsa syksyn mittaa ja Livekin pyörähti käyntiin sopivasti syksyn kynnyksellä. Kynnelle kykenevät olivat jo ensimmäisenä iltana ruuhkauttamassa Suomi-servereitä. Mikään ei ollut enää entisensä. Oli aika radikaalia, kun kaikki muuttui yhdessä yössä. Uusia klaaneja turahteli kuin sieniä sateella. Taso oli, no, se oli uutuudenviehätystä monilla.

Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin maailmallakin pintansa pitänyt Suomi Finland Perkele -porukka, joka omisti pelikentät Call of Dutymaisesti ennen Call of Dutya Return the Castle Wolfenstein -pelissä. Itse asiassa pelasin RS 3:n Suomen mestaruudesta ja viisi finaalin kermasta olivat SFP-klaanista. Meitä oli yhteensä kuusi, eli 3 vs.3. SFP:stä tuli Suomen vanhin klaani, kun me lopetimme.

Kaikkia ei tosissaan pelaaminen napeksinut. Tästä ideasta johtuen syntyi alakulttuuri, jota kutsuttiin nimellä Känniservu. Kerta alkoholi maistuu suomalaisille, niin viikonloput menivät sujuvasti känniservereillä, joille selvänä oleville ei ollut asiaa. Rainbow Sixistä pitivät lähes kaikki suomalaiset tuolloin. Mitä viikonloppuna tapahtuikaan, siitä ei enää viikolla juteltu. Loppujen lopuksi nuo hetket synnyttivät taas lisää yhteenkuuluvuutta. Kavereita nähtiin ihan oikeassa elämässä. Tutustuttiin ja rakastuttiin. Sen enempää paljastamatta yksityiskohtia, aloitin joskus niihin aikoihin tulevan vaimoni vonkaamisen. Sitä räpistelyä kesti yhteensä kahdeksan vuotta, kunnes sain haluamani. Nykyään olemme kihloissa.

Pelit siis yhdistivät meitä. Tavalla tai toisella. Kukaan ei osannut tuolloin nähdä tulevaisuuteen, mutta jokainen meistä arvostaa RS3-menneisyyttään. Jokainen vieressä taistellut kaveri teki parhaansa, ja oli ystäväsi. Harmittiko se, että kaveri tappoi sinut harkkamatseissa ja känniservuilla? No totta helvetissä! Koska tuo kaveri oli tetsannut kanssasi satoja tunteja. Mutta harmittiko se, kun kuulit veetuilua siitä? Ei yhtään. Koska se tuli aiheesta ja meillä oli huonoinakin hetkinä maailmanluokan onnistujia. Sydämestä tulevaa vittuilua täytyy arvostaa, sanon minä.

Välillä ei kuitenkaan asiat olleet aivan niin ihanaa vaaleanpunaista hattaraa. Pidimme yhdelle ruotsinlaivalla kuolleelle RS-kamulle oman yhden illan muistoservun. Hän kun oli Rainbow Six -fani henkeen ja vereen. Myös eräs oikein aktiivinen fani sai hiljaisen hetkensä, kun sairauskohtauksesta johtuen jätti Liveen yhden miehen kokoisen aukon. Molemmat alle 30-vuotiaita, eli elämä oli vielä edessä. Se oli surullista, koska pelasin molempien kanssa. Se kuitenkin kasvatti luonnetta, meitä ja se teki meistä yhtä. Once lost, never forgotten.

Onkin siis todella mukavaa, että Ubisoft on palaamassa jollain tavalla vanhoihin RS-aikoihin Rainbow Six: Siegen myötä. Ilmoilla tuntuisi olevan samankaltaisia viboja, mikä on nykyään aika harvinaista. Kaveri, kun seisoo vieressä, se seisoo vieressä niin kauan kunnes näet hänen kaatuvan. Periksi ei anneta ja kilpimiehen takana suunnataan kohti kunniaa tai menetyksiä. Et ole koskaan yksin, koska tarvitset neljän muun joukkuelaisesi tuen joka hetki. Etkä ole koskaan yksin joukkue, koska jokainen hyökkäyksen tai puolustuksen onnistunut ja epäonnistunut liike lähtee jokaisesta yksilöstä. Kommunikoi, harkitse, ilmoita ennen kuin toimit, sillä kukaan ei ole kallisarvoisempi kuin vieressä oleva tetsauskaveri, joka tietää mitä aiot. Siege punnitsee todella ovatko peruuttamattomat virheet ja kertakuolemat liikaa massalle. Toivottavasti ei, sillä maailmassa on myös meitä, ketkä haluavat pelata mahdollisimman intensiivisesti ilman lisäelämiä.

Rainbow Six -kaavasta olen nauttinut aina. Tälläkin hetkellä vierelläni on muutama PC-peli kansineen ja kaikkineen. Niistä kolme on Rainbow Sixejä (RS 2, RS 3 & RS 3: Athena Sword), koska sarjan vanhat pelit vetävät tänäkin päivänä puoleensa.

Voisi siis sanoa, että jos on pitänyt pelisarjasta aikoinaan, niin nyt ollaan aika ison jännän äärellä. Kannattaa kokeilla! Nyt jos koskaan on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen, sillä Siege on niin syvä kumarrus menneeseen, ettei toista varmaankaan hetkeen tule, jos tämä menee nyt syteen. Muistakaa myös pitää huoli ystävistä, sillä niitä ei joka nurkan takaata löydy tästä pyöreästä maailmasta. Tie tämän nuoren miehen sydämeen vei Ubisoftin kautta, mutta kokemus ei olisi koskaan ollut unohtumaton ilman kavereita.

Kiitos, Infected Gentlemen, johon lisäkseni kuului: Killi (Porukan kovaäänisin. neuvotteli asioista vaikka huutaen, Microsoft-guru nykyään), JBL74 (jengin tarkin ampuja, Suomen ensimmäinen Livettäjä), Stux (kahvittelijakaveri monen hetken ja kilometrin takaa), TontoDC (porukan halvin Soneran yhteys), MasaK (armeijassa tuolloin, mutta hehkutti 10 Mbs-yhteyttään), Abhorash (hiljaisin kaikista, mutta taisteli kuin eläin), SickBunny (maailman vaarallisin pupu), PingKing (kuin Barney Stinson ”How I met your mother” -sarjasta. Kukaan ei tiennyt mitä hän tekee, mutta sai aina jotain aikaiseksi), Nurkkamestari (aina ässä hihassa ja valmis toimintaan), Pylsy (tampereen komein ja viriilein mies maailmalle, paremmat tissit kuin Vin Dieselillä) ja NosyPanic (porukan nuorin, mutta hänelle oli siunaantunut kaunein sisko, jota hän piilotteli meiltä Herrasmiehiltä).

Vielä, kun myös Ghost Recon -sarja saisi arvoisensa alkuperäisiä pelejä kunnioittavat nykypäivityksen, niin täällä päin olisi kovin onnellisuutta hykertelevä käpy!

Kiitos ja nähdään kohta alkavissa rynnäköissä!

Kalle Laakso