Rayman Origins (PS3, Wii, Xbox 360)

17.12.2011 15:16 Miikka Lehtonen

Tekijä: Ubisoft Montpellier
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, Wii, Xbox 360
Tulossa: 3DS, PS Vita
Pelaajia: 1, 2-4 (samalla koneella)
Pelin kotisivu:http://raymanorigins.uk.ubi.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Rayman on sellainen nimi menneisyydestä, joka ei oikein merkitse enää paljon mitään paitsi paatuneimmille peliparroille. Joku voi kyllä tunnistaa ranskalaisen maskotin Ravin’ Rabbids –pelien nimistä, mutta hänen omia pelejään tuskin kukaan muistaa enää.

Eikä suotta, sillä 16-bittisten vuosien jälkeen Raymanin pelitarjonta on ollut suorastaan noloa. Mutta se muuttuu nyt. Rayman Origins kun on vuoden parhaita yllätyksiä.

Raymanin viimeisestä tähtiroolista on minun laskujeni mukaan aikaa reilut kahdeksan vuotta, mikä on aika heikosti kaverilta, josta povattiin aikanaan Marion ja Sonicin haastajaa. Toisaalta, jos Sonic on pysytellyt parrasvaloissa neljän hyvän ja 5470 surkean pelinsä voimin, miksei myös Rayman?

Oli miten oli, nyt Rayman tekee rymisevän paluun. Rayman Origins sai useammankin kulmakarvan kohoamaan kun peliä esiteltiin kesällä huikean nättien ja sarjakuvamaisten trailerien avulla. Hemaisevan kaunis 2D-grafiikka oli kuin suoraan 16-bittisistä päiväunista repäistyä ja myi ainakin minut ykkösellä. Mutta pelin laatu oli silti yksi suuri kysymysmerkki. No, nyt se on huutomerkki.

Halluista menoa

En yritä edes sen tarkemmin kuvailla Rayman Originsin juonta, sillä toisin kuin oletettavasti pelin käsikirjoittajat, minä en popsi psykedeelisiä sieniä. Niinpä putosin jo alkumetreillä outojen profeettojen, ujojen luurankojen ja lallattelevien tähdenpalojen täyttämän tarinan kärryiltä. Mutta ei se tahtia haittaa, onpa ainakin koko ajan riemastuttavan hämmentynyt olo. Senkään takia se ei haittaa, että tarina ei ole Raymanissa mitenkään tärkeä juttu.

Muut ominaisuudet sitten paikkaavatkin tätä … no, en halua edelleenkään kutsua sitä ongelmaksi, joten sanotaan vaikka piirrettä, aika tavalla. Grafiikan mainitsinkin, mutta mainitsen vielä uudelleenkin, sillä Rayman Origins on hämmästyttävän nätti ja viehättävä peli. Hemaisevan komeat ja käsin piirretyt maisemat ja hahmot antavat pelille vuonna 2011 täysin ainutlaatuisen ilmeen, joka todella tempaisee mukaansa alkumetreiltä saakka.

Kaikki pursuaa persoonallisuutta ja koko pelistä huokuu sellainen veikeyden ja kepeyden tunne, että Nintendollakin taotaan kateellisinä nyrkkiä seinään. Jos pelaat Raymania hymyilemättä tai tuntematta sydämessäsi värinää, olet sydämetön paskiainen. Tai teini-ikäinen ja saat allergiaa, jos pelissä on muitakin värejä kuin ruskea ja punainen, jolloin … no, katso edellinen kohta.

Myös pelin viholliset ovat todella veikeitä. Maailmojen vaihtuessa myös teemat vaihtuvat. Alun viidakossa mätkitään pataan elämäänsä kyllästyneen näköisiä ja harmaita ukkeleita, seuraavana eteen tulevalla aavikolla taas vihaisia lintuja, joiden ulkoasuun on saatettu ottaa vaikutteita eräästä suomalaispelistä. Viholliset reagoivat hauskasti Raymanin tarjoamaan turpasaunaan ja oli oikeasti riemukasta, kun ensi kerran huomasin voivani hyppypotkaista harmaat penseilijä päin seinää, jolloin nämä litistyvät kuin Asterixissa konsanaan.

Eikä visuaalinen puoli loista yksin, vaan sopusoinnussa audion kanssa. Taustalla jammailee soundtrack, joka sekoittelee Django-tyyppistä näpyttelyä maailmanmusiikkiin. Kaikilla pelin hahmoilla, esteillä ja kerättävillä esineillä on omat äänensä, joista tunnistaa heti, että ne ovat nyt lähellä. Ja ne yksityiskohdat! Kun Rayman löytää kätketyn salaisuuden, näkymätön katsojajoukko vetää syvään ja dramaattisesti henkeä.

Kaikkein hauskinta ulkoasussa on kuitenkin se, miten totaalisesti se harhauttaa pelaajaa. Söpön grafiikan ja hillittömän väritykityksen takana kun piilee oikeasti viimeisen päälle hiottu ja loppujen lopuksi aika pirullisen vaikea tasohyppelypeli.

Hell of old school

Rayman Originsin pelisuunnittelu on piristävän vanhanaikaista. Jos hemaiseva grafiikka tuo mieleen männävuosien pelihaaveet, samaa voi ihan hyvin sanoa pelattavuudestakin. Rayman on rakennettu sen vanhan klassisen tasohyppelypelien perusidean varaan, että vain pelin läpipeluusta kiinnostunut selviää operaatiosta kohtalaisen kivuttomasti. Loppua kohti se kriittinen polkukin muuttuu todella haastavaksi ja vaatii nopeita refleksejä, hoksottimia ja kylmiä hermoja, mutta kyllä siitä selviää.

Mutta jos olet sitä porukkaa, joka pyrkii täydellisyyteen ja haluaa kerätä kaikki kolikot, nähdä kaikki kätketyt jutut ja löytää kaikki salaisuudet, peli ottaa luulot pois jo alkumetreillä. Jo ensimmäisten kenttien jälkeen saa nähdä todella vaivaa, jotta kentistä irtoaa 100% suoritus, eikä se siitä ainakaan helpommaksi muutu.

Hienointa tässä on se, että vaikeus koostuu yksinkertaisista elementeistä. Rayman hyppii trampoliineilla (jotka voivat olla vaikka jättimäisen sienen tai rummun näköisiä, koska miksipä ei), keinuu liaaneissa – jotka ovat välillä silmää iskevien ukkeleiden käsiä – ja muutenkin akrobaatteilee kuten peleissä nyt yleensäkin akrobaatteillaan. Nappisuoritukset kuitenkin vaativat sitä, että pääsee täysin sinuiksi Raymanin painokkaan ohjaustuntuman kanssa ja pystyy millisekunnin reaktioajalla yllättäviin suorituksiin. Se taas vaatii vain panostusta, sillä haasteiden tavoin myös kontrollit on viilattu juuri peliin täydellisiksi.

Mainitsematta on vielä pelin hulluin ominaisuus: co-op. Maksimissaan neljän pelaajan kesken tapahtuva kaaos on kuin suoraan New Super Mario Bros. Wiistä repäisty. Pelaajat voivat siis paitsi auttaa, myös aktiivisesti haitata toistensa etenemistä ja homma degeneroituu sekunneissa aivan järkyttäväksi kohellukseksi. Varoituksen sanana todettakoon, että loppupään haasteissa perseilylle ei ole varaa, joten Rayman kyllä karsii turhat koheltajat jo alkumetreillä – ja valitettavasti myös tyttöystävät ja muut satunnaisesti pelaavat, joita se voisi muuten hehkeällä ulkoasullaan houkutella.

Tämä on suurin valituksen aihe pelissä, joka lähestyy muuten tasohyppelypelien taivasta. Hillittömän kaunis ulkoasu, mielikuvituksellinen pelisuunnittelu ja erinomaiseksi viilattu vaikeuskäyrä ovat aineksia, joista maailmanluokan tasohyppelypeli rakentuu. Ja niin se tekee tälläkin kertaa. Kahdeksan vuoden Rayman-odotus – sikäli kun joku nyt moista odotusta harrasti – palkittiin. Rayman Origins on vuoden parhaita pelejä.