The Evil Within (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

20.10.2014 18:30 Miikka Lehtonen

Tekijä: Tango Gameworks
Julkaisija: Bethesda
Testattu: PC, Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280x
Laitteistovaatimukset: 64-bittinen Windows 7, Neliydinprosessori, 4 Gt keskusmuistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain, 50 Gt kiintolevytilaa
Saatavilla: PC, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://theevilwithin.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Shinji Mikami on vuosien varrella tehnyt monia pelejä: Viewtiful Joe, Devil May Cry, Dino Crisis, Vanquish, God Hand ja … Resident Evil. Näistä viimeisin synnytti hirvittävän suositun survival horror -genren, jossa yrittäjiä on riittänyt.

Nyt Mikami palaa takaisin ensimmäisen menestyksensä pariin. Tunnetun sanonnan mukaan kotiin ei voi koskaan palata, mutta entä vanhojen pelien pariin?

Näinhän se peli meille ennakkoon myytiin: vuosien tauon jälkeen Shinji Mikami, Resident Evilin ja pelikauhun isä, palaa juurilleen! Survival horroria! Trailereita, joissa ihmiset kirkuvat kyyneleet silmissä! Kestääkö tätä kukaan?

Niinpä ainakin minulle tuli melkoisena yllätyksenä huomata, että The Evil Withinin edetessä käy alati selvemmäksi se, että Mikami ei halunnutkaan tehdä uudelleen Resident Eviliä, vaan Resident Evil 4:n.

Yksin pimeydessä

The Evil Within ei paljon selittele tai perustele, vaan syöksyy suoraan toimintaan. Pelin introssa poliisikolmikko vastaa hullujenhuoneelta tulleeseen hälytykseen, jonka mukaan joku riehuu aseen kanssa sairaalan käytävillä. Pian selviää, että kaikki asukit on teurastettu ja turvakameroissa näkyy, miten hupulliseen kaapuun sonnustautunut miekkonen vaeltelee käytävillä pistäen loppuja lihoiksi.

Muutamaa tutorial-kohtausta myöhemmin kolmikko pakenee sairaalasta riemukkaasti nimetyn Krimson Cityn katuja varastetussa ambulanssissa kirjaimellisesti koko kaupungin romahtaessa heidän ympärillään. Tämä ei suinkaan ole se pelin loppuhuipennus, vaan alku. Tuntuuko yllättävältä? Niin se tekee myös pelatessa, sillä The Evil Within ei oikein tiedä, mihin se haluaisi pelaajan heittää. Syksyiselle maaseudulle? Hylätyn linnan raunioihin? Kaivoksiin ja viemäreihin? Hullujenhuoneelle? Paskat, miksi tyytyä yhteen: kaikki peräkkäin!

Ympärille on kyhätty tarina, jossa pelin päähenkilö ei ole itsekään varma siitä, mitä hittoa hänelle oikein tapahtuu. Vähän väliä kirkas valo ja tuskallinen ulina siirtävät hänet tajunnanmenetyksen kera toisaalle ilman sen suurempia selityksiä.

Se, mikä koherenssissa menetetään, voitetaan takaisin yllättävyydessä. Koskaan ei voi olla varma siitä, mitä The Evil Within seuraavaksi heittää eteen.

On myös hieman yllättävää, että peli ei varsinaisesti edes yritä viritellä sellaista Resident Evil -tyylistä ”yksin pimeydessä” -kauhua kuin parissa kohtauksessa. Niissä tunnelmaa kyllä riittää, mutta pääosan ajasta mennään modernimmassa meiningissä. Tiiviin tunnelmoinnin sijaan päästään upottamaan käsiään leikkauspöydällä makaavan ruumiin sisuksiin, poraamaan ruuveja jonkin poloisen paljaisiin aivoihin ja taistelemaan groteskeja, erilaisin terävin esinein lävistettyjä zombeja vastaan.

Peli ei siis varsinaisesti yritäkään kauhistuttaa tai ahdistaa pelaajaansa, vaan saada ehkä tämän tuntemaan olonsa vain epämukavaksi. Se myös onnistuu, eikä yksistään tarinan ja maailman ansiosta, vaan pelattavuuskin auttaa.

Kapea kaistale kauhua

Jos pelin tarina yllättää, samaa voi sanoa myös ensimmäisistä hetkistä pelin kanssa. Minulle tuli yllätyksenä – eikä mitenkään positiivisena sellaisena – että peliä katsellaan 2.35:1-kuvasuhteessa. Tämä on vähän tyhjä arpa, kun useimmat monitorit ovat kuvasuhteeltaan 16:9 tai 16:10. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suuri osa ruudusta on pelkkää mustaa palkkia ja itse peli on matalassa kaistaleessa keskellä ruutua.

Mikami kööreineen selitti, että kyse on taiteellisesta ratkaisusta, mikä voikin olla osittain totta. Itse veikkaan kuitenkin, että taustalla on myös tekniikka: pelin konsoliversiot pyörivät nytkin todella kankeasti ja ruudunpäivitysnopeus tipahtelee tiheään ja alas. PC-versio pyörii jouhevammin, mutta kärsii samoista rajoituksista.

Ja puhun todellakin rajoituksesta, sillä kun pelin kohtalaisen suuret UI-elementit ja iso päähahmo on piirretty ruudulle, pienestä pelipalkista ei kauheasti ympäristöä näy. Ongelmaa pahentaa se, että kamera hengailee koko ajan liian lähellä, mikä johtaa koko ajan yllättäviin tilanteisiin: liian lähelle pelaajaa päässeitä vihollisia on vaikea saada edes ruudulle, saati sitten tähtäimeen.

Tähtäilyä tapahtuu usein, sillä The Evil Within on kauhuaiheinen 3PS. Ensimmäiset tuntinsa se näyttelee survival horror -peliä, jossa ammukset ovat kortilla ja pääpaino on hiiviskelyllä. Vihollisia harhautellaan heittelemällä pulloja ja sitten puukotetaan takaa ohimoon, tai niiltä piiloudutaan kaappeihin ja sänkyjen alle.

Tarinan edetessä ammuksia jaellaan avokätisemmin ja tiivis hiippailu vaihtuu avoimiksi areenoiksi, joissa päälle puskee sankoin laumoin vihollisia kumoon lanattavaksi. Pumppuhaulikko, pistooli ja liudalla erilaisia nuolia varustettu varsijousi saavat tukea kranaateilta ja muulta pikkukivalta.

Kokemuksen muuttuessa alati enemmän räiskinnäksi mukana olevat tietyt jutut tuntuvat lähinnä muistoilta jostain toisesta, erilaisesta pelistä. Vihollisia voi esimerkiksi tuikata tuleen pelimaailmasta kerättävillä tulitikuilla. ”Polttamalla vihollisesi voit varmistaa, että ne eivät palaa haudan takaa takaisin”, peli ohjeistaa, mutta ei niin ikinä tapahtunut. Paras käyttö, mitä tulitikuille löysin, oli kestävämpien erikoisvihollisten tappaminen vähemmillä ammuksilla: kaada örmy maahan, heitä tikku perään ja säästä pari ammusta.

Mukana on myös runsaat määrät pomomatseja, joissa on usein mukana pienoisia puzzle-elementtejä. Erästä pomoa esimerkiksi pitää vältellä myrkkykaasun täyttämässä sokkelossa, jossa äärimmäisenä tavoitteena ei suinkaan ole tappaa aina uudelleen ja uudelleen henkiin heräävää (ja ei, tulitikut eivät auta) kassakaappipäätä, vaan sulkea pitkin sokkeloa sijoiteltuja kaasuventtiileitä, kunnes lopulta saa skriptatusti pomon pysyvästi hengiltä.

Vertaukset Resident Evil 4:ään ovat helppoja ja sen verran näkyviä, että ainakin minulle tuli jo hyvissä ajoin ennen lopputekstejä sellainen olo, että Mikami porukoineen todellakin halusi alkuperäisen Resident Evilin sijaan tehdä uudelleen sarjan nelososan. Mikäs siinä, onhan kyseessä rakastettu ja pidetty pelisarjan osa.

Heitetään mukaan vielä kepeää hahmonkehitystä kentistä kerättävän vihreän liman ja sillä paranneltavien aseiden ja ominaisuuksien muodossa ja kyllähän tämä tosiaan Resident Evil 4 -henkiseltä peliltä tuntuu. Osan ajasta.

Valitettavasti The Evil Within ei kuitenkaan uskaltanut olla ihan puhdas Resident Evil 4 -kopio, vaan mukana on niitä hiippailuelementtejä ja muita outouksia. Lopputuloksena ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan peli, josta tulee sellainen olo, että sen suuntaa ja fokusta on vaihdettu useasti kehitysjakson aikana. On mahdoton sanoa, miten paikkansapitävä tämä fiilis on, mutta siltä se tuntuu.

Sananen tekniikasta

Itse pelasin pelini PC:llä, mikä osoittautui ihan hyväksi ratkaisuksi. Konsoliversiot kun kärsivät suorituskykyongelmista. Oli alustana Xbox One tai PlayStation 4, ruudunpäivitysnopeus takkuaa vähän väliä. Tämä kielii selvästi siitä, että ehkä kuvasuhteen rajaus ei ole puhtaasti taiteellinen valinta: kun suuri osa ruudusta peitetään mustalla, jokaisella ruudunpäivityksellä täytyy piirtää vähemmän kamaa ja kuormitus pienenee.

PC-versio on rajattu yhtä kapealla näkymällä ja lisäksi lukittu 30 FPS:n nopeuteen. Tästä nousi tietenkin kohu, joten Bethesda julkaisi pelin ohessa debug-konsolin käyttöohjeet, joilla ruudunpäivitysnopeuden saa vapautettua. Itse tein näin huomasin, että oma koneeni pyöritti peliä korkeilla detailiasetuksilla noin 50 FPS:n nopeudella. Riitti minulle.

Koska kyseessä on moderni PC-peli, se tietenkin huomioi automaattisesti koneeseen kytketyt pad-ohjaimet ja osaa siirtää kontrollit niille. Vähempää en odottaisikaan, mutta kiva juttu silti.

Kokonaisuutena The Evil Within jätti ristiriitaiset fiilikset. Sen pelaaminen oli ihan hauskaa – jos verta ja suolenpätkiä tihkuvaa peliä nyt voi hauskaksi sanoa – mutta oloni oli myös hämmentynyt. Vähän väliä oli sellainen olo, kuin olisin pelannut peliä, joka vielä muutamia kuukausia sitten olisi ollut kovin erilainen ja josta ei kaikkia wanhoja piirteitä saatu poistettua. Lisäksi tuntui siltä kuin pienellä lisäviilailulla ja -tuunailulla kokemus olisi voinut olla vielä parempikin.

Ei The Evil Within nytkään huono peli ole. Ehei. Se on asiallinen ja toimiva Resident Evil 4 -kopio, joka tarjoilee tiivistä tunnelmaa, yllättäviä käänteitä ja veristä räiskintää koko rahan edestä. Mutta jos sitä verrataan suoraan 10 vuotta vanhaan esi-isäänsä, se on vaisumpi peli.

Toinen mielipide (PS4)

Kauhu on minulle genrenä ylitse muiden, vaikka myös tyhjänpäiväiset komediat toimivat tietyssä mielentilassa. Mielikuvitukseni on vilkas, joten kauhupelien ja elokuvien ahdistavuus sekä selkäpiitä puistattavat hahmot pääsevät aina nahan alle. Ajatukset alkavat laukata viimeistään nukkumaan mennessä, kun valot sammutetaan ja nähdyn tarinan tapahtumat kummittelevat mielessä. Kun tällaista tapahtuu, on elokuva tai peli onnistunut tavoitteessaan. The Evil Within ei aiheuttanut yöllisiä paniikkikohtauksia, mutta viihdyin sen parissa siitä huolimatta.

Alussa pelaaminen tuntuu aidosti kauhulta. Tunnelma on ahdistava ja miljöö suorastaan aavemainen. Vihollisia ei vyöry laumoittain päin, vaan paniikki luodaan toisin. Verisen teurastaja-moottorisahamiehen hengityksen tuntee niskassa ja tunnelma saa kiemurtelemaan sohvalla.

Fiilis kuitenkin latistuu juonen edetessä eikä se onnistu enää ahdistamaan ja saa lähinnä tuntemaan olon epämukavaksi, kuten Miikkakin arvostelussaan toteaa. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän ahdistuneisuuden ja kauhistuksen tunteita kuin Hostel-tyylistä gorea.

Kauhuaspekti kärsii myös oudon juonen takia, sillä siinä ei ole oikein päätä eikä häntää. Aluksi tuntuu siltä, että palaset loksahtavat lopulta kohdalleen, mutta lopputekstien pyöriessä olin aivan yhtä pihalla kuin aloittaessa. Paikasta toiseen loikkiminen saa sekä pelaajan että päähenkilön kuutamolle tapahtumien kulusta, mikä saa jatkuvasti kysymään ”mitä nyt taas?”.

Luovia ratkaisuja ja verilättyjä

Kuten Miikkan arvostelusta käy ilmi, The Evil Withinin kuvasuhde on normeista poikkeava ja laajempaa näkymää estävät mustat sururaidat. Minulle suurempaa ärsytystä aiheutti sen sijaan liian lähellä nuuhkiva kamera, sillä esimerkiksi nurkan taakse on vaikea tiirailla ja tähtääminen on vaikeaa.

Aivan hirveitä ruudunpäivityksen pudotuksia en huomannut, lukuun ottamatta ajoittaisia nytkähtelyjä, jotka saattoivat johtua liiallisesta silmäkarkista ruudulla. The Evil Within pyörii kuitenkin jouhevasti Pleikkarilla ja se on upeannäköinen. Miljöisiin on panostettu ja ne ovat yksityiskohtaisia, partikkeli-efektit ovat näyttäviä ja hirviöt uskottavan oloisia. Vertakaan ei tästä kokemuksesta puutu ja Mikami onkin päättänyt vääntää gore-nappulan tappiin.

Äänimaailma on myös erittäin hyvin rakennettu ja muun muassa tallennuspisteillä soiva klassinen musiikki tekee tunnelmasta autenttisen. Ainoa pidempi miinus tulee paikoin jopa naurettavasta ääninäyttelystä. Päähenkilö ähisee, puhisee ja kiroilee ilman minkäänlaista tunnetta.

Ei niin pelottavaa kauhua

Kauhun muuttuessa vähitellen räiskinnäksi minulle tuli samankaltaiset tunteet kuin Dead Space kakkosta ja kolmosta pelatessa. Huokailin mielessäni, sillä odotin täydellistä kauhun täyttämää kokemusta, mutta sen sijaan sainkin raiteilla kulkevaa räiskintää. Eritoten minua ärsyttivät Evil Withinissä pomotaistelut. Ammukset ovat jokaisen taistelun päätteeksi loppu ja seuraava tarkistuspiste sijaitsee vasta parin kohtauksen päässä. Onneksi pomot voi päihittää loogisesti ajattelemalla ja pointti selviää viimeistään parin kuoleman jälkeen.

Loppupomojen haasteellisuus ja tarkistuspisteiden huono asettelu tekevät kunniaa vanhoille peleille. The Evil Within muistuttaa Miikan sanoin muun muassa Resident Evil neljää. Ressa nelonen oli aikanaan varsin käypää valuuttaa ja sen hyviä sekä huonoja ominaisuuksia on tuotu myös Mikamin uutukaiseen mukaan.

Olen aika samoilla linjoilla Miikkan kanssa The Evil Withinistä. Se ei ole huono, mutta onnistuu usein ärsyttämään. Sitä kuitenkin jatkaa mielellään eteenpäin ihan vain senkin takia, että tarinalle saa edes jonkinmoisen selvyyden. The Evil Withinissä on juuri sopiva annos old school -survival horroria ja se tyydytti ainakin omaa kauhunnälkää hyvin ennen Alien: Isolationiin siirtymistä.

Niklas Isberg

Nelinpeli:

Lisätietoja: https://muropaketti.com/pelit/nelinpeli/

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet