UUSIMMAT

Arvostelu: Death Stranding on mestariteos – Hideo Kojiman uusi videopeli ylittää kaikki odotukset

01.11.2019 09:01 | Tuukka Hämäläinen

Viime vuosien odotetuimpiin peleihin lukeutuva Death Stranding ilmestyy viimeinkin ensi viikolla, ja Muropaketin toimittaja pääsi pelaaman pelin ensimmäisten joukossa. Arvoituksellisten trailereiden takaa paljastui poikkeuksellinen ja vaikuttava teos, joka ylittää odotukset kaikilla osa-alueilla.


Studio: Kojima Productions
Julkaisija: Sony Interactive Entertainment
Saatavilla: PlayStation 4 (PC tulossa 2020)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 46 tuntia


Death Stranding on julkistamisestaan asti ollut yksi vuosikymmenen odotetuimmista sekä arvoituksellisimmista peleistä. Metal Gear -sarjan (1987-) luoneen ja sittemmin taakseen jättäneen Hideo Kojiman uuden, itsenäisen pelistudion ensimmäinen hengentuote on kehitetty hitaasti neljän vuoden aikana, ja siitä on paljastettu etukäteen yllättävän vähän.

Death Strandingin arvosteleminen ennen julkaisupäivää ei siksi olekaan mikään helppo tehtävä. Kun vielä spoilereistakin on varoiteltu, on hyvä tehdä yksi asia selväksi heti kättelyssä: Tämä arvostelu ei paljasta juonellisia yksityiskohtia alkuasetelmaa pidemmälle. Yleisiä luonnehdintoja koko pelistä ja kuvauksia joistakin pelimekaniikoista seuraa, mutta pyrin säilyttämään kaikki yllätykset ja pitämään koko arvion spoilerivapaana.

Tämä on ensiarvoisen tärkeää, sillä Death Stranding on upea ja rikas pelikokemus. En missään nimessä haluaisi pilata sitä keneltäkään.

Peli on myös melko pitkä, ja sen tarina ja ulottuvuudet avautuvat pelaajalle hitaasti, pala palalta. Reippaalla ja taitavallakin pelaajalla menee pelin läpäisemiseen helposti 30 tuntia, ja silloinkin täytyy ohittaa kaikki ”ylimääräinen”. Kaikkiaan peliin saa varmasti upotettu ainakin yli 60 tuntia, jos tahtoa löytyy.

Elämää kuoleman valtakunnassa

Death Strandingissa on kyse ihmisten välisistä yhteyksistä – ja tietysti niiden katkeamisesta, kuolemasta.

Tämä tematiikka on läsnä pelin kaikissa osissa juonesta ja pelaajan tehtävästä aina pelimekaniikkoihin asti. Pelin tarinassa maailmaa on kohdannut kataklysminen tuho, ”Death Strandingina” tunnettu ilmiö, joka on ajanut ihmiskunnan erilleen toisistaan ja avannut yhteyden tuonpuoleisen ja maailman välille.

Tarinan keskiössä on lähetti Sam Porter Bridges (Norman Reedus), joka toimittaa tavaroita suljettujen ihmisasutusten välillä. Kun United Cities of American viimeinen presidentti Bridget Strand (Lindsay Wagner) kuolee, ottaa Sam vastentahtoisesti tehtäväkseen aktivoida Chyral Network -tietoverkon yli Pohjois-Amerikan mantereen ja pelastaa tällä tavoin myös presidentin tyttären.

Tehtävä merkitsee pitkää taivallusta ja eristäytyneiden asutusten yhdistämistä uudelleen, eli hajautuneen ihmiskunnan tuomista yhteen. Samalla edessä on autioituneen maailman vaarojen kohtaaminen, jossa Samilla apuna on kirjava joukko sivuhahmoja sekä oma Bridge Baby: kohtutankissa elävä vauva, jolla on suora yhteys kuolleiden maailmaan.

Kertomus menee tästä vielä monin verroin hämärämmäksi ja monimutkaisemmaksi, ja peliä voisi kenties luonnehtia tarinavetoiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Death Stranding tarjoaisi runsaasti varsinaista pelattavaa. Kojima kuljettaa tuttuun tapaan kertomusta elokuvallisilla välivideoilla ja paikoin runsaallakin dialogilla, mutta kokonaisuus on silti hyvin tahditettu, käsikirjoitus on vaikuttava ja ohjaus yksinkertaisesti erinomaista.

Heti alkumetreiltä asti käy myös selväksi, että Death Stranding on uskomattoman näyttävä peli. Kaikki hahmonmallinnusta ja dynaamista säätä myöten on riipaisevan kaunista katsottavaa, ja uudesta Decima-pelimoottorista otetaan kaikki irti. Death Strandingilla myös erottuva ja omanlainen estetiikkansa: pelimaailman jylhät, autioituneet maisemat kuvaavat aivan toisenlaista maailmanloppua kuin lukuisat Mad Max -elokuvien jalanjäljissä kulkeneet pelit.

Tulevaisuuskuvana ja tieteisfiktiona Death Stranding poikkeaakin selvästi pelien yleislinjasta, mitä voisi havainnollistaa elokuvavertauksella: siinä missä valtaosa scifi-peleistä tuo mieleen Marvel-leffojen mäiskeen tai Star Warsin seikkailun, on Death Stranding lähempänä Annihilationia (2018), Arrivalia (2016) tai Blade Runner -elokuvia.

Toisin sanoen, tämä on asteen vakavamielisempää tieteisfiktiota aikuisempaan makuun.

Toimintapelin kaavat uusiksi

Death Strandingia on alusta asti kuvailtu avoimen maailman toimintapeliksi, mutta juuri toimintapelinä se on hyvin omalaatuinen. Siinä missä tyypillinen toimintapeli on konfliktihakuinen, on Death Strandingissa kyse yhteyksien luomisesta, ei tuhoamisesta. Taistelun sijaan valtaosa Death Strandingin ”toiminnasta” muodostuu matkanteosta petollisissa maastoissa, hiiviskelystä vaarojen keskellä ja ylipäätään selviytymiskamppailusta.

Erityisesti väkivallan suhteen Death Stranding on rohkeasti erilainen AAA-luokan toimintapeli. Jos kaipaat peliä, jossa saat heti pyssyn kouraan ja tehtäväksi pistää pahiksia hengiltä, tämä peli ei todellakaan sovi sinulle.

Death Strandingin maailmassa väkivalta on lähinnä viimeinen puolustuskeino, ja kuoleman tuottaminen on sulaa hulluutta, joka vaarantaa kaikkien hengen.

Tällä en tarkoita, etteikö pelissä saisi lopulta paljonkin aseita käsiinsä ja etteikö se sisältäisi myös taisteluita, jopa suuria sellaisia. Peli kuitenkin painottaa kaikkea muuta taistelua enemmän, ja pasifistinen asenne on nivottu osaksi tarinaa, hahmoja ja maailmaa. Tavallaan se onkin luontevaa jatkumoa Metal Gear Solid -peleille, jotka jo vuosia sitten tarjosivat vaihtoehtoja vihollisten kylmäveriselle tappamiselle ja kyseenalaistivat koko ”vihollisuuden” käsitteen.

Asiasta tekee tosin asteen monimutkaisempaa se, että Death Strandingin vaarallisimmat ”viholliset” eivät oikeastaan ole elossa. Jo alussa kohdattavat BT-olennot ovat oikeasti jo kuolleita ja vain jollakin tapaa sidottuja maailmaan. Toisaalta niidenkään kohtaaminen aseet paukkuen ei ole paras mahdollinen ajatus.

Rauhanomaisesta tavoitteesta huolimatta Death Strandingista ei puutu seikkailua, jännitystä ja elokuvallista toimintaa. Se esitteleekin AAA-pelien väkivallan kyllästämään kulttuuriin poikkeavan tavoitteen ja toisenlaisen tavan nousta sankariksi.

Tässä pelissä maailmaa ei siis pelasteta isoimmilla tykeillä, vaan rakentamalla uutta ja luomalla yhteyksiä.

Yhteistyö ja yksinäisyys

Death Stranding on myös sosiaalinen verkkopeli, vaikka pelimaailmassa tule yhtään ainoaa muuta pelaajaa vastaan. Suunnittelun ytimessä on kuitenkin yhteistyön tekeminen, mikä tarkoittaa, että pelaajat voivat jättää toisilleen merkkejä, varusteita ja jopa rakennelmia.

Peli tekee tämän kaiken automaattisesti, ja jaetun materiaalin määrää kontrolloidaan hyvin tarkkaan. Pelimaailma ei siis missään kohtaa täyty muiden pelaajien tuotoksista, ja niitä voi myös poistaa täysin suvereenisti. Muut pelaajat edustavat Samille muita lähettejä, joiden kanssa kuljetaan samoja reittejä koskaan kohtaamatta.

Death Strandingia voi (käsittääkseni) pelata myös offlinessa, mutta tämä ei ole suositeltavaa. Yhteyksistä pelaajien välillä tulee nimittäin eräänlainen henkireikä karussa maailmassa, jossa Sam saa jatkuvasti kamppailla yksin. Kun jostakin toisen pelaajan jättämästä on apua hädän hetkellä, syntyy pelaajien välille lausumaton yhteenkuuluvuuden tunne.

Muista pelaajista onkin monin tavoin hyötyä ja kaikki kanssakäyminen on oikeastaan vain positiivista. Hyvin pian pelaaja huomaa itsekin jättävänsä auttavia kiipeilyköysiä ja oikeaan suuntaa viittaavia kylttejä tai varoituksia ihan vain ollakseen avulias.

Kaikki pelissä tähän mennessä näkemäni viittaakin siihen, että monille pelaajille auttaminen tulee luonnostaan. Ja tämä kaikki on tietysti yhteydessä koko pelin läpäisevään yhteyksien ja yhteistyön filosofiaan.

Yhteistyöpeli linkittyy myös olennaisesti Death Strandingin omaperäiseen Like-järjestelmään, joka edustaa pelissä kokemuspisteitä. Sam saa tekemisistään ”tykkäyksiä” niin NPC-hahmoilta kuin oikeiltakin pelaajilta, ja kaikki tämä kasvattaa hänen kykyjään ja ominaisuuksiaan. Järjestelmä on todella luonteva, eikä mikään lämmitä niin paljon kuin muiden pelaajien tykkäykset sopivaan paikkaan jättämästäsi rakennelmasta.

Poikkeuksellinen pelikokemus

Liikaa paljastamatta voin sanoa Death Strandingin tarinan olevan erittäin vaikuttava. Kojiman polveileva kertomus onnistuu yllättämään moneen kertaan, lyömään ilmat pihalle käänteillään ja jopa nostamaan palan kurkkuun.

Hahmotkin ovat moniulotteisempia ja aidompia kuin Metal Gear -peleissä koskaan, mitä tukee erinomainen näyttelijätyö. Jo mainittujen lisäksi erityisesti Margaret Qualley, Léa Seydoux ja Mads Mikkelsen tekevät upeat roolisuoritukset. Heissä kaikissa on samanaikaista voimaa ja herkkyyttä, jollaista nähdään pelien näyttelijätyössä aniharvoin. Lisäksi peliäänenä tunnettu Troy Baker on roolissaan ihastuttavan pompöösi ja suureellinen.

Näyttelijätyö on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka hiottu teos Death Stranding on yksityiskohtien tasolla. Samaan tapaan myös esimerkiksi pelin musiikkisuunnittelu on iskevää, ja sen tapa käyttää hyväksi DualShock 4 -ohjaimen kaiutinta ja liikkeentunnistusta on harvinaisen onnistunut. Ja onpa pelillä myös lempeä huumorintaju, joka tulee esiin odottamattomilla hetkillä.

En ole antanut monellekaan pelille viiden tähden arviota – äkkiseltään tulevat mieleen vain God of War (2018) ja kesällä ilmestynyt indiepeli Outer Wilds (2019). Näiden erinomaistenkin pelien rinnalla Death Stranding saa minut toivomaan, että olisi kuudes tähti, jonka voisi antaa vielä asteen vaikuttavammalle pelille.

Death Stranding ei nimittäin ainoastaan ole erinomainen ja vetoava pelikokemus, eikä se vain koristele tuttuja kaavoja hieman uusilla ominaisuuksilla. Kojiman mestariteos pyrkii selvästi laventamaan koko AAA-toimintapelin keskeistä ideaa, ja vaikka monet tutut elementit ovat yhä läsnä, on se selkeä askel kohti tulevaisuutta.

Itselleni Death Stranding nousee viime kädessä muita huipputason pelejä korkeammalle siksi, että siinä on vertauskuvallista syvyyttä, jota suurista ja kehutuistakin peleistä usein puuttuu. Niin kovin monessa hyvässäkin AAA-pelissä keskeiset teemat jäävät usein kovin ohuiksi ja tarina on pelkkiä toisiaan seuraavia tapahtumia.

Tällä pelillä sen sijaan on sanottavaa, eikä se pelkää myöskään olla tulkinnanvarainen ja surrealistinen ilmaisussaan. Kertomuksen keskiössä on todellisia, ajankohtaisia teemoja ekokatastrofeista lähtien, mutta viesti ei ole täysin ilmiselvä, ja pelin teemoja jää pyörittelemään mielessään pitkäksi aikaa.

Death Stranding onkin kuin vastalause ontoille toimintapeleille, merkityksettömälle sisällölle ja maailman pelastamiselle silmittömällä väkivallalla. Samalla se on kuitenkin viihdyttävä, koukuttavakin peli, jossa riittää hiottua, bugitonta ja näyttävää pelattavaa useiksi kymmeniksi tunneiksi.

DEATH STRANDING

”Hideo Kojiman omaperäinen mestariteos nousee korkeammalle kuin koko Metal Gear Solid -pelisarja on koskaan päässyt.”

Keskustelu

Tässä pelissä maailmaa ei siis pelasteta isoimmilla tykeillä, vaan rakentamalla uutta ja luomalla yhteyksiä.

Nonsense! Let the guns do the talking!

Muropaketin uusimmat