Kane & Lynch 2: Dog Days (PC, PS3, Xbox 360)

20.08.2010 16:23 Miikka Lehtonen

Parin vuoden takainen Kane & Lynch oli siitä ikävä peli, että juuri kukaan ei muista sitä pelillisistä ansioistaan, vaan niin sanotusti kaukalon ulkopuolisista tapahtumista. Mutta hei, sitä varten taivaan isä keksi jatko-osat: yrittäkää uudelleen ja tehkää tällä kerralla parempaa jälkeä.

Pari vuotta myöhemmin… Jatko-osa putoaa myös Kane & Lynchin päälle. Ykkösessä raivostuttanut ryhmänjohtaminen on jäänyt historiaan, mutta sen tilalla ei ole oikein mitään uutta. Mitä tästäkin nyt sanoisi?

Alkuperäisen Kane & Lynchin suurin saavutus oli se, että sen myötä syntyi mainio Giant Bomb –pelisaitti. Jeff Gerstmann sai kenkää annettuaan rankan markkinointikampanjan jälkeen pelille liian huonon arvosanan ja mies perusti kaveriensa kanssa uuden saitin. Kiitos tästä, Kane & Lynch.

Itse pelistä ei paljon puhuttavaa ollut: ihan kohtalainen perusräiskintä, jonka erikoisin ominaisuus oli se, että siinä kiroiltiin ihan hel… reippaasti. Jatko-osa säilyttää tämän asenteen, mutta heittää ykkösessä turhauttaneen ryhmänjohtamisen romukoppaan. Sitä ei vain ole korvattu millään uudella ominaisuudella.

Perustason räiskintää

Kane & Lynch 2 on sen oloinen peli, että se olisi voinut tulla geneeristen räiskintäpelien tehtaalta suutin numero kolmesta. Kaikki vuonna 2010 vaadittavat ominaisuudet löytyvät, mutta mitään omaperäistä paketista on turha odottaa.

Suojamekaniikka, periaatteessa laaja asevalikoima, rankka asenne ja sivustaan koukkailevat viholliset ovat sen verran peruskamaa, ettei niistä oikein hurraa-huutoja irtoa. Ja siinä se pelin pelillinen anti sitten olikin: Kane ja Lynch syöksyvät huoneeseen, menevät piiloon esineen taakse ja lanaavat kumoon 5-15 vihollista. Sitten sama toistetaan seuraavassa huoneessa, joskus pienillä korkeuseroilla ja koukkausreiteillä höystettynä.

Perusmekaniikka toimii ihan kohtalaisesti, mutta ongelma on se, että pelissä ei ole mitään niin omaperäistä tai hienoa, että edes neljän tunnin tarinatilan aikana jaksaisi olla siitä huumassa. Ensimmäisen tunnin jälkeen kaikki oleellinen on nähty, sitten sitä toistetaan. Ja toistetaan. Ja toistetaan.

Mukaan mahtuu vieläpä muutama todella raivostuttavan vaikea kohtaus, pitkälti kiitos Kanen täysin aivottoman tekoälyn. Mies räiskii varjoja samalla kun pataljoona pieniä kiinalaisia juoksee Lynchin selän taakse. Sitten kuollaan, kirotaan ja yritetään uudelleen.

Loppua kohti tämä kaava menee täysin älyttömäksi, kun viholliset muuttuvat megapanssroiduiksi ja konekiväärein varustetuiksi supermiehiksi, jotka sniputtelevat pelaajaa 100 metrin päästä tämän yrittäessä osua näihin omalla norsupyssyllään. Harvoin olen ollut niin lähellä raivohalvausta kuin Kane & Lynch 2:n ”loppuhuipennuksen” kanssa.

Ainoa massasta erottava ominaisuus on pelin ulkoasu, sillä Kane & Lynch 2 on tehty näyttämään nettistreamilta. Kuva on suttuinen ja rosoinen, liikkeessä se pikselöityy ja kun ruudulla vaikkapa räjähtää, kuva hajoaa ja pysähtyy ikään kuin kamera olisi tilttaamassa informaatiotulvan alla.

Paperilla tämä ja hulluna heiluva kameramies kuulostavat korkeintaan ärsyttäviltä ja sitä ne ehkä jonkun mielestä ovatkin, mutta itse tykkäsin. Tutustukaa videomatskuun ja päättäkää itse.

Monipeli kaiken muuttaa voi?

Yksinpelistä siis ei ole kuin happamaksi suupalaksi, mutta miten käy moninpelin? No, laadultaan se on jo parempi: ykkösosan tavoin ideana on edelleen ryöstää pankkeja löyhässä co-op-hengessä kunkin pelitilan heittäessä mukaan omia miksauksiaan.

Kaikkien yhteinen ongelma on se, että karttoja on todella vähän ja ne ovat todella pieniä. Näin sisältö on nähty jo hetkessä ja sen jälkeen hupia pitäisi repiä pelaajien välisestä väännöstä.

Pelitiloista Fragile Alliance on tuttu ykkösestä: ryöstä pankki ja pidä saaliisi, paitsi jos petät kaverisi ja viet näidenkin saaliin. Petturin on syytä olla varma asiastaan, sillä kun kaveria ampuu selkään, saa varmasti muiden vihat niskoilleen.

Fragile Alliancea voi pelata myös yksin pelin Arcade-tilassa, jolloin mukaan hyppää lauma botteja, jotka eivät petä tai perseile. Tämän tilan ideana onkin lähinnä se, että sitä kautta saa myös haalittua itselleen pelin moninpelisaavutukset.

Kolmesta pelitilasta Undercover Cop oli oma suosikkini. Siinä ideana on, että satunnaisesti valittu pelaaja on oikeasti poliisi. Hänen pitää näyttää uskottavalta ja heilua porukan mukana, kunnes hän voi yksi kerrallaan eliminoida muut rikolliset ennen näiden pakoa. Peli ei tiedota muille, kuka poliisi on, joten kaikkien pitää jatkuvasti olla varuillaan ja arvailla, kuka heitä metsästää. Ampuiko tuo kaveri ohi tarkoituksella vai vahingossa? Tuleeko seuraavaksi ohimoon? Ja sitten kädet hikoavat ja hauskaa on.

Trion viimeistelee Cops & Robbers, joka on team deathmatchia pankin raunioissa. Ei siitä sen enempää.

Moninpeli on siis ihan hauskaa, mutta sangen lyhytikäistä hupia. Onnettoman vähäisen sisällön ohella suurin ongelma on se, että peliseura taitaa jäädä vähäiseksi, eikä syyttä. Niin hauskaa kuin se onkin, en usko monenkaan ostavan peliä vain moninpelin takia, saati sitten roikkuvan sen parissa kovin pitkään ennen kuin Modern Warfare tai joku muu peli vetää heidät takaisin.

Kane & Lynch 2 on äärimmäisen ongelmallinen tapaus. Se on pienissä annoksissa ihan kohtalaisen kivaa, mutta heiluu koko ajan mitäänsanomattoman ja kehnon äärirajoilla. Loppua kohti raivostuttavaksi lässähtävä pelattavuus ei jaksa oikein kiinnostaa edes neljän tunnin ajan, enkä usko, että moninpelistäkään irtoaa lopulta pelin pelastajaa.

Jos peli sattuu tulemaan alelaarissa vastaan, kannattaa sitä harkita brutaalin ja anteeksipyytelemättömän tarinan takia, sillä siitä irtoaa hetkittäin pientä viihdettä, mutta ei läheskään 65 euron verran. Ei, vaikka koko paketin kaikki vähäiset hyvyydet laskisi yhteen.

Tekijä: IO Interactive
Julkaisija: Eidos
Testattu: PlayStation 3, Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP, 3,0GHz Intel-prosessori tai 2,5GHz AMD-prosessori, 1Gt keskusmuistia, Geforce 7800 / Ati X1800 tai nopeampi Shader Model 3.0 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1, 2-12 /(internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.kaneandlynch.com
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide

Ystävieni mukaan olen ainoa ihminen koko maailmassa, joka piti alkuperäisestä Kane and Lynch pelistä. Tämä on väärin. Noin 6 miljardista ihmisestä tunnen ainakin yhden, joka fiilisteli tarinaa kuten minä. Hän ei halua tulla nimetyksi julkisen häpeän tähden.

Tarinan lisäksi pelissä ei juuri muuta hyvää ollutkaan. Kontrollit olivat pielessä, ja peli kärsi massiivisista bugeista. Dog Days on tehty isommalla rahalla ja riittävällä ajalla. Onko peli vihdoin genren määrittelijä, vai lankeaako se samoihin ansoihin kuin edeltäjänsä?

Hiiteen konventiot!

Peli vetosi yrittämällä jotain uutta. Se antoi kenkää konventionaaliselle kerronnalle, jonka mukaan päähenkilön tulisi olla pidettävä asettamalla pelaajan psykopaatin nahkoihin. Rakastin jokaista sairasta hetkeä, ja se kertonee enemmän minusta kuin itse pelistä. Tuntui jossain määrin asiaankuuluvalta, että pelin arvostellut Jeff Gerstmann sai kenkää Gamespotilta – yhdysvaltalaiselta pelejä käsittelevältä sivustolta antaessaan pelille huonot pisteet. Kane and Lynch oli paha poika, sille ei v****lla. Ei sinänsä etteikö kyseinen herra ollut – ja ole ammattitaitoinen pelikriitikko.

Mutta yksi asia on pakko myöntää. Kane and Lynch oli loppujen lopuksi hätäisesti kokoon parsittu kasa rikkinäisiä kenttiä, pelin pysäyttäviä bugeja ja turhauttavia kontrolleja. Kun kuulin pelisarjan saavan toisen mahdollisuuden, olin innoissani. Tällä kertaa kaikki muuttuisi, ja kehittäjä olisi oppinut virheistään.

Näin ei ole valitettavasti käynyt. Dog Days on tehty selkeästi suuremmalla budjetilla kuin edeltäjänsä, mikä näkyy teknisessä toteutuksessa. Tällä kertaa edellisestä pelistä tuttuja bugeja ei ole nähtävissä. Valitettavasti itse peli ei vieläkään ymmärrä potentiaaliaan tarinankerronnan saati mekaniikan puitteissa.

Hetki Hong Kongissa

Kane and Lynch: Dog days sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen osan jälkeen. Lynch on muuttanut Hong Kongiin, ja pyytänyt Kanea tekemään hänen kanssaan vielä yhden viimeisen keikan. Kuinka ollakaan kaikki menee pieleen Lynchin tappaessa paikallisen rikoslordin pojan, ja ajojahti alkaa.

Ensin on mainittava että yksinpelin on hämmentävän lyhyt kokemus. Huonommatkin pelaajat viettävät sen parissa noin viisi tuntia, jonka jälkeen show on ohi eikä takaisin ole mitään syytä palata. Suurin osa viidestä tunnista vietetään suojassa erilaisten asioiden takana loputtomilta vihollisaalloilta, ja pelin loppua kohti armeijalta.

Vaikka tarina on yllättävän synkkä, se ei ole sitä tarpeeksi. Maailma on nähnyt useita täydellisiä antisankareita – ja rakastanut heitä. Kuten Kellopeli Appelsiinissa. Lynch tasapainoilee jossakin hulluuden rajalla, koskaan ylittämättä sitä. Peli pohtii hänen parisuhdettaan yhdessä muiden tuttujen teemojen kanssa ja vesittää samalla suuren osan viehätystään. Yksi hullun saappaisiin hyppäämisen riemuista on sen täydellinen vieraus. Lynchista ei saa juuri mitään irti tällaisenaan. Konsepti tuntuu laskelmoidulta, sillä moni kriitikko valitti edellisessä osassa vaikeutta välittää päähenkilöistä.

Totuus on kuitenkin se, että moni sarjan ystävä olisi varmasti hyväksynyt raaemman lähestymisen tarinaa kohtaan. Tällä kertaa siviilit pysyvät kohtalaisen turvassa pelin ajan, harva saa osaansa Lynchin raivokohtauksista toisin kuin ensimmäisessä pelissä. Sanalla sanoen, hahmot eivät tunnu enää uskottavilta.

Rosvoja ja poliiseja

Pelimekaanisesti Kane and Lynch sijoittuu samaan jatkumoon Gears of Warin ja muiden putkiräiskintöjen kanssa. Pelaajaa kuljetetaan Hong Kongia ahtaissa putkissa. Tulitaistelut ovat pelkkää suojan takaa räimimistä, ja lähitaistelu tarkoittaa automaattista kuolemaa. Ympäristöt ovat liian unohdettavia säväyttääkseen millään lailla. Tämä ei johdu ainakaan lähdemateriaalin puutteesta, sillä Hong Kongin kaltaisessa kulttuurien sulatossa on valtavasti nähtävää.

Kontrollit ovat edelleen vain sinnepäin. Suojaan hakeutuminen ei aina toimi, ja tähtääminen on ajoittain raivostuttavaa. Oman osansa kokemukseen tuo kehittäjän ratkaisu hakea innoitusta erilaisista indie-elokuvista ja youtube-videoista. Tämä tarkoittaa kameramiestä joka hytkyy ja heiluu kuin humalainen apina, sumentaen koko taistelukentän ajoittain Lynchilta. Visuaalinen toteutus sopii eittämättä pelin luonteeseen, mutta sen viehätys katoaa nopeasti geneerisen hahmomallinnuksen ja itseään toistavien ympäristöjen puitteissa.

Pelin tähtihetki on vieläkin moninpeli, tarkkaan ottaen fragile alliance -pelimuoto. Ajatus on, että pelaajat suorittavat yhdessä pankkiryöstön. Rosvot ryöstävät pankin, poliisit yrittävät estää tämän. Rosvojen pelaamisessa on kuitenkin eräs parhaista kierteistä mitä tiimipelit ovat nähneet. Rosvot voivat ampua myös toisensa, jolloin ryöstösaalis kasvaa, mutta kuollut pelaaja siirtyy poliisien puolelle. Pelimuoto toimii loistavasti, ja antaa pelille sen paljon kaipaamaa sisältöä torson yksinpelin kylkeen.

Toinen mielenkiintoinen variaatio samasta aiheesta on undercover cop, joka on pohjimmiltaan samanlainen kuin fragile alliance. Mutta yksi ryöstäjistä on poliisi, joka yrittää tappaa ryöstäjiä vähin äänin. Poliisin tappamisesta on luvassa luonnollisesti suuri palkkio.

Dog Days

Ymmärrän miksi Kane and Lynch on saamassa elokuvan (en ymmärrä mitä Jamie Foxx tekee siinä). Ajatus kahdesta hullusta on viehättävä. Valitettavasti pelin kehittäjillä ei ole vieläkään silmää toteutukselle. Tämä on sinänsä paradoksi, sillä sama studio on vastuussa Hitman-pelisarjasta.

Mutta jos ensimmäinen osa olikin teknisesti huono mutta tarinaltaan vahva, toinen osa luopuu myös siitä. Kane and Lynchissa on valtavasti potentiaalia, se vain tarvitsisi tarpeeksi vahvaa näkemystä myös hyödyntämään sen.

Heikki Takala

Kolmas mielipide

Kane ja Lynch eivät olleet edellisessään pelissä enää nuorukaisia. Lynch haluaisikin jo jättää rikollisen elämäntapansa taakseen. Tämä tarkoittaa käytännössä vielä yhden suuren salakuljetustyön vastaanottamista, jonka suorittamiseen hän pyytää avuksi vanhaa kaveriaan Kanea. Kuten arvata saattaa, kaikki menee kuitenkin pieleen ja lopulta he saavat huomata olevansa koko alamaailman ja sitä kautta myös Shanghain poliisien takaa-ajon kohteena.

Kane & Lynch 2:n tarina ei ole järin omaperäinen tai erityisen hyvä. Tiettyjen kohtausten musta huumori viihdyttää, mutta kokonaisuutena se jättää paljon toivomisen varaa. Visuaalinen tyyli on sen sijaan erinomainen. Se näyttää siltä kuin peli oltaisiin kuvattu kotivideokameralla ja kamera heiluu siihen malliin kuin kameramies juoksisi sinnikkäästi Lynchin perässä. Shanghain kujat ja kadut on luotu peliin lähes inhorealistisella tyylillä, joka sopii tämän tyyliseen räkäiseen räiskintäpeliin. Jos Kane & Lynch 2 tekee siis jotain oikein, niin se on tunnelman luonti. Valitettavasti pelattavuus ei yllä samalle tasolle.

Peli on peruspätevää räiskintää, jossa ei ole hirveästi mitään valittamisen aihetta, joskaan ei myöskään mitään kehumisen arvoista. Pelaaminen on sujuvaa eivätkä kontrollit aiheuta päänvaivaa. Perusteet ovat kunnossa mutta peli kärsii yksitoikkoisuudesta. Tarina on pelkkää räiskintää räiskinnän perään. Pelaaja etenee alueelta toiselle ja vastaan tulee toisiaan muistuttavia tulitaisteluita.

Usein coop-yhteispeli saattaa korjata hieman monotonisuutta, mutta harmittavasti K&L2:n yhteistyöpelitila ei tee mitään erottuakseen massasta, vaikka sen pitäisi olla Kane & Lynchin painotuksen kohde. Se ottaa jopa takapakkia ensimmäiseen osaan verrattuna. Kanella ja Lynchillä pelaamisella ei ole mitään eroa, sillä herroille ei ole annettu lainkaan erilaisia kykyjä tai tavoitteita, joita pelaajien kannattaisi ottaa huomioon.

Tarinakampanja on siis pettymys sekä yksin- että moninpelinä. Onneksi tarjonnasta löytyy muutama viihdyttävämpi moninpelimuoto. Ne kaikki ovat kuitenkin vain muunnelmia samasta perusideasta, jossa ryöstäjät ja poliisit ottavat yhteen ja raha vaihtaa omistajaa. Moninpeli on viihdyttävää puuhaa tarinapelitilan monotonisuuteen verrattuna, mutta sitäkin vaivaa heikon suojamekanismin aiheuttamat turhautumiset ja sisällön puute. Kuusi moninpelikarttaa ei riitä, eikä pelin kaiken annin läpikäyntiin mene kauaa. Sitten Kane & Lynch 2:n voikin jättää rauhaan ja keskittyä parempiin peleihin.

Petteri Kaakinen

Lisää upeita pelivideoita eDomen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet.