Killzone 3 (PS3)
Tekijä: Guerrilla Games
Julkaisija: Sony
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3
Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella), 2-24 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.killzone.com
Arvostelija: Tero Lehtiniemi
Keskinkertaisena PS2-räiskintänä syntynyt, hollantilaisen Guerrilla Gamesin Killzone-pelisarja puhkesi kukkaansa vasta uuden konsolisukupolven myötä. Vuonna 2009 ilmestynyt Killzone 2 oli nimittäin loistavaa hard scifi -toimintaa ja on edelleen PlayStation 3:n parhaita räiskintöjä.
Parannettavaa kuitenkin löytyi edelleen, mutta Killzone 2:n jälkeen Guerrillalta uskalsi odottaa jo paljon. Firma onkin ilmoittanut kuunnelleensa pelaajien palautetta Killzone 3:sta tehdessään. Lupauksia enemmän kiinnostaakin onko näin oikeasti tehty, ja mikä tärkeintä, saako avaruusnatsi lopussa palkkansa. Se selviää nyt.
Alunperin Halon tappajaksi mainostettu Killzone on maailmaltaan ja asetelmaltaan kuin kääntöpuoli Bungien hittiräiskinnöistä. Teknologiassa on Starship Troopers -tyylistä rujoutta, eikä suojakilvistä tai eksoottisista sädepyssyistä ole tietoakaan.
Pahiksetkin ovat vihamielisen Helghan-planeetan vihamielisessä ympäristössä muuttuneita, totalitäärisen hallinnon johtamia ihmisiä, joita on arkkitehtuurinsa, käytöksensä ja vaatteidensa vuoksi leikkimielisesti kutsuttu avaruusnatseiksi.
Koska Killzone 3 käytännössä sarjan neljäs osa (Killzone 2004, Killzone: Liberation 2006, Killzone 2 2009), koko juonikuvion selittäminen tässä arvostelussa ei ole kovin järkevää. Aloitetaan siis suoraan kolmosen alusta, vain hetki Killzone 2:n päättymisen jälkeen.
Helghastien johtaja Visari on kuollut, mutta viimeisenä tekonaan tämä käski räjäyttää planeetan pääkaupunki Pyrrhusin, tuhoten samalla suurimman osan planeetalle hyökänneistä ISA:n joukoista.
Mutta ei kaikkia. Peli seuraa ydinräjähdyksestä selvinneiden ISA-sotilaiden edesottamuksia altavastaajina vihamielisellä planeetalla, ja se mikä alkaa pienen yksikön selviämistaisteluna, kasvaa loppujen lopuksi taisteluksi koko rodun selviytymisestä.
Helghastien tukikohdassa toteutettu tutoriaalivaihe on varsin hauskasti toteutettu, ja hämmentää huvittavasti erityisesti sarjan veteraaneja. Pääsääntöisesti toiminta on ennallaan, mutta kontrollien puolesta ollaan otettu askel sulavampaan suuntaan.
Suojautumismekaniikkaa on kehitetty, eli suojaan voi esimerkiksi liukua, ja esteiden takaa ampuminen on tehty järkevämmäksi. Mihinkään Gears of War -tasoiseen kykkimiseen ei kuitenkaan sorruta, osittain jo siksi, että suurimmalla osalla suojautumiskelpoisista esteistä on tapana tuhoutua tarpeeksi raskaassa tulituksessa.
Tuhon työkalut
Sanokaa mitä sanotte, aseet ovat se mikä tekee toimintapelin. Killzone 2 suoriutui tällä saralla erinomaisesti, tarjoten ehkä parhaimman FPS-aseen sitten Shadow Warriorin ydinohjuksen. Bolt Gun on pyssy, joka saa jokaisen kaappisadistin pissaamaan niin sanotusti valkoista. Helghastit lähimpään pintaan naulaava pyssy, jonka uhri rimpuilee hetken ennen räjähtämistään palasiksi, tekee polygoniukkelin kuolemasta taidetta aivan uudella tavalla. Kakkososassa vain pikaisesti esittäytynyt pyssy palaa meidän kaikkien onneksi, ja vielä useammassa tehtävässä.
Pääsääntöisesti pelin asevalikoima on suhteellisen perinteistä FPS-tauhkaa rynkkyineen, konekivääreineen ja sinkoineen. Bolt Gunin ohella mielenkiintoisimmat aseet ovatkin uusia tuttavuuksia.
Ensimmäinen uusi lelu on WASP. Tämä raketinheitin ampuu perustilassa kolmen raketin ryppäitä, mutta zoomitilassa tulitus vaihtuu hitaaseen mutta huomattavasti tuhoisampaan tykistömuotoon. Toinen uusi ase on petrusiittitykki, eräänlainen köyhän miehen BFG, joka ei välitä esteistä eikä tähtäämisenkään kanssa ole ihan niin justiinsa.
Itse toiminta on pääsääntöisesti pysynyt ennallaan. Ehkä suurin uudistus, ja se minkä perusteella Killzone 3 jo itsessään ansaitsisi peukun, on se kuinka vähän skriptatun oloinen se on. Voi olla että kyseessä on vain onnistunut kusetus, mutta pelin tapahtumien eteneminen tuntuu olevan täysin kiinni esimerkiksi tulitaisteluiden voitosta, eikä esimerkiksi joidenkin näkymättömien rajojen ylittämisestä.
Killzone 2 nimittäin turhautti lähinnä niissä muutamassa paikassa, jossa peli suolsi pelaajaa vastaan loputtomasti lisää avaruusnatseja kunnes tämä saavutti kentällä pisteen X. Killzone 3:ssa en huomannut ensimmäistäkään tällaista kohtaa vaikka etsimällä etsin, ja mikäli Guerrillan Jan-Bart van Beekiä on uskominen, näitä ei myöskään pelissä ole.
Koska avaruushitler
Sen lisäksi että toiminta on sulavampaa, myös pelin tarinalle on annettu enemmän painopistettä. Vielä Killzone kakkosessa päähenkilöt jäivät melko etäisiksi, pahiksista puhumattakaan. Killzone 3 rakentaa tarinaansa enemmän sekä sotilaiden välisen kemian että helghastien sisäisen valtataistelun kautta, antaen näille pikku heilaajille viimein kunnolliset kasvot ja motiivit.
Tarina kuljettaa sotilasjoukkoa ympäri Helghania sademetsistä lumipeitteisille vuorille, tarjoten huomattavasti vaihtelevampia maisemia kuin Killzone 2:n teollisen ruskean kaupunkimiljöön. Laajempi skaala näkyy myös isompina taisteluina, laajempina kenttinä ja kasvaneena ajoneuvo-osioiden määränä. Avaruustaisteluakin on mukana, joskin hieman eri tavoin toteutettuna kuin esimerkiksi Halo: Reachissa.
Kampanja on myös juuri sopivan mittainen. Homma pysyy tiukasti paketissa, eikä sitä ole pidennetty keinotekoisesti. Juonenkäänteet ovat poikkeuksetta tervetulleita, loppuratkaisusta puhumattakaan.
Killzone 2 oli kuin tehty co-op-moninpeliin, mutta jostain syystä tätä mahdollisuutta ei vielä silloin tarjottu. Palautetta on kuitenkin kuunneltu, ja koko Killzone 3:n kampanja on pelattavissa kaksinpelinä. Nettitukea ei tosin löydy, joten co-oppaajien on tyydyttävä splitscreenin ihmeelliseen maailmaan.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että co-op-nettituen pois jättäminen tuntuu hieman oudolta. Tämä jo ihan siksi, että mukaan on keretty kuitenkin lisäämään niinkin tärkeitä ominaisuuksia kuin tuki 3D-televisioille ja Move-ohjaimelle. Mikäli englanti ei oikein suju, pelin tekstit on käännetty lähes tulkoon kaikille kuviteltavissa oleville kielille, myös suomeksi.
Moninpelirintamalla Killzone 3 tarjoaa myös melko kattavia uudistuksia esimerkiksi uusien pelitilojen muodossa. Ymmärrettävistä syistä tätä osiota ei kuitenkaan vielä päästy testaamaan.
Kaiken kaikkiaan Killzone 3 on Gears of War 2:n ohella ehkä onnistuneimpia tämän konsolisukupolven jatko-osia FPS-genressä. Se pitää edeltäjässään ihastuttaneet elementit ja kehittää niitä eteenpäin, samalla parantaen sellaisilla osa-alueilla, missä parannettavaa oli. Vaikka jotkut ehkä odottivatkin Killzone 3:lta jotain uutta, mullistavaa ja käänteentekevää, sellaista ei valitettavasti ole tarjolla. Killzone 2:n tasoisen pelin jatko-osaksi se tarjoaa kuitenkin suunnilleen kaiken mitä saattoi odottaa. Myös petauksen sarjan jatkolle.
Lisää aiheesta
Killzonessa on monia samoja vahvuuksia kuin Halossakin: loistava ja omintakeinen kuvasuunnittelu, jännittävä tunnelma ja hyvä ohjaussysteemi. Guerrilla on myös kyennyt luomaan peliinsä kiinnostavan universumin. Vaikka loistava kuvasuunnittelu lainaa Aliens-elokuvalta, natsisotilailta ja toiselta maailmansodalta yleensä, silti se tuntuu ja näyttää omaperäiseltä.
Omaperäisyyttä ei kuitenkaan riittänyt riittävästi enää itse pelisuunnitteluun. Kaiken hypen jälkeen on pettymys huomata, kuinka Killzone on Medal of Honor -koulukuntaan kuuluva, usein käsikirjoitettuihin tapahtumiin luottava lineaarinen toimintapeli. Kun alkupettymyksestä pääsee yli, huomaa, että Killzone on rajoituksistaan huolimatta tiukasti suunniteltu ja toimiva toimintapeli.
Jokainen vähänkään enemmän vedonlyöntiä harrastanut tietää varmasti sen surkean fiiliksen, kun tajuaa lyöneensä vetoa väärän joukkueen puolesta. Näin kävi myös Sonylle, joka panosti koko loppuvuoden hypejunansa Resistance 2:n taakse.
Jos Sonylla olisi seurattu, mitä sen kehitystiimit olivat tekemässä, Killzone 2:sta olisi varmasti nähty ja kuultu paljon enemmän. Onneksi pelin kehitystiimi ei loukkaantunut kylmästä kohtelustaan, vaan teki pelin, joka on itse parasta mainostaan. Näe Killzone 2 ja usko.
Killzone 3:sta voi sanoa paljonkin, mutta se tärkein tulee tässä: Killzone 3 on Killzonea. Jos kakkososa ärsytti tai jätti kylmäksi, voit jättää lukemisen tähän, sillä peli on pohjimmiltaan yhä samaa meininkiä. Luvassa ei siis ole mitään suunnattomia yllätyksiä, mutta kylläkin todella hyvää toteutusta ja erinomaisen vetävää sotilastunnelmaa.
