Arkistojen aarteita: mm. Crash Bandicoot, Hunter, No One Lives Forever, Ratchet & Clank…
Kaivelin Domen historiallisia offline-arkistoja tsekkaillessani löytyisikö niistä mahdollisesti kadonneita Ratchet & Clank -pelien arvosteluja. Löytyi ainakin yksi! Ja sen tekohengittämisen yhteydessä länttäsin saitille myös muutaman muun konsolitoimintapelin vuodelta 2002.
Luettavissa pitkästä aikaa:
- Crash Bandicoot: Wrath of Cortex (Xbox)
- Delta Force: Urban Warfare (PSone)
- Gun Valkyrie (Xbox)
- Hunter: The Reckoning (Xbox)
- No One Lives Forever (PS2)
- Ratchet & Clank (PS2)
- Super Smash Bros. Melee (GC)
- Tarzan Freeride (GC)
Crash Bandicoot: Wrath of Cortex (Xbox)
Tyypillinen Crash-kenttä koostuu laatikoiden hajoittamisesta joko hyppimällä niiden päälle tai pyörähtämällä hurrikaanin tavoin, kiskoilla kulkevista vihollisista, muutamasta kameranvaihtelusta ja lopussa sijaitsevan kristallin keräämisestä. Laatikoista saa Wumpa-hedelmiä, joita täytyy kerätä 100 kappaletta lisäelämän saamiseksi. Lisäelämiä on myös erikseenkin saatavilla, eikä elämistä pulaa tulekaan. Peli on suhteellisen helppo muutamia kenttiä tai niiden kohtia lukuun ottamatta. Vihollisten lisäksi pitää varoa mm. TNT- ja Nitro-laatikoita, jotka räjähtävät herkästi Crashin tai Cocon naamalle.
Delta Force: Urban Warfare (PSone)
Delta Force: Urban Warfare ei yritä toistaa niitä suuria ulkokenttiä, mitä PC-versioissa on nähty. Peli onkin tehty varta vasten PSonelle. Rebellion on epätasainen firma, joka on tehnyt toisaalta PC:lle mainion Aliens vs. Predatorin, mutta toisaalta myös The Mummy -tyyppistä hirveätä kuraa. Rainbow Six PSX:lle oli myös Rebbellionin, joten ilmeisesti jotain pojat tietävät tämäntyyppisistä peleistä.
Räiskintä ei kuitenkaan ole ilman ongelmia, vaan esimerkiksi vihollisiin lukittautuminen on joskus turhauttavan epätoivoista, vaikka se useimmiten toimiikin hyvin. Vaikeustaso on vahvasti yhteydessä kontrolleihin, mutta muitakin syitä löytyy. Kentissä ei useimmiten ole minkäänlaisia checkpointteja, mikä on todella turhauttavaa pitemmän päälle. Vaikeustaso on kuitenkin hyvin tehtäväkohtaista. Jotkin tehtävät ovat suorastaan naurettavan helppoja, kun taas toisia ei meinaa läpäistä millään. Aikarajalla varustetut tehtävät eivät loppujen lopuksi ole niitä pahimpia, vaan sen tittelin saavat loppupään ilmahyppelyä vaativat kentät.
Jos on pelannut Gauntlet: Dark Legacya, tajuaa, mistä on kyse Hunter: The Reckoningissa. Vielä paremmin tajuaa, jos on pelannut samannimistä pöytä-roolipeliä, johon tämä ainoastaan Xboxille tullut peli perustuu. Yhdestä neljään pelaajaa vaeltaa eteenpäin ja lahtaa jengiä enemmän kuin George W. Bush aikanaan Texasin kuvernöörinä. Gauntlettiin verrattuna tämä peli on enemmän action/horror –meininkiä ja huomattavasti lyhyempi pelikokemuksena. Kuitenkaan peli ei sinänsä ole varsinaisesti pelottava, vaikka silloin tällöin iskee paniikki, kun zombiearmeija ympäröi sinut ja joudut juuri vaihtamaan lippaan aseeseesi. Aseen latausajat ovat nimittäin pelissä piinallisen hitaita, joka siis tässä tapauksessa on positiivinen asia.
Mister Bondin työllistävä MI6 on silkka nappikauppa U.N.I.T.Y:n rinnalla. Brittein saaren turvallisuudesta vastaava huippusalainen tiedusteluorganisaatio kärsii agenttipulasta salamurhasarjan jäljiltä. Byrokraatit taipuvat vastentahtoisesti luottamaan naisagentti Cate Archerille erikoistehtävän, kun ilkeä H.A.R.M.-organisaatio uhmaa maailmaa hirvittävällä bioasevitsauksella. Kriisistä huolimatta bondmaiset murjaisut ovat herkässä. Kiukuttelevan diplomaatin suojelu salamurhaajilta alustaa leikkisän kieli poskessa- tunnelman mainiosti.
Tänä vuonna erityyppiset härvelit ovat hiipineet tasohyppelypeleihin. Mario suihkutteli vettä monitoimisella ruiskullaan ja Xboxin Blinxissä liikuttiin ajassa ristiin rastiin. Ratchet and Clankissa pelaajan käsiin ei uskota vain yhtä, vaan peräti neljäkymmentä kapistusta. Leluarsenaali kasvaa tipoittain tehtäviä suorittamalla. Aseet tuovat perinteiseen tasohyppelyyn räiskintäelementin ja erilaiset kapistukset ovat jatkeita sankarin hyppelytaidoille. Kopterirepun tai magneettikenkien kaltaiset apuvälineet avaavat uusia puolia vanhoista kentistä. Uusien aseiden tehtäväksi jää lähinnä antaa sankarin jakoavaimelle tuhoisampia ja koomisempia vaihtoehtoja.
Peli on suoraa jatkoa vuonna 1999 ilmestyneelle Nintendo 64:n Super Smash Bros:ille. Se on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen toimintapeli, jossa joukko klassisia Nintendo-hahmoja yrittää kangeta toisensa ulos taisteluareenalta. Tyyli on erittäin vapaa eli kaikki keinot ovat sallittuja potkuja, heittoja ja kentistä löytyviä aseita myöten. Yksityiskohdilla ei ole väliä, vaan voittajaksi selviytyy se, joka seisoo taistelukentällä viimeisenä.
Tarzanin seikkailu on jaettu perinteisiin tasoloikka-osuuksiin ja elokuvan inspiroimiin extreme-kohtauksiin. Näistä jälkimmäinen on selvästi innostanut pelintekijöitä enemmän, ainakaan pelityylien kiinnostavuudesta päätellen. Tasohyppely-pätkät edustavat erittäin kliseistä linjaa satunnaisia vihollisia, kerättäviä bonusesineitä ja huimapäisiä hyppyjä myöten. Surffausta, benji-hyppyjä ja vesihiihtoa tarjoilevat extremekentät ovat puolestaan suhteellisen yksinkertaisia, mutta silti varsin viihdyttäviä paketteja.
