Assassin’s Creed II -ensikosketus 1: assassiinien ja temppeliritarien tarina jatkuu upeissa kulisseissa

26.10.2009 17:40 Jukka O. Kauppinen

Toissavuonna ilmestynyt historiallinen toimintaseikkailu Assassin’s Creed oli Ubisoftille yllättävä jättihitti. Pelille toivottiin kolmen miljoonan myyntiä, mutta nyt myynnit ovat kivunneet jo yhdeksän tuolle puolen.

Historiallinen, visuaalisesti äimistyttävä toimintaseikkailu siis selvästi kiinnostaa. Jatko-osassa panoksia onkin nostettu tuntuvasti. Kolmannen ristiretken Pyhän maan jälkeen seikkailu jatkuu nyt 1400-luvun lopun Italiassa, entistä näyttävämmin, historiallisemmin ja syvemmälle tunkeutuen. eDome vieraili pelin tapahtumapaikoilla ottamassa selvää assassiinien ja temppeliritarien välisen konfliktin uusista käänteistä.

Aihetta liipaten:

Italia ja renessanssi

1400-luvun loppuvaihe oli ihmiskunnalle merkittävä käännekohta. Pimeistä keskiajoista siirryttiin aimo harppauksin kohti modernimpaa, enemmän tieteeseen kuin urautuneeseen uskontoon luottavaa yhteiskuntaa. Italian ja Ranskan kautta levinnyt uusi maailmankatsomus tunnetaan nykyään renessanssi. Se ei ollut pelkästään taidesuunta, jonka synnyttämät maalaukset tulevat monilla ensimmäisenä mieleen. Resnessanssissa oli kyse myös vaatteista ja aatteista. Kokeilusta, uskalluksesta ja uusista asioista. Renessanssin myötä ihmisistä tuli hitaasti avoimempia. Varakkaat isoherrat ja kaupungit antoivat tukensa lahjakkaille taiteilijoille ja neroille, jotka loivat häikäiseviä mestariteoksia ja suunnittelivat uusia keksintöjä.

Samalla vanhat valtarakenteet narisivat liitoksissaan. Esimerkiksi Italiassa pienet kaupunkivaltiot kamppailivat keskenään poliittisesti, taloudellisesti ja joskus taistelukentilläkin. Yhden ainoan kaupungin vaikutus saattoi olla sama kuin nykyään keskikokoisella valtiolla. Elämä ei ollut kurjaa ja harmaata, vaan ainakin ylemmillä yhteiskuntaluokilla oli käytössään rahaa ja valtaa. Näitä käytettiin häikäilemättömästikin, eikä tikari ollut lainkaan harvinainen väline sukujen välisten valtataistelujen selvittämisessä. Rahaa, rakkautta, kauneutta ja verta, siinä renessanssin ydin.

Ubisoft Montrealin pelitiimille tuo aika, tuo paikka nousikin lopulta ylivertaiseksi voittajaksi, kun Assassin’s Creedin jatko-osan tapahtumapaikkoja mietittiin.

Jerusalem, Pyhä maa ja kolmas ristiretki olivat uskomattoman vaikuttava yhdistelmä. Ubisoftin pelitiimi historiatutkijoineen istuikin pitkään mietintämyssy päässään tutkien erilaisia vaihtoehtoja. Assassiini-salamurhaajaseuran ja Templarien, Temppeliherrain ritarikunnan, välisen kamppailun jatkolle lupaavimmaksi osoittautui ensimmäistä peliä noin 300 vuotta myöhempi Italian renessanssi.

Historiaa roppakaupalla

Assassin’s Creed II:n kohdalla huomio kiinnittyy ensimmäiseksi pelin historialliseen kehykseen. Mitä pelistä, kai se siellä taustalla luuraa. Siitä myöhemmin. Mutta ne maisemat. Ihmiset. Tapahtumat. Eurooppalaiselle pelaajalle Assassin’s Creed II:n viitekehys on suorastaan läheistä, sillä pohjautuuhan kulttuurimme suurelta osin juuri näistä paikoista, näistä tapahtumista kumpuavaan yhteiseen taustaan. Vaikka kyse on pelistä, on se samalla hämmästyttävällä tavalla tuttu kokonaisuus. Ihmiskunta ei ole muuttunut kovinkaan paljoa näissä 600 vuodessa. Vaikka tapahtumia peilataankin nykypäivän kautta, ovat tekijät käyttäneet hirvittävästi vaivaa ja aikaa pelin historiallisen uskottavuuden varmistamiseksi.

Ajatellaanpa esimerkiksi historiallisia kaupunkeja. Moni pelin tapahtumapaikoista, kuten Rooma, Firenze ja Venetsia, ovat meille kaikille tuttuja vähintään niminä. Ovathan ne länsimaisen kulttuurin tärkeimpiä sidoskohtia. Kaupungit olivat kuitenkin vanhoja jo pelin tapahtumien aikaan. Niiden mallintaminen historiaa kunnioittaen onkin suuri haaste. Mitä taloja ja rakennuksia oli olemassa pelin aikaan? Miten nykypäivän rakennukset eroavat 600 vuoden takaisista? Miten rakennat kaupungin tunnettujen maamerkkien ympärille?

Pelitiimi on tehnyt ankarasti töitä niin omien käsikirjoittajiensa kuin italialaisten historioitsijoiden kanssa. Projektin alkuvaiheessa, kun juonesta oli tehty raakaversio ja päätetty missä kaupungeissa seikkaillaan, Montrealista lähetettiin kahdeksan pelitiimiläistä raskaan kamera-arsenaalin kanssa kuljeskelemaan pitkin italialaisia kaupunkeja, haistelemaan historiaa ja kuvaamaan, kuvaamaan aivan mahdottomasti. Ryhmä napsi pelkästään Firenzestä yli 30 000 valokuvaa paikallisten historioitsijoiden johdolla. ”Tämä talo oli olemassa silloin, tuota ei, tämä kyllä mutta tuo on jälkikäteen tehty muutos.”

Samoin pelin käsikirjoitus on matkannut lukemattomia kertoja Atlantin yli, kun pelitiimi, käsikirjoittajat ja italialaiset tutkijat ovat syynänneet tapahtumia, paikkoja ja ihmisiä. Esimerkiksi eri kaupunkien paikallishistoriaa on upotettu peliin huomattavissa määrin, niin ympäristöihin kuin tapahtumiin.

Firenzen tuomikirkko nykyään

Ja pelissä

Tarinaan ja historialliseen uskottavuuteen onkin käytetty hirvittävä määrä työtunteja. Aivan rehellisesti voin kuitenkin väittää – tai ainakin uskoa – että tulos vaikuttaa sen arvoiselta. Historiasta suuresti nauttivana henkilönä pystyin uppoamaan pelin maailmaan ja sen maisemiin niin, että varsinainen pelaaminen jäi välillä toissijaiseksi. Nautin vain historian virtuaalisiipien havinasta ja ihmettelin, että miten hienosti asiat onkaan toteutettu.

Pelitiimi löysi ajankohdan ja –paikan päätettyään myös monia kerrassaan ilahduttavia bonuksia. Vaikka alustava tutkimustyö olikin tietysti ollut kohtuullisen perustavaa, syvempi taustojen tutkiminen toi pelisuunnitteluun valtavasti uusia ideoita. Aikakauden tapahtumat osoittautuivat alkuraapaisua monipuolisemmiksi ja tekijätiimi tajusi, että peliin voidaan upottaa monia aitoja historiallisia henkilöitä, jotka ovat monille nuoremmillekin pelaajille tuttuja ainakin nimeltään. Näin Italian renessanssi pystyi ruokkimaan ja innoittamaan videopelin kehittäjäryhmää 600 vuotta myöhemmin.

Kuuluisin ja pelin ennakkohypetyksessäkin käytetty todellinen henkilö on tietysti taiteilija- ja keksijänero Leonardo Da Vinci, joka on yksi ihmiskunnan historian uskomattomimpia neroja. Hänet pelaaja tapaa äitinsä kautta jo pelin alkuvaiheissa. Myöhemmin seikkailun edetessä pelaajan ja Leonardon ystävyys syvenee ja monipuolistuu jopa niin, että Leonardo tuntee pelaajan salaisen assassiinielämän ja auttaa tätä niin ideoittensa kuin keksintöjensä kautta.

Enemmän tarinaa

Yksi Assassin’s Creed II:n suurista muutoksista alkuperäiseen on koko pelin filosofinen muutos. Ei tarvitse pelätä – päähenkilömme ei ole muuttunut kukkasia lahjoittelevaksi puunhalaajaksi, vaan hän on yhä veitsenterävistä työkaluista tykkäävä äksönmän.

Muutos lähtee kuitenkin siitä, että ensimmäisessä pelissä salamurhaajamme oli suurelta osin kasvoton ja taustaton. Hän oli vain mies, jolla on tehtävä. Sidokset pelimaailmaan, sen tapahtumiin ja muihin hahmoihin olivat löyhät, jopa olemattomat.

Nyt päähenkilömme on nimi. Henkilö. Persoona. Hänellä on perhe. Isä, äiti, veli, sisar. Hän kasvaa tietyssä ympäristässä ja tapahtumat saavat alkunsa tietyistä tapahtumista. Mikään ei ole sattumaa.

En paljasta tapahtumia sen enempää, mutta tekijät ovat halunneet tehdä pelaajasta inhimillisemmän ja samaistettavan henkilön. Se pistää samalla vähän miettimään. Mistä pelaajat pitivät ensimmäisessä Creedissä? Oliko päähenkilön ja taustattomuus karuus jopa plussaa? Ehkä se antoi pelaajien omalle mielikuvitukselle enemmän tilaa? Ehkä Altaïr Ibn La-Ahad on suosittu juuri tämän myyttisen olemuksensa ansiosta?

Joten miten pelaajat suhtautuvat, kun jatko-osassa päähenkilö on näin henkilöitynyt? Kun tarina kulkee hänen ja hänen perheensä ympärillä, sen sijaan että pelaaja on kuin pieni murunen pelimaailmaa, joka on siellä kuin ohikulkija, matkustaja?

Jos Assassin’s Creedissä pelaaja loikin itse tarinansa tapahtumien ympärille, Assassin’s Creed 2:ssa tarina rakentuu hänen ympärilleen. Tarjolla on todellinen tarina, jossa on niin pääjuoni kuin lukuisia sitä tukevia tai haarautuvia sivutarinoita. Päähenkilömme ohella tarinaan tuodaan mukaan niin sankarimme perhettä, ystäviä kuin niin hänen kuin suvunkin vihollisia. Ja paljon muita. Juoni hyödyntää aktiivisesti tapahtuma-ajan historiaa, kuvaten välillä kauempaa, välillä hyvinkin läheltä todellisia tapahtumia, konflikteja ja jopa salamurhia. Ei liene aivan mahdotonta arvata, että millaisessa roolissa salamurhaajamme on näissä. Vai.. Saatatteko sittenkin yllättyä?

Firenzeä nyt ja ennen:

Tarinaa onkin ensimmäiseen peliin verrattuna valtavan paljon enemmän. Ei silti huolta, se on myös upotettu peliin aiempaa hienovaraisemmin. Tarinaa kuljetetaan vähemmän cutsceneillä ja puhuvilla päillä, mutta sitäkin enemmän pelin tapahtumien ohessa, sulavasti tapahtumien lomassa. Mieleen tuleekin eräällä tavalla BioShockin mestarillinen käsikirjoitustyyli, jossa toiset pystyivät sukeltamaan keskelle häikäisevää tarinaa, toiset taas juoksivat pelin läpi melkeinpä pelkkänä suoraviivaisena räiskintänä, kiinnittämättä juoneen mitään huomiota.

Käsikirjoittaja Corey May kertookin, että pelin tapahtumien suunnittelussa ja käsikirjoituksessa on yhdistelty luovasti todellisia tapahtumia ja tapahtumapaikkoja pelin suurempaan assassiinien ja temppeliritarien kamppailuun. Moni asia ja tapahtuma lisää merkityksiä.

Ja mikä häikäisevintä, pelin tapahtumapaikoilla vieraillessaan ennen pelaamista – tai sitten jälkikäteen – huomaa hämmästelevänsä monet kerrat pelin autenttisuutta. Paikat näyttävät oikeilta ja todellisilta, jopa tutuilta. Tässä kulmassa annoin kuonoon sisareni ex-poikaystävälle. Tässä Milanon herttua murhattiin. Tänne murhaaja juoksi ennen kiinnijäämistään.

Renessanssin aika oli myös yllättävän veristä. Jopa niinkin, että voin melkein kuvitella joidenkin moraalisen närkästyksen: pitikö tähänkin peliin tunkea näin paljon verta ja väkivaltaa? Sori, peli on tapahtuma-aikansa kuva. Pelaajan ei tarvitse vuodattaa tarpeettomasti verta, mutta tapahtumissa roiskuu verta jopa hämmästyttävän paljon. No, näihin aikoihin riitoja ei ratkottu lehtien palstoilla, joskus työkalut olivat paljon terävämpiä.

Myös pelin tärkeimmät suvut ovat olleet todella olemassa. Ehkä vieläkin. Todellisia tapahtumia on siirretty peliin pelaajan kohdattavaksi. Osa sellaisenaan, osaa ehkä hieman pelin dramaturgiaan

Ensimmäisen pelin kohdalla tiimi antoi itselleen vähän vapauksia tapahtumien ja ihmisten suhteen. Tähän oli varaa, koska tapahtumat kuitenkin sijoittuivat suhteellisen kauas, paikkaan ja aikaan jota nykyeurooppalainen tai amerikkalainen ei osaa peilata niin tarkoin. Italia on kuitenkin meitä lähellä ja aikakaudesta on käytettävissä runsaasti erilaista tietoa. Niinpä esimerkiksi monet pelistä löytyvät sivuhenkilötkin, päähahmoista puhumattakaan, tekevät työtään ja kuljeskelevat alueilla, joilla he tiettävästi todellisuudessakin kuljeskelivat.

Yhtä kaikki, niin suuri osa tarinankerronnasta on totta, että ihan huimaa. Tämä todellisuuden ja historian yhdistely toimintaseikkailuun tuo pelaamisen jotain todella häikäisevää, jotain tyystin uskomatonta tunnelmaa. Oliko Assassin’s Creed sinusta upea historiallinen elämys? Jos, pidät tästä todennäköisesti vielä enemmän.

Kaiken historiallisuuden lomassa pelaajan on silti muistettava sekin, että kaikki tapahtumathan ovat takaumia. Niiden välissä käydään myös nykyajassa, purkamassa selville saatuja salaisuuksia ja kamppailemassa temppeliritareja vastaan. Edellispeliin nähden käyntejä nykypäivässä on enemmän, joskin pääpeli tapahtuu edelleen historian hämärissä. Suurin ero nyky- ja historiaosioiden välillä on kenties siinä, että nykykohtaukset ovat toiminnallisempia ja kiihkeämpiä.

Jatkamme lähiaikoina Assassin’s Creed II:n parissa muun muassa ensikosketuksen jatko-osan parissa sekä haastatteluilla.

Tarina jatkuu: Assassin’s Creed II -ensikosketus 2: vapautta, avoimuutta ja tavoitteita

Tekijä: Ubisoft Montreal
Julkaisija: Ubisoft
Tulossa: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://assassinscreed.uk.ubi.com
Jukka O. Kauppinen