Miksi peliteollisuus ei investoi miljardeja kiviseiniin? Koska se ei ole tarpeellista.
Talouselämä-lehden sivuilla kolumnisoiva Esko Rantanen ihmetteli muutama päivä sitten, että missä viipyvät peliteollisuuden miljardiluokan investoinnit? Kun perinteinen teollisuus panostaa kymmeniä ja satoja miljoonia kiviseiniin, niin peliteollisuus ei investoi mitään eikä mihinkään. Loppupäätelmä onkin kova: ”Merkittäviä työllisyyttä ylläpitäviä investointeja tekevät kuitenkin vain vanhojen alojen yhtiöt.”
Toisaalta samaan aikaan perinteisen teollisuuden kalliilla rahalla rakentamia kiinteistöjä suljetaan. UPM sulkee paperikoneitaan ja tyhjentyvien tehdaskiinteistöjen koneita myydään ulkomaille. Vanhojen alojen yhtiöiden kalliit investoinnit muuttuvat autiotaloiksi, ellei sitten paikalle tule amerikkalaisia tai venäläisiä tietotekniikkayhtiöitä, jotka täyttävät tilat palvelinfarmeillaan.
Peliteollisuus kuitenkin investoi koko ajan. Mutta ei seiniin. Ei valtaviin koneisiin. Niitä ei tarvita. Peliteollisuuden voima on ihmisissä ja heidän osaamisessaan. Menestyvä peliyhtiö tarvitsee toimistotilat, ei tehdasta.
Domeenkin satunnaisesti kirjoittava oululaispoliitikko Henri Heikkinen kommentoikin kirjoitusta omassa blogissaan näin:
Mihin peliteollisuus oikein voisi investoida? Pelikasettitehtaaseen, bittikiihdyttämöön vai kenties rupelihattukoneeseen? Ehkä paras investointikohde voisi olla Tagsu -tehdas.
Jokaiseen peliin investoidaan sadoista tuhansista jopa satoihin miljooniin euroihin. Maailman kallein peliproduktio (Destiny) maksoi lehtitietojen mukaan yli 400 miljoonaa euroa. Niillä rahoilla ei tehdä kipsisakka-altaita tai halleja keskelle peltoa, eikä niitä lähetetä Sambian ex-presidentin leskelle. Käytännössä jokainen penni työllistää jonkun ihmisen suoraan.
Ymmärrän Rantasta sinänsä, onhan näkyvä investointi helpompi käsittää kuin näkymätön. Neljäkymmentä miljoonaa uuteen tuotantolaitokseen on näkyvää – siellä metsän laidassa se tehdas nököttää. On parkkipaikat, koneet ja savupiiput. Pelialaan laitetut miljoonat eivät näennäisesti mene mihinkään. Siellä ne nörtit vain istuvat toimistossa jossain kantakaupungilla. Eihän niillä ole yleensä edes valomainoksia seinässä.
Peliala, vaikka sinänsä tekeekin tuotteita, on kuitenkin rakenteeltaan palveluala. Aina voisi ”investoida” vaikka mahonkipöytiin, kvanttitietokoneisiin tai omaan energiajuomatehtaaseen. Järkeä tässä olisi yhtä paljon kuin siinä, että parturi-kampaamot ostavat timanttikoristeisia kultasaksia. Pelialan ei tarvitse investoida seiniin tai CNC-koneisiin.
Yksi maailman rikkaimmista miehistä, sijoittajalegenda Warren Buffett on pariin otteeseen määritellyt huonoa sijoituskohdetta: Sitoo paljon pääomaa, tuottaa suhteellisen vähän, sekä on riippuvainen hyödykkeiden hinnasta ja ammattiliittojen mielivallasta. Nämä kriteerit pätevät aikalailla kaikkeen, mitä Esko Rantanen pitää työllistävänä liiketoimintana.
Talvivaaran toimeentulo oli suoraan sidoksissa korkeaan nikkelin hintaan, Neste Oil ei kestäisi öljykriisiä, paperiyhtiöiden kilpailukyvyn on syönyt vahva ay-liike. Supercell teki muutamassa vuodessa luultavasti saman suuruisen tilin, mitä Rantasen hehkuttama Woikoski koko 130 –vuotisen historiansa aikana. Peliyrityksen voi perustaa käytännössä nollainvestoinnilla omaan makuuhuoneeseensa, tehdä sillä monen miljoonan tilin ja myöhemmin työllistää kymmeniä tai jopa satoja ihmisiä.
Niin. Nykyajan menestyvää, kansainvälistä, vientiin pohjautuvaa liiketoimintaa voidaan luoda tavallisessa toimistossa. Tai autotallissa. Siihen ei tarvita savupiippuja. Ja pelintekemiseen tarvitaan koodereihin lisäksi myös suunnittelijoita, taiteilijoita, markkinoijia, pr:ää, talousjohtajia, kirjanpitäjiä, ääniteknikkoja ja monia muitakin osaajia. On paperitehtaissakin töissä muitakin kuin trukkikuskeja.
Tätä monen vanhan koulun raskaan teollisuuden perään kaipailevan on yhä vaikea ymmärtää.
Mutta niin oli Nokiakin aikanaan kova pala Neuvostoliiton ystäville.
Lue juttu: Talouselämä, Kommentti: Missä viipyvät peliteollisuuden miljardi-investoinnit?
Lue juttu: Henri Heikkinen, Peliala ei investoi seiniin
