Katsoimme kuusi Night Visions -elokuvaa ennakkoon: ”Nyt tuli pornosta surullinen olo”, ”Kissa oli paras näyttelijä”, ”Saatiinpa Metallicastakin jotain uutta irti”…
Syksyn Night Visions eli Night Visions Maximun Halloween 3019 järjestetään Helsingin Kinopalatsissa 20.-24.11.2019. Muropaketin toimitus katsoi hörhöleffojen ykkösfestarin kymmenistä elokuvista ennakkoon kuusi.
Night Visions on tullut maailmanlaajuisesti tunnetuksi monipuolisesta tarjonnastaan, eikä syksyn festivaali petä odotuksia. Tarjolla on taas laatua ja roskaa, scifiä ja kauhua, kotimaista ja ulkomaista – ja vaikka mitä.
Alla Muropaketin toimittajat Aki Lehti ja Tuukka Hämäläinen pureksivat kuusi nostoa Night Visionsin ohjelmistosta.
Koko festivaalin ohjelmistoon voit tutustua täällä.
1BR
Pari päivää sitten julkaisemamme 1BR-elokuvan ohjaaja David Marmorin ja tuottaja Alok Mishran haastattelu naurattaa ääneen leffan katsomisen jälkeen. Heidän pikkubudjetin debyyttitäyspitkänsä on kerännyt sen verran kehuja muilla genrefestareilla, että odotin näkeväni teoksen joka toisi oikeasti jotain uutta ”sekopäinen kultti pakottaa päähenkilön jäsenekseen” -elokuvaan. 1BR:n pyöriessä piti varmistaa parikin kertaa, että katsonko nyt taatusti oikeaa pätkää. Ohjaaja tuntuu uskovan tehneensä fiksun leffan, mutta kyseessä on niin kehno kauhutrilleri, että välillä luulin tuijottavani parodiaa.
Marmor hehkuttaa, ettei hänen genrehybridissään ole jump scare -säikyttelyjä ja siinä hän on oikeassa. Leffassa ei ole säikyttelyjä lainkaan, ei mitään pelottavaa, ahdistavaa saati sitten kertomuksen vaatimaa painostavaa tunnelmaa. Kunnon gore olisi voinut ehkä vähän auttaa, mutta ilmeisesti edes tehosteisiin ja verikekkereihin ei ole riittänyt massia. Mukana on tasan yksi brutaali kohtaus, johon on tainnut upota koko erikoistehosteita varten varattu budjetti.
Päähenkilö Sarahia esittävä Nicole Brydon Bloom joko kirkuu tai lausuu replojaan kuin suoraan paperista lukien. Minkään sortin tunteita hän ei osaa välittää, ja koko leffan paras näyttelijä onkin Sarahin kissa. Olisitte nyt edes kertoneet otuksen oikean nimen lopputeksteissä! Sen se olisi ansainnut.
– Aki Lehti
Murder in the Front Row: The San Francisco Bay Area Thrash Metal Story
Musiikkivideoista ja vuoden 1992 A Year and a Half in the Life of Metallica -dokumentista ehkä parhaiten tunnetun Adam Dubinin uuden dokkarin nimi tekee harvinaisen selväksi mistä elokuvassa on kyse. Aiheesta selvästi perillä oleva ohjaaja marssittaa kameran eteen melkoisen määrän San Franciscon 1980-luvun thrash metal -skenen hahmoja. Mukana on nimiä joita tuskin tunnistavat kuin asiantuntijat, mutta myös Metallican, Slayerin, Megadethin, Exoduksen ja useiden muiden klassikkoyhtyeiden jäseniä.
Murder in the Front Row’sta saavat eniten irti ne jotka tietävät aiheesta jo jotain. Mukana on onneksi paljon arkistomateriaalia, jota ei ole ennen esitetty julkisesti. Dubin on selvästi monen haastateltavan ystävä tai vähintään kaveri, sillä hän saa puhuvat päät kertomaan tarinoita ja jakamaan muistoja, joita ei ole kuultu jo sataa kertaa aiemmin. Jos thrash metal on täysin tuntematon genre, niin osa dokkarista saattaa mennä yli hilseen, vaikka ohjaaja käsitteleekin aihetta laajasti.
Dubin näyttää bändien lisäksi 1980-luvun alkupuolelta lähtien myös fanikulttuurin kehityksen – paskaiset klubit, fanzinet, tape trading -kasettienvaihtajat ja niin edelleen. Osittain punkista ammentaneessa thrash metalissa raja fanien ja bändien välillä oli alkuvaiheessa olematon, sillä kaikki olivat samalla tasolla. Genreä lainkaan tuntemattomalle välillä väkivaltaiseksi keikoilla yltyvä hauskanpito näyttää taatusi umpihullulta touhulta, mutta Dubin onnistuu avaamaan melko hyvin mistä siinä oikein on kyse.
Exoduksen ja Metallican tarinat ovat pääosissa, ja jälkimmäistä esitellään liikaakin. Metallica saattaa houkuttella leffan pariin porukkaa, joka ilman miljonäärejä jättäisi dokkarin todennäköisesti katsomatta. Jollain ilveellä Dubin saa myös Metallican muusikoista irti jotain uutta.
Murder in the Front Row leviää loppupuolella vähän käsiin, mutta se ei juurikaan haittaa, sillä suurimman osan kestostaan se on oikein viihdyttävä musadokkari.
– Aki Lehti
Mope
Lucas Heynen ohjaama ja yhdessä Zack Newkirkin kanssa käsikirjoittama Mope kertoo pornoelokuvista ja -näyttelijöistä. Todennäköisesti hyvin monessa leffasta kirjoitetussa tekstissä on mainittu Paul Thomas Andersonin kolmas elokuva Boogie Nights, mutta Mope sijoittuu tietyllä tapaa aivan eri todellisuuteen.
Mope-termi tarkoittaa pornotähden täydellistä vastakohtaa, useimmiten ekstroina ryhmäseksi- ja bukkakohtauksissa toimivia miehiä. Heillä voi olla suuret toiveet, mutta todellisuudessa olemattoman korvauksen saavat surkimukset ovat hädin tuskin ihmisiä, koska tahansa korvattavissa olevia kullitelineitä.
Mope on sekoitus komediaa ja äärimmäisen rankkaa draamaa, jonka päähenkilöistä varsinkin tummaihoinen Steve Driver kärsii selvästi jo elokuvan alussa mielenterveysongelmista. Hänen ystävänsä ja pornopartnerinsa Tom Dong on vähän terveempi tapaus, mutta molempien haaveet oikeasta tähteydestä ovat täysin epärealistisia. Parivaljakko päätyy kuvauksissa tilanteisiin, joissa tapahtuvaa nöyryytystä on vaikea katsoa.
Alussa absurdi Mope onnistuu naurattamaan, mutta loppua kohden se saa lähinnä voimaan pahoin. Leffaa on mainostettu mustana komediana, mutta pääosin se on todella synkkä draama, jonka ihmiskohtaloissa ei ole mitään hauskaa. Surullisinta on se, että elokuva perustuu tositapahtumiin.
– Aki Lehti
Blood Machines
Jos olet kyllästynyt juonivetoisiin, samoja vanhoja kaavoja kierrättäviin scifi-trillereihin, on Blood Machines tehty juuri sinulle. Taiteilijanimellä Seth Ickerman toimivien ranskalaisohjaajien teos on nimittäin surrealistinen, visuaalisesti mieletön trippailu, joka on todella kaukana perheystävällisestä tieteisseikkailusta. Estetiikka kumartaa ainakin Alien-sarjan suuntaan, mutta klassikoiden pastissiksi elokuva ei todellakaan taivu.
Blood Machinesissa tekoälyjen kaappaamia koneita jäljittävät Vascan ja Lago lähtevät jahtaamaan tuhotusta aluksesta pakenevaa aavetta. Suurin piirtein tämän verran leffan tarinasta voi kertoa lähtemättä tulkitsemaan sen merkityksiä, sillä teos on hyvin avoin tulkinnalle. Eivätkä tekijät lähde sanallakaan selittelemänä seksuaalista ja uskonnollista kuvastoa, jota vyörytetään katsojan päälle koko 50-minuuttisen keston ajan.
Budjetin rajoitukset näkyvät joissakin asioissa, mutta samalla elokuva on täynnä huolellisia yksityiskohtia ja vahvoja taiteellisia valintoja. Oikeaan lyhytelokuvaksi lukeutuva Blood Machines toimii erinomaisesti juuri kestonsa ajan, sillä paketti pysyy tiiviinä ja harkittuna, kun haahuilulle ei ole ylimääräistä aikaa.
Jos nyt jotain kritisoitavaa Blood Machinesista kaivaisi, niin naishahmojen seksualisointi menee paikoin jo pelkän silmäkarkin puolelle. Pelkästä esineellistämisestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä seksuaalisuus ja sukupuolten välinen vastakkainasettelu ovat tarinan keskiössä ja elokuvan symboliikassa keskeisiä – ja lisäksi naishahmot ovat myös aktiivisia toimijoita, eivätkä pelkkiä objekteja.
Keitosta hämmentää se, että Blood Machines on ”jatko-osa” Carpenter Brutin musiikkivideolle Turbo Killer, joka esitetään myös Night Visionsissa elokuva alkukuvana. Kaksikko toimiikin parhaiten yhdessä, ja Carptenter Brutin dynaaminen elektro-soundtrack muodostaa myös Blood Machinesin sykkivän sydämen.
– Tuukka Hämäläinen
Why Don’t You Just Die
Appiukon murhaaminen ei välttämättä ole ihan helppo homma. Sen saa nuori Matvey (Aleksandr Kuznetsov) huomata kantapään kautta, kun hän eräänä iltapäivänä tyttöystävänsä Olyan (Evgeniya Kregzhde) pyynnöstä ilmestyy vasara kourassa etsivä Andreyn (Vitaliy Khaev) oven taakse.
Venäläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Kirill Sokolovin esikoispitkä Why Don’t You Just Die menee heti itse asiaan, kuten trailerikin vihjaa, mutta kuvio monimutkaistuu erittäin nopeasti. Elokuvaa voisi luonnehtia vaikkapa splatter-farssiksi, sillä intensiivinen komedia tarjoilee samalla mitalla nauruja ja verenroiskeita. Huumorimittari heilahtaa välillä myös niin pahasti mustan puolelle, ettei katsoja enää tiedä pitäisikö käänteille edes nauraa.
Ärhäkkä komedia on myös kuvattu oivaltavasti, ja mukana on esimerkiksi kekseliästä kamerakikkailua, vaikka budjetin rajoitukset välillä näkyvätkin. Hurmeisen sekoilun alla kuplii myös tosimaailman kipeitä aiheita, kuten yhteiskunnan korruptio, naisiin kohdistuva vallankäyttö ja kieroutuneen etiikan normalisoituminen.
– Tuukka Hämäläinen
Fingers
Monissa elokuvissa tuotantoassistenttina hyörineen Juan Ortizin toista ohjaustyötä ei ole ihan helppo luonnehtia. Fingers on täynnä aineksia indiedraamasta, kauhusta ja komediasta, mutta sen omintakeinen sävy saa välttelemään lokeroivaa genremäärittelyä.
Fingersin keskiössä on Amanda (Sabina Friedman-Seitz), jolla pelkää kuollakseen ruumiillisia poikkeavuuksia. Eräänä päivänä työtoveri Walter (Stan Madray) saapuu sitten töihin yksi sormi katkaistuna. Jo tämä ajaa Amandan terapiaan, mutta pian Walterilta puuttuu toinenkin sormi, eikä sormien katkominen jää todellakaan siihen.
Jo sinänsä oudoista lähtöasetelmista elokuva ajelehtii aivan omille teilleen, eikä tarinasta ole hyvä paljastaa liikoja. Mikään läpeensä onnistunut elokuva Fingers ei millään muotoa ole, mutta sen kertomus ja tunnelma ovat kyllä kokemisen arvoiset. Mukana on myös kosolti lakonista huumoria, joka saattaa jakaa jopa komedian ystävien mielipiteitä.
Näyttelijäkaartista löytyy muuten myös Night Visions -hitti The Greasy Stranglerista (2016) tuttu Michael St. Michaels.
– Tuukka Hämäläinen
Lue myös nämä tuoreet Night Visions -juttumme:
Haastattelussa Suomeen saapuva Elm Street 2 -ohjaaja Jack Sholder: ”Eihän se kovin hyvä elokuva ole”
Äläkä unohda näitä menneitä helmiä:
Haastattelussa Commando-ohjaaja Mark L. Lester: ”Elokuvani tunnetaan jopa Suomen tullissa”
