Arvostelu: Suomalaisen Frozenbyten Has-Been Heroes on laatuseikkailu Nintendo Switchille

Tekijä: Frozenbyte
Julkaisija: GameTrust
Testattu: Switch
Saatavilla: PC (28.3.), PlayStation 4, Switch, Xbox One (4.4.)
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta 19,99 euroa
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Suomalainen Frozenbyte ei selvästi pelkää kokeilla uusia juttuja. Kahdesta mainiosta ja yhdestä vähemmän mainiosta Trine-tasohyppelypelistään tunnettu firma lähtee nyt kepeän roguelike-rällästyksen maailmaan. Tyyli voi olla kovin erilainen kuin Frozenbyten aiemmissa peleissä, mutta tulos ei: Nintendon Switch-konsolille julkaistu Has-Been Heroes on erinomaisen hauska peli.

Myös PlayStation 4:llä ja Xbox Onella pian julkaistava Has-Been Heroes kertoo tarinan legendaarisista sankareista, jotka ovat jo saavuttaneet eläkeiän. Nuoruuden uroteot ovat historiaa, eikä vanhuksille oikein voi enää uskoa mitään kovin ihmeellisiä tehtäviä. Niinpä valtakunnan kuningas määrää soturin ja munkin, sekä mukaan lyöttäytyneen nuoren varkaan, saattamaan kaksoistyttärensä kouluun.

Koulumatkasta ei kuitenkaan tule kovin arkista, sillä jo alta aikayksikön koko porukka seisoo taivaan porttien edessä selittämässä kuolemaansa johtaneita tapahtumia portinvartijalle. Kuolema ei onneksi ole kummoinenkaan hidaste, sillä sankarit voivat yrittää aina vain uudelleen ja uudelleen, kunnes valtakuntaa uhkaava suunnaton pahuus on voitettu… ja tytöt viety kouluun.

Sedät jaksaa heilua

Melkoisena pesäerona Frozenbyten aiempaan tuotantoon Has-Been Heroes on kuin yhdistelmä lautapelejä ja Plants vs. Zombiesia, reippailla roguelike-elementeillä varustettuna. Yhdistelmä kuulostaa paperilla todella erikoiselta, mutta ainakin itse hurahdin siihen aivan totaalisesti.

Kullakin seikkailulla sankareiden tavoitteena on tappaa muutaman kentän päässä seisova suuri pääpaha. Edessä on lautapelin pelilautaa muistuttavia maailmoja, jotka koostuvat erilaisista ruuduista. Osa ruuduista saattaa sisältää kauppoja, levon mahdollistavia telttoja, poimimistaan odottavia aarteita tai vaikka uhkapelejä järjestävän velhon.

Sokkelomaiset kartat vaikuttavat aluksi vain tekosyyltä saada pelaaja komppaamaan karttaa päästä päähän, mutta nopeasti valkenee eräs pelin erikoisemmista ideoista: jo kerran käytyihin ruutuihin ei oikein saisi palata. Aina kun näin tekee, menettää yhden kallisarvoisista kynttilöistään ja kun ne loppuvat, loppuu pelikin. Niinpä jokaista askelta ja liikettä pitäisi harkita tarkkaan. Lähdenkö tuonne sivukujalle katsomaan, olisiko sen päässä aarretta vai suuntaako suoremmin kohti pomoa?

Aarteita ja muuta tilpehööriä pitäisi yrittää keräillä aktiivisesti, sillä lähtökohtaisesti sankareilla ei ole paljon jakoa välipomoja vastaan. Esinevalikoimasta löytyy niin passiivisia efektejä tarjoavaa tavaraa kuin aktiivisesti käytettäviä loitsujakin, laidasta laitaan. Siinä missä panssaroidut kengät vaikka antavat sankarille vähän lisää kestopisteitä ja parempaa suojaa, lumottu pääkallo kutsuu mukaan pienen kaverin, joka 10 sekunnin välein ampuu salamoita satunnaisten vihollisten niskaan.

Esineistä on tietenkin hyötyä erityisesti taisteluissa, jotka ovat kuin toiminnallisempia versioita Plants vs. Zombiesista. Sankarikolmikko seisoo ruudun vasemmassa laidassa, kukin omalla kaistallaan. Hirviöt vyöryvät päälle oikealta ja jos ne pääsevät sankarin luo, ne lyövät kovaa. Perushirviötkin sattuvat niin paljon, että montakaan osumaa ei kestä, ja kovemmat erikoishirviöt ja pomot tappavat sankarin miltei kerrasta.

Kun yksikin sankari kuolee, peli päättyy. Niinpä hirviöitä täytyisi töniä kauemmas ja mielellään myös lopulta tappaa. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä yleensä hirviöillä on sankareiden tavoin suojakilpiä, joiden kestäessä ne ovat immuuneita vahingolle. Aluksi hirviöillä voi olla suojia vain yksi tai kaksi palkkia, mutta myöhemmin paljon enemmänkin. Pelaajan sankarit taas eivät ole mitään hirveän aktiivista porukkaa, vaan joutuvat kukin toimiensa jälkeen vetämään henkeä useamman sekunnin ajan… ja hirviölauma lähestyy vääjäämättä.

Niinpä homman nimenä onkin tietenkin kombottelu. Jokaisella sankarilla on oma pelityylinsä. Munkki tekee lyönneillään vain pikkuisen vahinkoa, mutta iskee kahdesti. Ritari taas lyö kuin höyryjuna, mutta saa iskeä kerralla vain yhden kerran. Yhden hahmon toimittua peli pysähtyy hetkeksi, jolloin pelaaja voi vapaasti aktivoida muita hahmojaan, sekä siirrellä niitä kaistalta toiselle.

Otetaan esimerkki.

Munkin kaistaa pitkin lähestyy luuranko, jolla on viisi kilpeä. Munkki lyö tätä ensin kahdesti ja tägää sitten sisään varkaan, joka lyö perään kolme iskua. Nyt kilvet ovat alhaalla ja hirviö hetken aikaa haavoittuvainen. Ritari hyppää kaistalle ja käy huitaisemassa miekallaan puolet luurangon kestopisteistä ja tuuppaa tämän taas kaistan oikeaan laitaan.

Pelaaminen on todella nopeatempoista ja vaatii nopeaa reagointia lennosta vaihtuviin tilanteisiin. Hirviöitä puskee välillä esiin maan alta ja valikoima on suuri. Jotkut hirviöt parantavat kavereitaan, toiset ovat immuuneita tietynlaiselle vahingolle tai voivat muuttua hetkeksi kokonaan immuuneiksi. Aikaa ei ole ikinä tarpeeksi, joten paniikki iskee päälle jo alta aikayksikön.

Kun hirveän kombottelun ja jonglöörauksen seurauksena saa putsattua kentän ja voitettua taistelun, fiilis on oikeasti helpottunut ja hyvä. Pomot ovat myös oma lukunsa, sillä ne tuntuvat aluksi miltei mahdottomilta. Miten hitossa voin piestä vaikka luurankokolmikon, jossa yhdellä on yli 20 kilpeä ja kaikki suhaavat kohti kuin F1-autot konsanaan? Kaikkiin taisteluihin on omat taktiikkansa ja jipponsa, joiden opettelu vaatii paljon uusintayrityksiä ja aiheuttaa myös välillä turhautumista. Oppirahat on siis maksettava, jos aikoo pärjätä.

Uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen

Kuonoon tulee varsinkin alkuun ihan liukuhihnalla, mutta se on osa roguelike-kokemusta. Hirviöitä tappamalla saa avattua myöhemmille pelikerroille uusia esineitä, loitsuja ja muita apuvälineitä, joiden ansiosta myöhemmät yritykset voivat olla helpompia. Sanon ”voivat”, koska esineiden saaminen on tietenkin sattuman kauppaa. Kauppiaiden valikoimat ovat sattumanvaraisia, joten myös jokaisen pelikerran strategia täytyy keksiä lennosta.

On kivaa yrittää muodostaa palasista yhdistelmiä ja kasata komboja, jotka tuntuvat välillä positiivisella tavalla rikkinäisiltä. Esimerkiksi vesiloitsut tietenkin kastelevat viholliset osuessaan, jonka jälkeen sähköä käyttävät kyvyt ja hyökkäykset tekevät tuplavahinkoa.

Joskus tämäkin on tyhjä arpa. Itse rakensin kerran tiimini juuri tämän kombon ympärille, mikä toimikin hienosti, kunnes vastaan tuli pomo, joka oli käytännössä immuuni sähkövahingolle. Hups. Mutta se on taas sitä roguelike-magiaa, se!

Roguelike-magiaa on myös Has-Been Heroesin laaja hahmovalikoima. Aluksi käytössä on vain se yksi kolmikko, mutta jokainen onnistunut läpipeluu avaa hahmovalikoimaan uusia tärppejä. Esimerkiksi ritari saa rinnalleen pian luchadore-vapaapainijan, joka tekee sähkövahinkoa ja tietenkin myös näyttää rempseältä.

Kuten tästäkin esimerkistä voi ehkä päätellä, Has-Been Heroes ei ota itseään kamalan vakavasti, mikä on myös sille eduksi. Peli on hauska ja sympaattinen, mikä auttaa niissä tilanteissa, jolloin vaikeuskäyrä tuntui sangen jyrkältä.

Kokonaisuutena Has-Been Heroes on oikein onnistunut peli. Se toki vaatii pitkää pinnaa ja halua selvitellä itse pelin salaisuuksia, sillä alun tutoriaali ei oikein opeta edes kaikkia pelin keskeisiä mekanismeja, vaan ne täytyy keksiä itse yrityksen ja erehdyksen kautta. Itse en tätä pitänyt suurena ongelmana, sillä sitähän ne roguelike-pelit ovat. Jos kuulut itse samaan porukkaan, Has-Been Heroes kannattaa ehdottomasti poimia mukaan. Se on nokkela, viihdyttävä ja addiktiivinen välipala, jonka pariin ainakin itse palasin mielelläni uudelleen ja uudelleen.

Peli julkaistaan PC:lle 28.3. ja PlayStation 4/Switch/Xbox One -alustoille 4.4.