Total War: Attila (PC)

26.02.2015 15:12 Miikka Lehtonen

Tekijä: Creative Assembly
Julkaisija: Sega
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows Vista tai uudempi, 3 GHz tuplaydinprosessori, 3 Gt muistia, GeForce GT 8800
Pelaajia: 1, 2 (lähiverkossa ja internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.totalwar.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Mitä Napoleon edellä, sitä Attila perässä. Ei siis historiallisessa mielessä, vaan pelillisessä. Total War: Attila kun tekee Rome II:lle melkein saman kuin Napoleon aikanaan Empire: Total Warille.

Toisin sanoen kyseessä on itsenäinen jatko-osa / lisäosa, joka tuunailee peliä ja lisäilee siihen pinon pienempiä ja suurempia juttuja. Mutta lisäileekö tarpeeksi, jotta voidaan puhua itsenäisen pelin arvoisesta teoksesta, eikä ylihintaisesta DLC:stä?

Total War: Rome II oli peli, joka jakoi mielipiteitä. Mutta toisaalta niinhän miltei kaikki Total Warit tekevät. Creative Assemblyllä ei ole aina tapana julkaista pelejään aivan valmiina ja pelistä toiseen muuttuvat fokuksetkin tarkoittavat sitä, että omista mieltymyksistä riippuen edessä on joko iloa tai pettymystä, kun edellisessä pelissä ärsyttänyt tai riemastuttanut juttu muutetaan.

Itse tykkäsin Rome II:sta aikamoisesti, tosin tunnustan avoimesti sen, että suuri osa innostani johtui aihepiiristä. Olen Rooma-friikki ja olen ollut pitkään. Aihepiiri mahdollisti sen, että pystyin katsomaan ohi monista pelin ongelmista.

Oli oma suhtautuminen mitä tahansa, nyt edessä on se tosiasia, että Attila on saapunut. Moni odotti Rome II:lle melkoisia parannuksia ja päivityksiä, joten reaktiot olivat lievästi sanoen hämmentyneitä, kun Creative Assembly siirsi monet niistä itsenäiseen jatko-osaan ja jätti peruspelin vähän tuuliajolle. Oikea Attila murskasi kaiken edestään ja jätti jäljelle vain raunioita, ajaen väkisin sisään uuden ajan. Tekeekö hänen nimeään kantava peli nyt saman?

Napoleonin jäljillä

Attila on todellakin veistetty samasta puusta kuin Napoleon. Napoleon: Total War oli Empire: Total Warin itsenäinen lisälevy ja puolittainen jatko-osa, joka tuunasi peruspelin ongelmia. Minusta sen paras ja kivoin ominaisuus oli silti pienentynyt mittakaava. Kuten jo silloin valittelin, Total Warin eeppiset grand campaignit ovat aikarajoitteiselle veteraanipelaajalle vähän turhan eeppisiä. Jossain vaiheessa aika ei riitä enää nysväykseen ja mikromanagerointiin, vaikka miten haluaisi valloittaa maailmaa.

Attila tarjoilee tavallaan samaa. Se on tarinallisempi kuin Rome II ja keskittyy Rooman valtakunnan viimeisiin päiviin. Rooma on jakautunut kahdeksi pienemmäksi valtakunnaksi, joiden osasetkin ovat aika kypsiä koko touhuun. Paineet viimeisiään vetävän suurvallan niskassa ovat valtavat, samoin kuin barbaarilaumatkin, jotka puskevat sisään rajoilta. Roomalla pelatessaan pääseekin eräänlaiseen strategiapelien selviytymiskauhuskenaarioon: Rooma romahtaa. Piste. Nyt heitetään noppaa lähinnä siitä, millainen siivu siitä jää omiin käsiin ja mikä palaa maan tasalle.

Barbaarilaumat tarjoavat myös omanlaistaan pelattavuutta. Monet niistä ovat vaeltajakansoja, jotka eivät rakentele kaupunkeja, vaan kiertelevät maita ja mantuja valtavina laumoina. Lyömällä telttansa pystyyn joksikin aikaa vaeltajakansat pystyvät rakentamaan väliaikaisia rakennuksia, joiden avulla saa monia perinteisten kaupunkien etuja. Samalla se suurin etu on kuitenkin siinä, että kun kaupunkinsa polttamisesta kyrpiintyneet roomalaiset saapuvat kostoretkelle, koko heimo hyppää hevosen selkään ja karauttaa vuoren taakse hoitamaan haavojaan.

Ja näinhän se oikeastikin oli. Muinaiset sivilisaatiot eivät oikein ymmärtäneet, miten taistella sellaisia valloittajia vastaan, joita ei oikeastaan kiinnostanut valloittaminen, vaan ryöstely. Mitä tehdä, kun vastustajalla ei ole kaupunkia, jota piirittää?

Kaikki barbaarit eivät toki ole vaeltajia, mutta ryöstelijöitä kuitenkin. Pelin kylkiäisenä julkaistu erillinen – ja maksullinen – DLC lisää mukaan myös pohjoisen viikinkiheimot, jotka monien germaaniserkkujensa tavoin saavat muhkeita rahabonuksia polttaessaan ja tuhotessaan vastustajien asutuskeskuksia maan tasalle. Itse pelasin pääasiassa juuri viikingeillä ja oli hauska tehdä ryöstöretkiä kylmästä pohjolasta etelän lihapatojen ääreen.

Barbaarilaumat kärsivät kuitenkin vähän siitä, että niillä ei ole varsinkaan pelin alkupuolella, mutta ei myöskään sen edetessä, hirvittävän persoonallisia tai kiinnostavia yksiköitä.

Ja näin se elämä kulkee ne ensimmäiset pari tusinaa vuoroa. Sen jälkeen Attila syntyy ja pian se hunnien lauma jo pyyhkäiseekin idästä vieden mukanaan kaiken, mitä viedä voi. Attilan tarinan kylkeen on sidottu lukuja, joissa pitäisi suorittaa löyhiä tavoitteita. Meno on siis tarinallisempaa ja rytmitetympää kuin ennen, mutta ei niin hirveän erilaista, ettäkö voisi puhua mistään suunnattomasta vallankumouksesta.

Kampanjan mittakaava on myös suuri. Suurempi kuin Napoleonissa. Ehkä vähän pienempi kuin Rome II:ssa, mutta erilaisia sivilisaatioita ja pituutta on runsaasti. Liian runsaasti minulle, sillä keskenhän se kampanja taas jäi. Mutta sen aikana ehti huomaamaan, mitä kaikkea pelissä on muuttunut.

Iso kuva isolla kartalla

Attila tuunailee Rome II:n muutamia kiistanalaisia juttuja. Pelaajan keskipisteenä toimii taas fiktiivinen hallitsijasuku, johon kuuluu erinäisiä kenraaleita ja näiden perheitä, puolisoita ja yleisiä hangaroundeja. Pelin edetessä hahmot haalivat kokemusta ja oppivat enemmän tai vähemmän hyödyllisiä tapoja. Minun parhaasta kenraalistani tuli esimerkiksi impotentti, mikä laski heti tämän arvostusta miesten keskuudessa ja teki suvun jatkamisesta vaikeaa.

Siinä sivussa pelataan sitten poliittisia pelejä koko suvun kesken. Serkkupoikaa ottaa päähän, kun viikingit eivät ole tarpeeksi aggressiivisia ja tämä haalii itselleen seuraajia naapurisaarella. Mitä teet? Annatko kaverille remmiä vai luotatko siihen, että hulttio palaa takaisin perheen rakastavaan syleilyyn? Itse lähinnä rasituin touhusta. Kun valtakunta ja suku kasvavat, edessä on lisää sitä ennestään jo aika rasittavaa mikromanagerointia kun saa joka vuoro hyppiä nimittelemässä, erottelemassa ja tuunailemassa tusinan provinssin hallitsijoita. Mutta, jos se tämän tyylinen suvunhallinta aiemmin kiinnosti, nyt sitä on taas tarjolla.

Ennen pelin julkaisua Creative Assembly kehui myös, että poliittinen neuvottelusysteemi on nyt parempi kuin ennen. Ehkä, mutta sitten puhutaan kyllä mikronien kokoisista muutoksista, sillä samalta tuubalta se yhä tuntui: etelän räkänokat vinkuvat rivissä ja kädet ojossa viikingeiltä rahaa vuoro toisensa perään ja kun sitä ei tipu, loukkaantuvat ja julistavat sodan. Kun joku sitten huomaa, että reippaan rantaryöstelyn seurauksena tanskalaisten armeijat ovat suurempia kuin koko muun Euroopan, halutaan seuraavalla vuorolla rauhaa – mutta vain, jos ensin saisi vähän massia noin niinku tilipäivään asti.

Se oli sentään kivaa, että hätäisesti solmitut allianssit saivat aikaan jonkinlaisen muinaisen maailmansodan, kun naapuriviikinkien kimppuun hyökättiin etelästä. Lähdin itse mukaan sotaan vetäen omat liittolaiseni perässäni ja hyökkääjän liittolaiset tekivät saman. Kohta olikin käynnissä kunnon mättö.

Sotaa sotapelissä? No jopas!

Total War –pelien todellinen selkäranka on aina ollut se taktinen taistelutila, missä ne valtapelin seurauksena haalitut armeijat ottavat vihdoin yhteen vihollisten kanssa. Taistelutilan suuri juttu on kuulemma dynaaminen tuli, joka leviää paitsi rakennuksissa, myös ruohikossa ja metsiköissä. Samalla ruudunpäivitysnopeus suuntaa etelään viikinkiporukan vauhdilla, mikä on aika harmillista.

Huomattavasti veikeämpää on se, että taistelukentän ja ison kartan välillä on synergiaa: rikki olevat rakennukset ovat mäsänä myös taistelutilassa, ja minkä taistelutilassa rikkoo – vaikka ampumalla ”vahingossa” tulinuolia kaupunkiin – saa sitten aikanaan strategisessa tilassa korjata.

Vihollisten tekoälyä on myös tuunattu ja se osaa nyt ainakin välillä taistella fiksusti. Se ymmärtää, että kaupunkitaisteluissa kontrollipisteillä on väliä, eikä mene enää ihan perustason jäyniin. Mutta töppäilee se silti. Miksi mahtavan armeijan kenraali patsasteli pienen miekkamiesyksikön kanssa puoli kilometriä armeijansa perässä? Enpä tiedä, mutta sivustasta koukannut ratsuväkeni kiitti helposta taposta ja voitosta!

Samaten jotkin yksiköt ovat naurettavan ylitehokkaita. Esimerkiksi viikinkien ryöstöporukat sarjatulella lentävien keihäidensä kanssa popsivat yksikön kuin yksikön välipalakseen aika kaukaa, mikä tekee viikingeillä pelaamisesta aika hauskaa puuhaa. Koko armeija täyteen skirmisherejä ja kaksi kertaa isompi armeija ketoon!

Taistelu tuntuu kokonaisuutena aika samalta kuin ennenkin, mikä on siis mielestäni hyvä juttu. Olen tykännyt siitä aina ja tykkään edelleen.

Tuhkan keskellä, mitä kädessä?

Kun savu hälvenee ja tuhka laskeutuu, mitä jää lopulta käteen? Hieman ristiriitainen paketti. Pidän kyllä miltei kaikesta, mitä Attila tekee. Se korjaa paljon juttuja ja tarinallinen kampanjatila on hauska haaste. Se todellakin tuntuu vähän selviytymiskauhupeliltä, sillä aikaa ja resursseja ei ikinä riitä kaikkien niiden tulipalojen sammuttamiseen, joita kartalla riehuu. Usein siis ihan konkreettisesti.

Uudet kansat ja niiden pelityylit tarjoavat myös veteraaneille uusia haasteita, mahdollisuuksia ja leluja. Vaeltajakansat ja ryöstelevät viikingit ovat mainio lisä Total Wariin ja ainakin minusta reippaasti hauskempia pelata kuin perinteiset jöpötyskansat, jotka kykkivät kaupungeissaan kyttäämässä rajojaan.

Samaten niitä pieniä tuunauksia on tehty reippaasti. En ole itse niin suunnaton Total War –addikti, että osaisin kaikkia niitä välttämättä huomata tai artikuloida, mutta monet Rome II:n bugeista on liiskattu. Meritaistelu on yhä ihan karmeaa häröilyä, eikä sarjan ikävintä ongelmaa ole saatu aisoihin: Attila on näet todella raskas peli. Vuorojen prosessointi kestää pitkään, taistelut ovat visuaalisesti näyttäviä mutta hyvin raskaita ja peli tökkii vähän väliä. ATI-pelurien kannattaa myös huomioida, että tiettävästi Attila ja ATI eivät samankaltaisista nimistään huolimatta tule oikein toimeen. Voi siis olla, että dippaileva ruudunpäivitysnopeus ja ruudulla näkyvät korruptiot johtuvat huonosta näytönohjainvalinnastani. Mene ja tiedä!

Attila on siis laatupeli. En ole siitä yllättynyt, enkä vähempää odottanutkaan, sillä minusta Total War –pelit ovat suunnilleen aina olleet laatupelejä. Joskus ne eivät vain ole kiinnostaneet, koska en saa samuraikulttuurista samanlaisia säväreitä kuin Napoleonin ajoista tai Rooman valtakunnasta. Tiesin kyllä ennakkoon, että Attila kiinnostaisi.

Mutta se suurin kysymysmerkki lienee, onko Attila oman paikkansa arvoinen peli. Saako Creative Assembly anteeksi sen, että Rome II:n korjaaminen jätettiin 40 euron (oikeastaan 54 euron, sillä tarjolla on kaksi lisäsivilisaatioita sisältävää DLC-pakettia) hintaisen uusintajulkaisun varaan sen sijaan, että niitä olisi upotettu peruspeliin? Se on kysymys, johon minun on hankala vastata. Oma fiilikseni on, että Attila ei tee niin paljon uutta ja niin paljon erilaista, etteikö se voisi ihan hyvin olla Rome II:n maksullinen DLC-paketti. Vaikka miten vääntelisin ja kääntelisin, hommassa haisee rahastuksen maku. Pahasti ja ikävästi.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet