Tappoiko Saints Row IV open world –genren?

Grand Theft Auto V ilmestyy tiistaina 17.9. On jotenkin järkyttävää ajatella, että edellisestä GTA-pelistä on aikaa jo viisi vuotta. Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista.

Vuonna 2008 ilmestynyt GTA IV sai ristiriitaisemman vastaanoton kuin yksikään sarjan aiempi peli. Moni oli välittömästi sitä mieltä, että se oli liian hidastempoinen ja otti itsensä liian vakavasti. Muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestynyt Saints Row 2 tarjosi sitä kohellusta ja kaaosta, mitä pelaajat GTA-peleiltään kaipasivat.

Genre ei ole sittemmin seissyt paikallaan. Rockstar julkaisi mielestäni parhaan pelinsä, Red Dead Redemptionin ja sitten Volition otti ohjat käsiinsä. Saints Row the Third oli aivan hillitöntä kaaosta ja rikkoi monia genren perinteitä. Kuukausi sitten ilmestynyt Saints Row 4 otti ne perinteiden jämät ja talloi täysillä päälle niin kovaa, että olen oikeasti hieman sitä mieltä, että Grand Theft Auto V voi olla kuolleen genren kummitus.

En tiedä teistä, mutta minä huomasin Saints Row the Thirdin ja Saints Row 4:n myötä, että olen oikeastaan aika väsynyt moniin open world –genren perusjuttuihin. En jaksa enää leikkiä pizzakuskia, ajella paloautolla sammuttelemassa tulipaloja, nytkytellä hitaasti autolla joko siviileitä väistellen tai poliisia paeten tai muitakaan niitä juttuja, jotka olivat Grand Theft Auto III:n aikaan uusia ja ihmeellisiä juttuja, mutta sitten vuosi vuodelta vain suurempia riippakiviä pelien niskassa.

Varsinkin Saints Row 4 oli todella vapauttava kokemus repiessään kaikki kahleet pelaajansa niskasta. Miksi kulkea hitaasti, kun voit lentää kaupungin halki, hyppiä talojen yli tai juosta nopeammin kuin nopein open world –auto? Miksi ottaa mitään stressiä mistään, kun voit taivaalta paiskoa vihollisiasi tulipalloilla tai räjäyttää koko porukan taivaan tuuliin iskeytymällä katuun meteorin voimalla? Olevinaan perinteiset open world –pelien elementit lensivät romukoppaan ja tilalla oli aivan naurettavan älytön ja huoleton pelikokemus. Sellainen, joka mielestäni osoitti monellakin tavalla, miten rajoittava ja ummehtunut koko genre on ollut jo vuosia.

Saints Row 4:n ehkä parasta antia oli, miten mainiosti se osoitteli sormellaan myös genren tarinoiden klassisia tyhmyyksiä. ”Minäkö muka olen se pahis”, kysyi tarinan pahis hieman sinne päin muistamassani lainauksessa.

”Minäkö muka olen pahis samalla kun sinä, sankari, ajat 50 ihmisen yli jalkakäytävällä, koska sinulla oli muka kiire johonkin?”

Ja tottahan tämä on. Samalla kun Rockstarin open world –pelit pyrkivät kertomaan aina vain realistisempia ja painavampia tarinoita, niiden pelattavuus ja maailmat ovat enemmän ja enemmän irrallaan tarinasta. Montako kertaa pelaajat jaksavat katsella olevinaan sympaattista ja uutta alkua hakevaa rikollista, joka ampuu singolla kahvilaan koska hänellä oli tylsää tai massamurhaa bussillisen ihmisiä, koska ei halunnut enää käyttää enempää aikaa ajamiseen?

Saint’s Row –peleissä yhtälö toimii, koska ne tietävät, miten älyttömiä ne ovat. Ne osaavat tökkiä sormella paitsi kilpailijoitaan, myös itseään. Jo nelososan introssa käydään läpi pelisarjan kaikki idioottimaiset vaiheet Kinzien kertoessa, miten pieni katujengi matkusti avaruuteen ja nousi Amerikan hallitukseen. Tämän jälkeenkin tunnelma pysyy kohdallaan. Kukaan ei itke katkaisuhoidossa olevan veljensä perään tai pidä suuria puheita siitä, miten rikollinen elämä vetää häntä aina takaisin, vaikka miten pyrkisi pakoon. Niinpä kun pelaaja sitten lasauttaa muukalaissingolla risteykseen, se tuntuu peliin sopivalta. Tämä on idioottimainen peli, jossa millään ei ole mitään seurauksia ja se on OK. Kehitystiimi tietää sen, pelaajat tietävät sen, vedetään kaikki syvään henkeä ja pidetään hieman hauskaa.

Tässä vaiheessa on syytä todeta, että en ole pelannut uutta GTA:ta. Mitä hauskaa veikkailussa ja arvailussa olisi, jos olisin? En ole oikeastaan edes seurannut juuri sen kehitystä. Tiedän, että siinä on kolme rinnakkaista päähenkilä, että se sijoittuu San Andreakseen ja että tarinan pitäisi olla ennenkokemattoman huikea. Mikään näistä yksityiskohdista ei saa minua odottamaan peliä kovinkaan innokkaasti, koska niiden kaikkien alla tuntuu piilevän ankkurin lailla lupaus siitä, että peli kulkee GTA IV:n polkuja. Hauskuus ja helppous on korvattu syvällisellä maailmalla ja painokkaalla tarinankerronnalla, enkä ole enää ollenkaan varma, että haluan sitä open world –peleiltäni. Jo GTA IV:n aikaan tuntui siltä, että tämä kuvio oli vähän nähty juttu.

Toisaalta Rockstar on Rockstar. Red Dead Redemption oli – ja on – erinomainen peli ja sen Undead Nightmare –lisälevy osoitti, että Rockstar osaa naureskella myös itselleen. John Marstonin eeppinen ja koskettava tarina todisti, että open world –paatoskin voi toimia, kunhan se tehdään tyylillä ja harkitusti.

Voi siis hyvinkin olla, että ylläolevan kaltaisia ajatuksia on pohdittu myös firman pelisuunnittelusessioissa ja että Grand Theft Auto V lunastaa kaikki lupaukset uudistaen koko genren. Mutta jotenkin vähän huolestuttaa. Historiallisesti tuntuu siltä, että juuri GTA on ollut se pelisarja, jonka myötä Rockstar ei halua ottaa liikoja riskejä. Pidetään GTA GTA:na ja tehdään kokeilut muissa pelisarjoissa. Toivottavasti olen väärässä. Tiistainahan se selviää, suuntaan tai toiseen.