Keräilijäkulttuuria, karanneita kissoja ja velkakierteessä sinnittelevä sankari – arvostelussa mainio seikkailu Tales of Xillia 2
Kalle Lounela suuntasi jrpg-seikkailujen maailmaan – ja löysi itsensä oudosta tilanteesta. Että niskassa on velkaa 20 miljoonaa ja velikin on kuulemma terroristi. Ei tämä nyt ihan hyvin ala.
Muistikuvat vuosi sitten julkaistusta Tales of Xilliasta olivat hämärtyneet sopivasti pientä kertausta varten. Kertausta saa kierrätettyjen alueiden ja pelinsisäisen, mutta hyvin suppean, taskukirjaston muodossa. Pidin ensimmäisen osan tarinaa osittain sekavana kaikkine outoine käsitteineen henkimaailman toiminnasta. Siksi katsoin virallisen kertausvideon tarinasta ja sen pohjalta lähdin takaisin Rieze Maxian maailmaan. Toimi.
Samojen alueiden läpikäyminen ei kuitenkaan maistunut niin puulta kuin oletin. Aikaa oli kulunut vähän, mutta muita pelejä pelattua sitäkin enemmän, ja näin alueet olivat unohtuneet. Yllätyksekseni havaitsin pientä nostalgian tapaista fibaa. Onneksi mukana oli sopivasti uusiakin alueita, koska pelkkä fiilistely ei kanna kierrätetyn materiaalin kanssa hirveän pitkälle.
Sen sijaan tarina oli täysin tuoretta pullaa. Sitä syödessä tuntui, että koko ensimmäinen osa oli pelkkää alkupalaa tuleville nautinnoille. Hyviä, tunteita herättäviä tarinoita rakastavana nostan hattua leipureille. Ensimmäistä kertaa Tales of –sarjassa oli valintoja, joista lopputuntien aikana valitut määräävät kolmen eri tarinan lopetuksen väliltä. Pelasin yhden läpi, sain silmäni kostumaan. Katsoin kaksi muuta muiden pelaamana ja sain aikaiseksi kunnon kyyneliä. Olen täysin varma, että pillitys ei ollut sattumoisin samaan aikaan syömäni Inferno-pizzan syytä.
Lue koko arvostelu: Tales of Xillia 2 (PS3)
