Betrayer (PC)

22.04.2014 12:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Blackpowder Games
Julkaisija: Blackpowder Games
Testattu: Windows 8.1, Intel Core i5-4670K, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows Vista tai uudempi, 3,0 GHz prosessori, 3 Gt muistia, DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.blackpowdergames.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Roanoken siirtokunnan mysteeri on viehättänyt ihmisiä jo muutaman vuosisadan ajan. Mitä tapahtui siirtokunnan asukkaille, jotka hävisivät kuin tyhjyyteen? Mitä tarkoitti heidän jälkeensä jäänyt kryptinen viesti?

Näitä ja monia muita kysymyksiä on pohdittu ja pyöritelty ties miten innokkaasti ja teorioita riittää. Nyt esitetään hieman lennokkaampi sellainen.

Roanoke oli Iso-Britannian ensimmäinen pysyvä siirtokunta uudessa maailmassa, Yhdysvaltojen itärannikolla. Erityisen kiinnostavaksi se muuttui syksyllä 1587, jolloin siirtokunnan 115 asukasta lähettivät avunpyynnön Englantiin: he tarvitsivat lisää miehiä, lisää varusteita, lisää tarvikkeita, lisää kaikkea. Laiva lähti kohti kotia ja kun se palasi apujoukkojen kera syksyllä 1590, siirtokunta oli tyhjä. Siirtolaisista ei ollut jälkeäkään, eikä paikalta löytynyt muita vihjeitä heidän kohtalostaan kuin puun runkoon kaiverrettu viesti: ”Croatoan”.

Mitä siirtolaisille tapahtui? Sitä on spekuloitu urakalla. Jotkut uskovat, että viesti yritti kertoa siirtolaisten lyöneen hynttyynsä yhteen alueella asuneiden ystävällisten Croatan-intiaanien kanssa. Toiset taas epäilevät, että intiaanit olivat syystä tai toisesta kyllästyneet maillaan pyöriviin britteihin ja pistäneet kaikki palasiksi. Mutta miksei itse siirtokunnan rakennuksia? Kiinnostavia kysymyksiä, joihin nyt vajaat reilut 400 vuotta myöhemmin tuskin saamme koskaan vastauksia. Mutta kiva se on spekuloida.

Ja tätä harrastaa myös Betrayer, joka sijoittuu Roanoken siirtokunnan aavemaisiin maisemiin.

Varjojen mailla

Betrayer alkaa upeasti. Ilman sen suurempaa selitystä pelaaja löytää itsensä rannalta ihastelemassa upean mustavalkoista maisemaa. Valo, varjo ja vahvat kontrastit saavat maisemat näyttämään todella uhkaavilta ja pelottavilta, vaikka selvästi kesä on kukkeimmillaan. Äänimaailma tukee vaikutelmaa, sillä tuuli ujeltaa korvissa pahaenteisesti.

Mitään muuta ei ole tehtävissä kuin seurata sitä ainoaa, syvemmälle sisämaahan vievää tietä. Ja siitä se yliluonnollinen seikkailu sitten alkaa.

Betrayer on kiinnostava yhdistelmä Far Cry 3:a, seikkailupelejä, Silent Hilliä ja jopa Dark Soulsia. Se on avoimen maailman tutkimusmatkailupeli, jossa pelaaja selvittää Roanoken siirtokunnan kohtaloa. Pelin versio tapahtumista sisältää toki sitten aaveita, oudon barbaarisia espanjalaissotilaita ja ties mitä muuta muikeaa.

Tunnelma on selvästi pelin vahvuus. Olin itse miltei hermoraunio kun saavuin tapahtumaköyhän, mutta hermoja raastavan, alkuosion jälkeen Fort Henryn linnakkeeseen, jossa minua odottivat tuhkapatsaiksi jähmettyneet ihmiset, merkit intiaanien hyökkäyksistä ja oudot löydöt. Muun roippeen ohella linnakkeesta löytyy nimittäin kello, jota soittamalla voi siirtyä mustavalkoisesta todellisuudesta varjojen ja pimeyden rinnakkaismaailmaan, jossa levottomat henget vaeltavat kaduilla etsien pelastajaansa.

Siitä se mysteerien selvittäminen sitten alkaa. Ahdistavat, häiritsevät ja jopa pelottavat löydöt ja tarinat seuraavat toisiaan pelaajan yrittäessä kursia kasaan vastauksia avoimiin ongelmiin ja kysymyksiin. Ihailtavasti peli ei sen kummemmin pitele kädestä, vaan Fort Henryyn saavuttuaan pelaaja on omillaan. Ratkaisut täytyisi löytää itse, eikä se ole aina helppoa.

En muista, koska joku peli viimeksi on tehnyt niin yllättävän ja hyvän alkuvaikutuksen minuun kuin Betrayer teki. Ensimmäisen reilun tunnin jälkeen olin nimittäin aivan lääpälläni selvitellessäni palavan naisen, vaimoansa henkeä etsivän kummituksen ja monien muiden poloisten kohtaloita.

Sitten pelasin lisää ja hymyni hieman hyytyi.

Rosoista toteutusta

Betrayer on kuin hyvä kauhuelokuva. Se toimii parhaiten kun se vihjailee, uhkailee ja jättää asioita pelaajan itsensä pohdittavaksi. Painostava tunnelma toimii erinomaisesti ja saa koko ajan säpsähtelemään.

Mutta tämä ei ole riittänyt kehitystiimille. Mukaan on tungettu myös taistelua. Liikaa ja vieläpä huonoa sellaista. Riippuen siitä, ollaanko henkien vai todellisten olentojen ulottuvuudessa, saarella partioi joko punasilmäisiä konkistadoreja tai luurankoja ja henkiä, jotka eroavat toki grafiikaltaan, mutta eivät juuri muuten: kaikki joko juoksevat täyttä häkää pelaajan silmille tai sniputtelevat kauempaa, tyypistä riippuen.

Taistelu on tylsää ja todella tappavaa, sillä pelaaja-poloinen ei kestä kuin osuman tai pari ennen kuolemaansa. Se ei ole toki mikään pysyvä loppu, sillä kuoltuaan herää aina uudelleen henkiin Fort Henryn linnakkeesta. Kaikki arvokas omaisuus tosin sitten jäi sinne korpsille. Hyvää ruumiinhakumatkaa! Toivottavasti et kuole ennen sen saavuttamista, tai kaikki häviää eetteriin.

Taistelu tuntuu hetken aikaa jännittävältä, pitkälti kiitos pelaajan käytössä olevien aseiden, jotka ovat aika tehottomia ja epätarkkoja. Niinhän toki muskettien ja puoliksi murtuneiden jouskarien pitääkin olla. Hetken kuluttua sitä kuitenkin oppii elämään vihollisten yksinkertaisen tekoälyn kanssa ja sen jälkeen ne eivät sitten enää ahdistakaan yhtään.

Ongelmat eivät rajoitu vain pliisuun taisteluun, vaan Betrayer olisi kaivannut myös lisää tuunailua. Automaattikartta on esimerkiksi aivan luokaton. Siihen ei voi tehdä muistiinpanoja, eikä se näytä mitään tärkeää tietoa. Yritätkö etsiä yhtä tiettyä hautaa, jonka löysit kolme tuntia sitten? Toivottavasti pistit tarkan paikan muistiin, koska peli ei sitä kerro! Turhauttavaa.

Ja on toki myös todettava, että jälleen monen kauhuelokuvan tai –kirjan tavoin Betrayer on parhaimmillaan ennen kuin se paljastaa kaikki korttinsa. Lovecraft sen jo tiesi, että lukijan mielikuvitus on paljon tehokkaampi ja pelottavampi juttu kuin kirjailija ikinä. Niinpä hän jätti paljon kokonaan mysteeriksi. Betrayer taas paljastaa liikaa. Niinpä loppua kohti homma meneekin vaisummaksi.

Mutta hitto vieköön, se alku. Ne ensimmäiset tunnit. En oikeasti muista, milloin olen viimeksi kokenut jotain niin tehokkaan tunnelmallista ja häiritsevää! Betrayer on pelaamisen arvoinen jo miltei pelkästään niiden takia, eikä se loppukaan nyt niin huonoksi mene, että kokemus menisi pilalle. Hieman paremmalla itsehillinnällä ja viilailulla kyseessä olisi vain voinut olla modernin kauhupelaamisen klassikko. Nyt on tyytyminen vain ihan hyvään peliin.