Legend of Zelda: Skyward Sword (Wii)

30.11.2011 17:00 | Tero Lehtiniemi

Tekijä: Nintendo EAD
Julkaisija: Nintendo
Testattu: Wii
Saatavilla: Wii
Pelaajia: 1
Muuta: Vaatii Wii MotionPlus- Wii Remote Plus -ohjaimen
Pelin kotisivu:The Legend of Zelda: Skyward Sword
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Se on täällä taas, nimittäin Nintendon vihreänuttuisen hiippalakki Linkin uusin seikkailu. Eikä yhtään liian aikaisin: Wii nimittäin kärsii kroonisesta seikkailupelipulasta, ja edellisen pöytäkonsoli-Zeldan  julkaisu ajoittuu kauas Wiin itsensä julkaisun aikoihin .

The Legend of Zelda on, pääosin syystä, saanut melkoisen kulttisuosion, ja uutta Skyward Sword-seikkailuakin on monella suunnalla hehkutettu virheettömäksi ja muutenkin täydelliseksi peliksi. Aiheeseen astetta vähemmän fanaattisesti suhtautuva kuitenkin helposti kyseenalaistaa tällaiset väitteet, ja näin on syytäkin. Fanipojat ja -tytöt, takaisin pelien ääreen, tästä arvostelusta teille ei tule kuin paha mieli.

Jokaisella The Legend of Zeldalla on ollut jonkin sortin kantava teema, ja kuten Skyward Swordin nimestäkin voisi kuvitella, ovat uusimmassa tarinassa vahvasti läsnä sekä taivas, miekka että erityisesti taivasta kohti kohotettu miekka.

Uuden seikkailun keskipisteenä on taivaalla, paksun pilvikerroksen peittämässä ylämaailmassa leijuva Skyloftin kaupunki. Sankarimme Link on tällä kertaa kokelas paikan turvallisuudesta vastaavien ritarien riveissä. Zelda on paikallisen pääjehun tytär, joka suhteellisen rauhanomaisen ja veijarimaisen alun jälkeen ajautuu mystisen myrskyn sieppaamana alas maan pinnalle.

Link luonnollisesti lähtee perään, ja tästä alkaa monivaiheinen seikkailu, joka vie sankariamme pitkin pintamaailmaa ja taivasta. Sarjan jonkinasteinen vakiopahis Ganondorf on korvattu androgyynillä demonilordi Ghirahimilla, jonka limaiset manööverit ovatkin kerenneet jo kirvoittamaan netissä useita aihetta sivuavia yaoi-mangoja.

Ghirahim on Zelda-pahiksena suhteellisen outo. Ilkeyttään korostava luihu kiukuttelee suurimman osan peliajasta kuin ranskalainen taidemaalari, jonka latte on liian kuumaa. Loppuvaiheessa sälli lyö kuitenkin uuden vaihteen silmään ja Ghirahimin pahuudelle tulee muutakin taetta kuin hänen omakehunsa.

Vaikka suurin osa seikkailusta tapahtuukin maan pinnalla, joutuu Link säännöllisesti palaamaan Skyloftiin erilaisten sivutehtävien ja maan pinnalla avattavien aarteiden vuoksi. Taivaan tutkimista ei ikävä kyllä ole hyödynnetty aivan niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista, sillä loppujen lopuksi ylämaailma tarjoaa yllättävän vähän mielenkiintoista tutkittavaa. Sen sijaan erilaisia palkintoja tarjoavia sivutehtäviä on Zelda-mittapuulla suorastaan hengästyttävä määrä. Ne puhaltavat mukavasti henkeä tarinaan ja Skyloftin vähemmän merkittävämpiinkin kansalaisiin.

Kontrollien kova koulu

Edellisen Wii-Zeldaan verrattuna Skyward Swordin WiiMotion+ -ohjainta hyödyntävä kontrollimekaniikka on osittain loistava, osittain sortuu siihen Wii-pelien helmasyntiin, josta olin niiden toivonut jo päässeen pois.

Aloitetaan hyvistä asioista: miekkailu on toteutettu loistavasti. Taistelu on Zeldoissa ollut perinteisesti niin sanottu välttämätön paha, mutta uudet tarkat kättä jäljittelevät miekkailukontrollit ovat suorastaan loistava lisä. Pelkkä monotoninen miekan heiluttelu ei pääsääntöisesti onnistu, sillä viholliset väistelevät ja torjuvat. Osaan tepsii vain tietystä suunnasta tulevat lyönnit.

Miekkakontrolleihin liittyy myös pelin nimi. Miekan taivasta kohti kohottamalla Link kerää siihen energiaa He-Man-henkisesti ja lataa tehokkaan erikoishyökkäyksen, jota vihollisten tuhoamisen lisäksi käytetään monissa puzzleissa.

Lopputuloksena on kaiken kaikkiaan järjestelmä joka on paitsi palkitseva, myös pitää pelaajan jatkuvasti varpaillaan. Kivana bonuksena suurin osa kukistetuista vihollisista myös pysyy poissa, ja sekä varsinaisen maaston että luolastojen tutkimisesta on tehty huomattavasti aiempaa rennompaa.

Kiitoksen tästä ansaitsevat sekä ahkerasti viljellyt tallennuspatsaat, joiden kautta pääsee myös pakenemaan luolaston syvyyksistä tai maan päältä taivaalle. Kuoleman koittaessa mitään saavutettua ei menetä, vaan tapetut viholliset ja kerätyt esineet pysyvät siinä tilassa missä ne olivat ennen kuolemaa.

Ikävä kyllä suurimmilta muilta osin kontrollien kanssa sitten mennäänkin metsään. Esimerkiksi  linnuilla lentäminen on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta todella typerästi toteutettu: Wiimotea ylös alas heiluttelemalla lintu ottaa korkeutta, ja lisää vauhtia saa syöksykiitoon siirtymällä. Vaikka pienen harjoittelun jälkeen lentely alkaakin sujua, ei ainakaan allekirjoittanut missään vaiheessa juuri lämmennyt systeemille: miksi ihmeessä tällaista kikkailua pitää iskeä peliin, jota on tarkoitus pelata seikkailusta nautiskellen kotisohvalla?

Kontrollien epäjohdonmukaisuuksien listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon: pommien heittely toimii ok, mutta jostain syystä kontrollijärjestelmä rekisteröi niiden vierittämiset todella huonosti. Erilaisia kontrollipuolen nyansseja on kyllä niin paljon, että niiden täydellinen toteuttaminen Wiin normaaleilla näppäimillä olisi tietysti hieman vaikeaa. Kaikkien näiden kikkojen tarpeellisuuden voi kuitenkin kyseenalaistaa, ja niin myös teen. Ei näin.

Kaiken lisäksi peli on pullollaan muutakin ”hauskaa” puuhaa, kuten wiimotella harrastettavaa liianeissa keikkumista, naruilla tasapainoilemista ja vastaavaa. Joidenkin mielestä nämä saattavat olla mukavaa immersiota luovaa puuhaa, mutta omaan makuuni Skyward Swordin ei-taistelullinen pelaaminen on lähinnä taistelua kontrolleja vastaan. Jotain ärsyttävyyden asteesta kertonee se, että kirosin Skyward Swordia pelatessani vähintään yhtä paljon kuin Dark Soulsia. Ero oli vain siinä, että siinä missä Dark Soulsissa sai epäonnistumisista syyttää lähinnä itseään, Skyward Swordissa kirosanat kirposivat lähinnä siitä, ettei peli tee sitä mitä haluaisi.

Taivas ei ole rajana

Skyward Swordissa on paljon sellaista minkä johdosta pelistä on helppo pitää, ja miksi varsinkin pelisarjalle sydämensä totaalisesti menettäneet suhtautuvat siihen jopa fanaattisesti. Se tarjoaa Zelda-mittapuulla huiman määrän tekemistä, ja maailmassa on lämmin ja hengittävä fiilis. Sivutehtävien ja kalliimpien esineiden vaatiman rahamäärän kerääminen tuovat siihen aivan uuden tyyppistä tavoituksellisuutta, mikä on pelkästään hyvä asia.

Uudet esineet, kasvanut miekkailuala ja monipuolistunut liikkuminen taas tuovat puzzleihin paljon kaivattua tuoreutta. Temppelit tosin ovat monilta osin suhteellisen lyhyitä, ja vanhoille alueille joutuu palaamaan säännöllisesti. Lisäksi varoituksen sana Phantom Hourglassissa Temple of the Ocean Kingin kanssa hajoilleille: Skyward Sword tarjoaa hieman samantyylistä ”hiippailuhauskuutta”, tosin huomattavasti vaikeampana.

Niinpä onkin suorastaan surullista, että koko komeuden hienoutta latistavat näinkin amatöörimäiset ongelmat. Liiketunnistuskontrolleja tällä mittapuulla hyödyntävässä pelissä kontrollien pitäisi toimia joka osa-alueella just eikä melkein, tai ainakin tarjolla pitäisi olla myös vaihtoehtoisia kontrolliskeemoja. Nyt monet osa-alueista tuntuvat lähinnä kiusanteolta, mikä ei istu pelin yleiseen luonteeseen ja armeliaisuuteen.

Lisäksi kritiikkiä ansaitsevat myös pelin hahmot: Linkille vihamielinen ja myöhemmässä vaiheessa parannuksen tekevä kilpakumppani Groose on muun muassa totaalisen ärsyttävä pallinaama, jota tekisi mieli leipoa turpaan aina ja joka kerta.

Linkin mukana seikkailussa seuraava Fi-keijuolento taas viljelee puheessaan jatkuvasti ärsyttäviä 80-95-prosenttilaskelmia, ja tämä on ikävä kyllä myös pelin ainoa hahmo, jolla on ”puhe”. Puhe vain kuulostaa autotunen läpi vedetyltä pseudojapanilta, joka on valehtelematta aivan käsittämättömän karmean kuuloista. Luonnollisestikaan sitä ei myöskään saa pois päältä. Niin ja mikä pahinta: Zelda ei ole läheskään yhtä hyvän näköinen kuin Twilight Princessissä.

Skyward Sword lupaa kyllä hyvää seuraavaa isoa Zeldaa silmällä pitäen, sillä Aonuma on tiimeineen selkeästi onnistunut rakentamaan henkilöllisesti syvällisimmän ja koherenteimman tähänastisen Zelda-maailman. Valitettavasti maailman tutkimisessa ei tällä kertaa ole läheskään samaa fiilistä kuin vaikkapa Ocarina of Timessä. Varsinainen pintamaailmakin kun tuuppaa olemaan puolilineaarista sokkeloa.

Kunhan nämä kaksi puoliskoa onnistutaan tasapainottamaan ja kontrollit kunnostamaan, on käsillä se peli, millaisena monet ovat halunneet nähdä Skyward Swordin. Ikävä kyllä Skyward Swordin kritiikitön fanitus on omasta näkökulmastani enemmänkin merkki arvostelukyvyn puutteesta, tai liian syvälle päähän jumittuneesta hiippalakista. Sillä siitä ei pääse mihinkään, että Skyward Sword on erittäin hyvä peli, mutta täydellisyyttä odottavat ei-Zelda-fanaatikot pettyvät.

 

Lisää aiheesta

Legend of Zelda: Skyward Sword -ennakko (Wii)

Zelda-sarjan klassisia elementtejä ovat aina olleet tietyt, toistuvat henkilöt ja elementit, viehättävät maailmat ja ylämaailman tutkiminen yhdistettynä puzzlejen ja suurten pomohirviöiden täyttämien luolastojen läpäisyyn. Varsinaisesta maailman tutkimisesta demo ei antanut esimakua, mutta pelin tarinan oikeasti ensimmäinen luolasto Skyview Temple vakuutti.

The Legend of Zelda: Twilight Princess (GC, Wii)

Ehkä kaikkien aikojen odotetuin GameCube-peli on vihdoin julkaistu, mutta ei vain alun perin tarkoitetulle pelikoneelle. Lukuisten viivästysten jälkeen ilmeni, että Twilight Princess julkaistaisiin myös Nintendon uudelle Wii-konsolille. Monet innostuivat, toiset suhtautuivat epäilevämmin uudenlaiseen ohjaustyyliin. Vaikka Zeldan kaavaa ei lopulta käännetäkään päälaelleen, Twilight Princessin kaikki osa-alueet huokuvat laatua.

Lue myös

Assassins Creed Revelations (PC, PS3, Xbox 360)

Elder Scrolls V: Skyrim (PC, PS3, Xbox 360)

L.A. Noire (PC)

Spider-Man: Edge of Time (PS3, Xbox 360, Wii)

Star Wars: The Old Republic -ennakko (PC)

Super Mario 3D Land (3DS)

Xenoblade Chronicles (Wii)

X-Men Destiny (DS, PS3, Xbox 360, Wii)

 

Keskustelu

Kallooni ei mahdu miten joillakin tuntuu olevan noiden kontrollien kanssa vaikeuksia kun itse en törmää ongelmiin kuin tahallisesti yrittäessä. Ainoastaan uiminen on turhan kiikkerää ja koen että siinä liiketunnistus on turhake mutta ei tuokaan kokemusta mitenkään latista. ”Zelda ei ole läheskään yhtä hyvän näköinen kuin Twilight Princessissä” on niin huono argumentti että oletan sen olleen läppä.:) Varsinkin kun Zelda on tällä kertaa hahmona aivan ihastuttava ja kerrankin tuntuu että syyt hänen pelastamiseensa ovat henkilökohtaiset. Muuten ei pöllömpi arvostelu, ilman vaaleanpunaisia fanilaseja kirjoitettu ja silti tätä taideteosta arvostava, kiitoksia!

Ja Groose tosiaan on ”totaalisen ärsyttävä pallinaama, jota tekisi mieli leipoa turpaan aina ja joka kerta” ja juuri sellainenhan hänen olla pitääkin ja sellaiseksi on tarkoitettu.:)

Oh My Fucking God
… on SYLin biisi, mutta tullaan kunnolla paasaamaan, kun peli on pelattu läpi ;)

Kiitoksia arvostelusta.

Nyt on pakkoa sanoa että viimeinkin peli arvosteltiin juuri niin kuin piti. Olen samaa mieltä arvostelijan kanssa kyseisestä pelistä. Tämä ei missään nimessä ole paras Zelda (Monien mielestä kyseiset ovat Ocarina of time ja Link to the past) mutta ei myöskään huonoin (Eihän huonoja Zelda pelejä ole nintendon konsolille?).

Muropaketin uusimmat