Red Dead Redemption 2 oli viiden tähden peli, jonka moni jätti kesken – Miksi hyviäkään pelejä ei pelata loppuun? Toimittajan puheenvuoro

Jättipeleistä on paisunut niin valtavia, että vain reilu puolet pelaajista tarpoo ne loppuun asti. Harva peli kärsisi pituuden lyhentämisestä, väittää Tuukka Hämäläinen toimittajan puheenvuorossa.

Myönnän suoraan, että viime kesänä ilmestynyt Ghost of Tsushima jäi erinomaisuudestaan huolimatta kesken. Samoin kävi Red Dead Redemption 2:lle (2018), jota odotin aikanaan kuin kuuta nousevaa ja aloitin pelaamisen heti julkaisupäivän aamuna. Tästä on yli kaksi vuotta, mutta en ole ehtinyt ja jaksanut palata pelin pariin.

Lohdutukseksi voin todeta, että en ole ainakaan yksin.

Noin 65 prosenttia pelaajista on läpäissyt Ghost of Tsushiman päätarinan. Reilu 60 prosenttia on kokenut loppuun asti The Last of Us Part II:n (2020), ja vain 40 prosenttia voi sanoa samaa Red Dead Redemption 2:sta. Lukemat perustuvat PlayStationin Trophy-palkintojen avausprosentteihin.

Death Stranding (2019) on äärimmäisimpiä esimerkkejä: pelin viimeisen episodin on tarponut loppuun asti alle 29 prosenttia pelaajista.

Näitä laatupelejä yhdistää yksi keskeinen asia. Ne kaikki ovat erittäin pitkiä, kymmenien pelituntien kokemuksia. How Long to Beat -sivuston mukaan Death Stranding vaatii yli 40 pelituntia, Red Dead Redemption 2 lähes 50 tuntia, vaikka keskittyisi vain päätarinaan.

Onkin uskottavaa, että runsas pituus verottaa läpäisymääriä tuntuvasti. Valtaosalla meistä on muutakin tekemistä elämässä kuin pelaaminen, etenkin kun suurin osa pelaajista on nykyään aikuisia. Aikaa ja energiaa jokaisen 40-tuntisen järkäleen läpäisyyn ei yksinkertaisesti ole.

Pelien pituuksista on puhuttu viime vuosina paljon. Kollegani kirjoitti Red Dead Redemption 2:sta tästä näkökulmasta jo pari vuotta sitten, YLEn Kulttuuricocktail nosti sen esiin uudelleen viime syksynä.

”Olemme pelialalla tehneet huonoa työtä pelaajien vakuuttamisessa, että lyhyempikin peli voi olla rahojen arvoinen”, kommentoi YLEn haastattelussa Remedyn narratiivinen suunnittelija Eevi Korhonen.

Remedyn tuorein julkaisu Control (2019) on hyvä esimerkki maltillisemmasta pelin pituudesta. How Long to Beatin mukaan pelin päätarinan läpäisee keskimäärin 11,5 tunnissa. Tosin tästä huolimatta viimeisen tehtävän läpäisystä saatavan Trophyn on avannut vain reilu puolet pelaajista.

Aina suorasanainen pelikehittäjä Josef Fares laukoi juuri oman mielipiteensä pelien pituudesta Polygonin haastattelussa. Hänen Hazelight-studionsa edellisen pelin A Way Outin (2018) osti 3,5 miljoonaa pelaajaa, joista vain 51 prosenttia läpäisi tarinan. Faresin mukaan se on silti hyvä tulos.

Fares kritisoi tässä asiassa peliteollisuuden ja pelimedian fiksaatiota uudelleenpeluuarvoon. Hän tuntuu sanovan, että on typerää painottaa sitä, kuinka paljon pelitunteja tuotteesta saa irti, jos valtaosa ei edes pelaa peruspeliä loppuun.

”30 prosenttia pelaajista saattaa pelata pelin loppuun, ja ehkä 2 prosenttia pelaa uudelleen”, Fares toteaa. ”Tiedättekö kuinka paljon ihmiset laittavat aikaa tehdäkseen näitä pelejä, joita ihmiset eivät pelaa edes loppuun asti?”

Pelien pituus liittyy läheisesti pelimaailmojen kokoon, joka on sekin kasvanut 2000-luvun alusta lähtien valtavasti. Grand Theft Auto -pelien ja Ubisoftin valtavien open world -pelien luotsaamana kartat ovat kasvaneet valtaviksi, ja ne täytetään tietysti tekemisellä. Pelien alati nousseen hinnan vastapainoksi tarjotaan tolkutonta määrää pelattavaa.

Tämäkin herättää vastareaktioita. Esimerkiksi tulevan Dying Light 2:n luova johtaja Tymon Smektala protestoi pelimaailmojen jatkuvaa kasvua vastaan hieman yli vuosi sitten.

”En usko, että ihmiset tarvitsevat isoja karttoja, vaan he haluavat koon sijaan laadukkaita alueita, jotka tuntuvat todenmukaisilta”, Smektala kommentoi tuolloin.

Viime vuonna kysyimme myös Muropaketin lukijoita, voiko peli olla liian pitkä. 56 prosenttia vastaajista ajatteli näin, loput olisivat sitä mieltä että lisäsisältö on aina hyvästä. Voi ehkä ajatella, että kysymyksenasettelu herätti vastareaktion pelaajissa, jotka kaipaavat vastinetta rahoilleen.

Peliteollisuuden valtavirta näyttää juuttuneen alkeelliseen ”enemmän on enemmän” -ajatteluun. Määrä menee laadun edelle ja pelisisältö toistaa armottomasti itseään.

Tuoreimpana esimerkkinä olen juuri väsynyt tahkoamaan Immortals Fenyx Risingia (2020), enkä ole vielä päässyt edes peruspelin loppuun, saati laajennuksiin. Annoin pelille kehuvan arvion, mutta loputon määrä itseääntoistavia tehtäviä on lopulta puristanut kaikki mehut pelikokemuksesta.

Sen sijaan kun mietin joitakin viime vuosien mieleenpainuvimpia pelikokemuksia, ovat ne monesti olleet paljon lyhyempiä pelejä.

Hellblade: Senua’s Sacrfice (2017) on läpäisty alle kahdeksassa tunnissa, pulmapeli Superliminal (2019) on alle kolmen tunnin reissu, Ori and the Will of the Wisps (2020) on laajuudestaan huolimatta reilun 11 tunnin seikkailu. Outer Wilds (2019) vie keskimääri yli 15 pelituntia, mutta tämä riippuu paljon pelaajan hoksottimista ja panostuksesta.

Jopa The Last of Us Part II, jolle annoin vuolaat kehut ja viisi tähteä, ei olisi kärsinyt lyhentämisestä. Noin 24 tunnin pelin olisi hyvin voinut leikata jonnekin 15 tunnin tienoille ilman, että tarina olisi siitä paljon kärsinyt. Harvassa tarinallisessa pelissä pituus on oikeasti minkään arvoinen elementti – poikkeuksena tosin vaikkapa mielipiteitä jakanut Death Stranding, jossa pitkät vaellukset ovat aivan keskeinen asia.

En lähde ennustelemaan mihin suuntaan AAA-pelien pituudet kehittyvät jatkossa. Olisi kuitenkin pieni ihme, jos pelikehittäjät ja -julkaisijat eivät tunnistaisi tarvetta myös lyhyemmille AAA-julkaisuille. Optimistisesti ajatellen tämä voisi ehkä myös laskea jonkin verran kehitysbudjetteja ja parantaa sisällön laatua.

En sano, etteikö pitkiä massiivipelejäkin saisi olla olemassa, onhan niillekin oma pelaajakuntansa. Ja kehityksessä voisi entistä enemmän hakea hyvää tasapainoa päätarinan ja ylimääräisen lisäsisällön välille.

Mutta vertailun vuoksi voi ajatella millaista olisi, jos lähes jokainen valtavirtaelokuva olisi yhtä pitkä kuin Avengers: Endgame (2019). Harvassa leffassa on oikeasti aineksia kolmen tunnin mittaan, ja lähes jokainen hyötyisi lyhentämisestä. Vastaava logiikka pätee peleihin.