Mitä pelasin tänään? Dark Souls on ainutlaatuinen peli mutta hakkerit häiritsevät
Minulla on ollut Souls-pelejä kohtaan intohimoinen viha-rakkaussuhde siitä lähtien kun pelasin vuosia sitten Demon’s Soulsia. Tuolloinhan pelillä oli jo Maine. Sen import-versioita oli pelattu innokkaasti ja kaikki asiaan tutustuneet tiesivät, että Demon’s Souls oli karu paskiainen. Ja olihan se, mutta samalla niin kiehtova.
Sama kehu pätee myös Dark Soulsiin, jonka PC-versiota olen viime vuoden syksystä saakka pelaillut pätkissä. Aikanaan minulta meni jotenkin ohi pelin alussa kuulemma jaettava ohjeistus siitä, mitkä ovat ne ensimmäiset tavoitteet: käy soittamassa kelloa Undead Parishin huipulla ja Blighttownin pohjalla. Niinpä pelin alku meni pyörimiseksi, ihmettelemiseksi, eksymiseksi ja jumittumiseksi.
Tämä ei ole Dark Soulsissa hyvä juttu, sillä sen maailma on heti alusta saakka todella avoin, eikä siitä löydy mitään karttoja tai muita opasteita. Jos et tiedä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, sen keksiminen vahingossa on aika hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Ja niin turhauduin ja peli jäi kuukausikaupalla seisomaan hyllyyn.
Viime viikolla Giant Bombin Vinny Caravella kuitenkin kaivoi oman talletuksensa naftaliinista ja pelaili videostreamilla hieman Dark Soulsia, mikä sai minutkin vihdoin selvittämään, mitä minun oikeasti piti tehdä, jotta homma etenisi. Ja etenihän se: pelasin viikonlopun aikana lähemmäs 10 tuntia Dark Soulsia. Matka vei Undead Parishin kellolta Depthsien läpi Blighttowniin ja sieltä Anor Londoon saakka.
Mielipiteeni ei ole muuttunut kuukausien varrella mihinkään: Dark Soulsissa on jotain ainutlaatuista tunnelmaa. Jokaisen kulman takana piilee potentiaalisesti sekunnissa tapahtuva kuolema, mikä pakottaa pelaamaan koko ajan aistit äärimmilleen viritettynä. Tämä on henkisesti todella uuvuttavaa, joten vähänkään pitemmät sessiot tuntuvat oikeasti vievän reippaasti voimia.
Toki sitten kun niitä onnistumisia tulee, kun vaikka kivitalon kokoinen ja mahdottomalta näyttänyt pomo kaatuu lopulta ilman ongelmia täydellisesti toteutetun pelisuunnitelman kautta, voittajan fiilis on oikeasti aito. Se kannustaa pelaamaan eteenpäin läpi niidenkin hetkien, jolloin kämäiset kontrollit tai antiikkiset suunnitteluratkaisut tuovat mukanaan halvalta tuntuvan kuoleman.
Mutta PC-versiossa on yksi aika iso ongelma: hakkerit. Dark Souls sisältää periaatteessa PVP:tä. Kauhujen maassa voi viilettää joko epäkuolleena tai ihmisenä. Jos on ihminen, voi kutsua peliinsä toisia ihmispelaajia tai tekoälyn hahmoja avustamaan vaikka pomomatseissa. Mutta samalla avaa ovensa myös muiden pelaajien invaasioille. Hieman rasittavaa jo lähtökohtaisesti, mutta PC-versiossa ihan saatanan penseeää paskaa.
Kokeilin tarkoituksella pitää itseni ihmisenä yhden iltapäivän ajan ja koin neljä invaasiota. Kaikki neljä pelaajaa huijasivat aivan selvästi. Yksi liikkui noin 10 kertaa minua nopeammin, kahteen ei saanut lainkaan vahinkoa ja neljännellä oli kestopisteitä monta kertaa enemmän kuin minulla. Pelin omien mekanismienhan olisi tarkoitus huolehtia siitä, että ominaisuuksiltaan samantasoiset pelaajat pelaavat keskenään. Niinpä minun pitäisi joutua PVP:hen keskimäärin sellaisten pelaajien kanssa, jotka ovat sijoittaneet kykyihinsä 45-50 kykypistettä. Ja näillä 45-50 kykypisteellä ei saa millään tehtyä sellaisia hahmoja, jotka lyövät näin kovaa ja kestävät näin paljon kuritusta. Mutta Cheat Enginellä saa.
Sillä voi helposti antaa itselleen vaikka 999 pistettä kaikkiin kykyihin ja silti näyttää pelin perspektiivistä ensimmäisen tason pelaajalta. Tai lukita kestopisteensä maksimiin. Tai määrätä, että oma ase tekee 6000 – 8000 pistettä vahinkoa joka lyönnillä.
Naurettavaa paskaa kaiken kaikkiaan ja tämä mielessä on sangen huolestuttavaa, että Dark Souls II tiettävästi poistaa pelistä kaikki PVP-suojaukset. Kuolleena pelaaminen ei enää estä invaasioita, joten olisi syytä toivoa, että FROM Software keksii vähän toimivammat keinot huijarien torjumiseen. Muuten voi peli-ilo jäädä vähän vähäiseksi.
Lue arvostelu: Dark Souls (PS3, Xbox 360)
Lue arvostelu: Demon’s Souls (PS3)
