King Arthur II: The Role-playing Wargame (PC)

01.03.2012 16:30 Juho Anttila

Tekijä: Neocore Games
Julkaisija: Paradox Interactive
Testattu: PC Windows 7, Phenom 9850+, 4 Gt muistia, Radeon HD 5830
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: 2,0 Ghz Pentium tuplaydinprosessori tai Athlon 64 X2 4000 -prosessori, GeForce 8800 GTS tai Radeon HD 3850 X2 -näytönohjain, 1,5 Gt muistia, 16 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu:http://www.kingarthurthewargame.com/2/
Arvostelija: Juho Anttila

Miekkaa ja magiaa, seikkailua ja strategiaa. Kuningas Arthurin aikakautta, siis sitä kuviteltua sellaista, lähestytään harvoin näin monipuolisissa merkeissä. Tosin tällä kertaa jäädään lupauksen asteelle.

Ihan kivan King Arthurin jatko-osan esiosa, sanahirviö tämäkin, lupaili kivaa. Täyspeli on kaikkea sitä, mitä maistiainenkin, mutta ei sitten oikeastaan juuri mitään muuta. Vikaanhan tämä meni, mutta miksi ja kuinka pahasti?

Mutta mitä on King Arthur II: The Role-playing Wargame? Siis muutakin, kuin maailmoja syleilevä nimi. No, oikeastaan juuri sitä, mitä nimi lupaakin. Total War -sarjasta lainaavaa – pakkohan se rinnastus oli saada pois sydämeltä – strategiaa yhdistettynä vahvaa tarinaan ja roolipelielementteihin.

Synkkä on Britannian pitkä yö

Tarina alkaa, kun edellisen King Arthurin tarina päättyy. Artturi-kuningas sairastuu tavallista pahempaan possunuhaan. Tauti lienee maagista alkuperää, sillä siihen ei tunnu auttavan mikään. Ei velhon loitsu, parantajan yrtti tai edes rukous korkeamman suuntaan.

Kun kuningas kärsii, kärsii koko valtakunta. Näin sanelee pelin tunnuslause ja niinpä joka niemennokasta ja metsiköstä puskeekin sankoin joukoin demonia, ryöväriä ja muita muuten vain ikäviä otuksia. Koko sotkun selvittäminen jää kuninkaan pojan harteille.

Siinähän sitä sitten rampataan pitkin poikin Britannian karttaa, joka muuten on prologissa nähtyä huomattavasti laajempi, suorittamassa tehtäviä, laajentamassa valtakuntaa ja tinttaamassa ilkiöitä nenään. Monisyinen juoni rytmittää tapahtumia, mutta kuten roolipeleihin kuuluu, valinnan vapaus on pelaajalla.

Paitsi että ei olekaan. Ollakseen laajalle kartalle sijoittuva strategiapläjäys King Arthur II sitoo pelaajan harvinaisen tiukkoihin valjaisiin. Se nyt vaan on niin, että asiat pitää tehdä tietyssä järjestyksessä. Tai sitten ei tehdä ollenkaan.

Ensimmäinen King Arthur oli ihan kiva peli. Kivaa oli muun muassa kerätä itselleen armeijoita ja vallata alueita. Niin nytkin, ajattelin, ja etsin sitä nappia, josta saan mukaan tarttuneelle sankarille luotua ihan oman armeijakunnan.

Vaan ähäkutti, eipäs se onnistukaan, ei, sillä tarina vaatii, että kartalla marssitetaan tasan tarkkaan yhtä armeijakuntaa siihen saakka, kunnes arvon käsikirjoittajat suovat pelaajalle pari muutakin johtajataitoista sankaria. Lopulta käskytettävänä onkin huimat kolme armeijakuntaa.

Runsaudenpulaa vai pulaa runsaudesta

Vuoropohjainen strategiaosio sisältää toiminnon jos toisenkin. Naapureiden kanssa saa harjoittaa diplomatiaa, siis niiden naapureiden, joiden kanssa sanailu edes sallitaan. Omille provinsseilleen voi rakentaa erilaisia parannuksia, joiden vaikutukset tuntuvat mitättömiltä. Armeijaansa, liian pitkään vain sitä yhtä, voi kehittää. Kaikki tuntuu silti kovin merkityksettömältä.

Jos otetaan huomioon se, että käytettävissä olevien armeijakuntien määrä on rajoitettu keinotekoisesti minimiin, on ehkä ihan hyvä, ettei valtakuntaa tarvitse juuri puolustaa. Okei, silloin tällöin rajan yli tunkee vihollisjoukko, joka pitää käydä häätämässä kauas pois. Useimmiten viholliset tyytyvät talsimaan ees taas rajan takana.

Naapureiden kanssa voi kinastella, jos välttämättä tahtoo. Siis jälleen kerran niissä rajoissa, mitä juoni antaa myöten. Ei muuten anna kovin paljoa. Provinssien valtaamisen varsinainen hyöty jää hieman hämäräksi. Kai sieltä jotain verotuloja saatiin? Kuten huomaamme, pelin jakama informaatio jää vajavaiseksi.

Kaikki tuntuu kovin merkityksettömältä. Mene tuonne, tule tänne, älä turhaan kuvittele tekeväsi omia päätöksiäsi. Putkijuoksumalli satunnaisilla sivutehtävillä pukee huonosti peliä, joka ulkoasullaan luo illuusion vapaudesta.

Jaa ne roolipelielementit?

Roolipelielementit tarkoittavat kahta asiaa. Kokemustasoja kertyy niin sankareille kuin joukko-osastoillekin. Tasonnousun myötä myönnettäviä pisteitä voi jakaa haluamallaan tavalla. Välillä opitaan uusia kykyjä ja loitsuja.

Iso osa tehtävistä on seikkailuja. Tämä tarkoittaa kertojan latelemien loputtoman pitkien tarinanpätkien kuuntelemista ja ajoittaisia valintoja. Oletko julma tyranni, vanhan uskon kannattaja, kristitty ja ehkä jopa pyhimys? Johdonmukaisuus avaa lisäkykyjä, ominaisuuksia ja joukko-osastoja.

Puhetta piisaa, sillä kaikki on luettu ääneen. Ehkä resurssit kuluivat ääninäyttelyyn ja strategiaosuus jäi siksi torsoksi? Jutut on kirjoitettu kohtuullisesti, mutta ei niitä silti jaksa oikein kuunnella. Liikaa lätinää sisällön määrään nähden, ei kiitos. Tahdomme taistella.

Jokaisella sankarilla on oma armeijansa, jonka kokoonpanon voi itse päättää. Ratsuväkeä, jousimiehiä vai jalkaväkeä? Erilaisia joukko-osastoja löytyy kourallinen, mutta vihollisten valikoima on paljon mielenkiintoisempi. Jättiläisiä, demoneita ja langenneita hirviöitä. Jo vain, tämä on täyttä fantasiaa.

Kohtaamme kunnian kentällä

Taistelut ratkotaan Total War -tyyliä seuraten reaaliaikaisesti. Yksiköt osaavat pari hassua muodostelmaa ja perustason komennot. Jokaiselle on oma roolinsa, tosin jousimiesten rooli on tälläkin kertaa toimia taistelukentän kruunaamattomina kuninkaina.

Taikuus ja kontrollipisteet ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat King Arthurit muista yrittäjistä. Sankarit ovat samalla velhoja, jotka voivat heitellä tuhovoimaisia loitsuja. Mikäs sen mukavampaa, joskin loitsujen toimiminen tuntuu olevan vähintäänkin kyseenalaista. Milloin toimivat, milloin eivät, Ken tietää syyn, Barbie ei.

Kontrollipisteen haltija saa käyttöönsä bonuksen. Se voi olla pisteestä riippuen ylimääräinen loitsu tai parannuksia sotureiden taistelutaitoihin. Palkkiot ovat sen verran tukevia, että pisteistä kannattaa kisata. Toki tämä tarkoittaa useimmiten ratsuväen voimin suoritettavaa kilpajuoksua heti taistelun alussa.

Tekoäly on tällaisille peleille tyypillisen huono. Noviisi saa ehkä turpaansa, mutta vähänkin kokeneempi juoksee kehää vihollisen ympärillä. Normaalivaikeustaso on vitsi eikä vaikeinkaan tunnu kovin mahdottomalta. Fantasiaelementeistä ei saada irti oikein muuta kuin jo mainitut loitsut. Se on sääli.

Ei huono peli, vaan pettymys

Kirjoitin jokin aika sitten kolumnin, jossa pohdin, ettei pettymys ole sama asia kuin huono peli. King Arthur II on koulukirjaesimerkki siitä, mistä puhuin. Onhan pelissä vaikka kuinka paljon hyviä asioita.

Tarina on kiehtova ja laaja, joskin ajoittain myös kuiva. Taistelut viihdyttävät aikansa. Jopa kelvottoman rajoitettu strategiaosuus jaksaa kiinnostaa aikansa. Enkä voi liikaa korostaa sitä, kuinka kiehtova pelin fantasiaversio Britanniasta on.

Mutta kun ne mahdollisuudet hukataan lähes tyystin. Ei putkimaisuudessa ja rajoituksissa voi olla kyse vähäisistä resursseista, jos saman firman edellinen King Arthur tuntui paljon monipuolisemmalta. Nyt on tehty huonoja kehityspäätöksiä oikein urakalla.

Tarinaa on enemmän. Se tuntuu olevan ainoa näkyvä parannus edelliseen peliin nähden. Kaikki muut muutokset ovat turhia rajoituksia ja pelaajan liian tiukkaa kaitsemista tehtävästä toiseen. Miksi näin on tehty? Siihen on vaikea löytää selitystä. Lupaavista premisseistä huolimatta, tai osittain jopa niiden vuoksi King Arthur II: The Role-playing Wargame on vain keskinkertainen peli, mutta ainakin minulle henkilökohtaisesti suuri pettymys.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet