UUSIMMAT

Arvostelu | Windbound on selviytymispeli, jonka pilaavat kaksi raivostuttavaa ongelmaa

29.08.2020 11:50 | Tuukka Hämäläinen

Windboundissa on aineksia tyylikkääksi selviytymispeliksi, mutta lopputulos on harmittavan laimea. Taiteellisesti kunnianhimoinen meriseikkailu on lopulta ontto ja äärimmäisen epätasainen kokemus.


Julkaisupäivä: 28.8.2020
Studio: 5 Lives Studios
Julkaisija: Deep Silver
Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), Xbox One, Nintendo Switch
Pelaajia: 1
Ikäraja: 12
Peliä pelattu arvostelua varten: 8 tuntia


Selviytymispelejä on olemassa helpompia ja vaikeampia, ja parhaimmillaan pelikokemusta voi myös tuunata hieman suuntaan tai toiseen. Tämä onkin hyvästä, sillä selviytymispelin tulee tuntua haastavalta mutta ei ylitsepääsemättömältä. Tasapainoa on joskus vaikea saavuttaa.

Juuri selviytymispelinä 5 Lives Studiosin uutukainen Windbound seilaa kuitenkin karille poikkeuksellisella tavalla. Peli on nimittäin hämmentävä helppo, kunnes se aivan viime metreillä nostaa seinän pystyyn. Ratkaisua on aivan mahdotonta ymmärtää, eli kyse taitaa olla vain todella huonosta tasapainotuksesta.

Windbound on merellinen selviytymispeli, joka viskaa pelaajan nuoren seikkailijan hahmossa tutkimaan arvoituksellisia saaristoja. Mitään erityistä taustatarinaa hahmo ei saa, ja peli on muutenkin kertomukseltaan hyvin köykäinen.

Käytännössä pelin aikana kolutaan läpi viisi saaariryhmää, joilta pääsee jatkamaan eteenpäin aktivoimalla kolme tornia. Pääalueiden välillä avautuu kappaleita pelimaailman muinaisesta historiasta ja päästään seilaamaan läpi myrkyisiä välitasoja.

Peruspalikoiltaan Windbound on tyypillinen selviytymispeli. Pelaaja kerää siis resursseja, valmistaa varusteita ja pitää pelihahmoa hengissä. Mitään kummoista opastusta peli ei tarjoa, vaan mekaniikat ja resurssit on löydettävä itse. Keskeistä on rakentaa kestävä vene, jolla purjehtia saarelta toiselle, sekä tietysti aseistusta, jotta metsästäminen onnistuu.

Tämä kaikki voisi olla kovin koukuttavaa, mutta selviytyminen on pelissä pääasiassa todella helppoa, eikä saaristosta löydy juuri mitään ylimääräisiäkään haasteita etsittäväksi. Tasojen välillä voi myös ostaa ”siunauksia”, jotka antavat pelaamista helpottavia lisäkykyjä, ja muutenkin konflikteja välttelemällä pääsee pitkälle.

Sitten kuitenkin viidennen ja viimeisen pelialueen viimeisillä saarilla vaikeustaso nousee eksponentiaalisesti, ja uudet olennot tai yksinkertaisesti ravinnon puute ajavat pelihahmon hengiltä. Ja sitten aloitetaan tietysti alusta. Tarjolla on kaksi vaihtoehtoista moodia, Survival ja Story, jotka vaikuttavat vain siihen, kuinka paljon varusteita säilyy pelikerralta toiselle.

Kokonaisvaikutelma on ärsyttävä, sillä peliä joutuu pelaamaan pitkäveteisenä aika pitkään ennen kuin pääsee sitten hengiltä.

Mukana on myös useampia varusteita ja ominaisuuksia, jotka tuntuvat vähän turhilta, ja jotkut pelitilanteet on myös suunniteltu kehnosti. Keihäällä taistelu on esimerkiksi epätarkkaa sohimista, ja hain hyökkäyksen kohteeksi joutuminen on vain ja ainoastaan ärsyttävää. Haita ei enimmäkseen näissä tilanteissa edes näe, mutta pahimmillaan voi kuitenkin menettää veneensä avomerellä.

Pelillisesti parhaiten toimii purjehtiminen, jossa on hyvinä hetkinä oikeaa vauhdintuntua. Toisaalta välillä paatti tuntuu pysähtyvän selittämättömästi myötätuulessa, eikä purjeen käyttäminen tunnu aina aivan intuitiiviselta. Eipä sillä että pelin kontrollitkaan olisivat missään vaiheessa muuttuneet luonteviksi.

Visuaalisesti Windbound on yllättävän kaunis. Graafisesta tyylistä tulevat mieleen paitsi The Legend of Zelda: Breath of the Wild (2017), myös esimerkiksi indiepeli Rime (2017). Maailma ja hahmomallit ovat yksinkertaisen tyyliteltyjä, mutta valoefektit ja sääilmiöt tuovat maailmaan eloa ja aitoutta.

Windbound onkin kaiken kaikkiaan turhauttava tapaus, sillä perusteiltaan peli toimii ja näyttääkin mukavalta. Purjehtimisen taustamusiikki on tosin turhauttavaa pimputtelua, mutta dramaattisten väliosuuksien teemakin on todella hieno. Pelissä on hyvinä hetkinä rutkasti tunnelmaa, josko ei haastetta.

Omalta osaltani pelin kaataa lopulta loppuosan ylivaikeuden ohella se, ettei niukka taustakertomus riitä motivoimaan uudelle yritykselle. Ei yksinkertaisesti kiinnosta soutaa läpi parin-kolmen tunnin uutta reissua nähdäkseen mitä lopussa tapahtuu. Peliä voisi verrata vaikka toiseen indie-seliytymispeliin, The Flame in the Floodiin (2016), jossa kierroksia nostetaan tasaisesti ja loppuratkaisun haluaa todella nähdä.

On valitettavaa, että Windboundin hyvät ainekset jäävät keskinkertaiseen peliin, jossa ei ole paljonkaan mieleenpainuvaa.

WINDBOUND

”Windboundin potentiaali jää väistämättä epätasaisen vaikeusasteen ja olemattoman taustakertomuksen varjoon.”

Muropaketin uusimmat