Arvostelu: Conan Unconqueredin huonous saa pelaajassa aikaan barbaarimaista raivoa

12.06.2019 21:00 | Teemu Purhonen

Onnistuneen Conan-pelin kehittäminen on jostain syystä täysin mahdotonta, ainakin jos asialla on oikeudet barbaariin hankkinut norjalainen Funcom. Ennen Conan Unconqueredia se on julkaissut jo kolme muuta myyttisen Hyborian aikoihin sijoittuvaa peliä, jotka ovat järjestelmällisesti olleet piinaavan surkeita esityksiä. Reaaliaikainen strategianapsuttelu Conan Unconquered jatkaa samalla turauttelulinjalla.


Julkaisupäivä: 29.5.2019
Tekijä: Petroglyph
Julkaisija: Funcom
Saatavilla: PC 
Pelaajia: 1-2
Peliä pelattu arvostelua varten: 11 tuntia


Helteisenä kesäkuun torstaina vuonna 1936 Conan-hahmosta tunnettu Robert E. Howard istui äitinsä kuolinvuoteella ja katsoi tämän viimeisiä hengenvetoja. Sen jälkeen 30-vuotias kirjailija käveli talon edessä olevalle autolle. Etupenkillä istuessaan hän etsi hansikaslokerosta ystävältään lainaamansa Colt-pistoolin ja ampui itseään päähän. Jos ryyppäämisestä, tappelemisesta ja poikamaisten voimafantasioiden kirjoittamisesta nauttiva Howard ei olisi päätynyt traagiseen ratkaisuunsa, vaan olisi sen sijaan elänyt tähän päivään asti ja nähnyt millaisia Conan-pelejä maailmaan on tuotu, on mielenkiintoista pohtia missä vaiheessa hän olisi lopulta poistanut pistoolistaan varmistimen.

Conan-pelit eivät ole usein mistään kotoisin. Niitä riivaa pienestä budjetista ja huonosta suunnittelusta välittyvä yleinen käppäisyys. Lisäksi vaikuttaa siltä, että pelien kehitys olisi lopetettu kesken. Toisaalta tässä on suora yhteys esimerkiksi Howardiin, joka kirjoitti niin sanottua pulp fictionia eli halpaa kioskikirjallisuutta. Conan-tarinat eivät ole älyllisesti kovin haastavia, eikä niiden sitä tarvitsekaan olla. Kyse on viihteestä, ja sitä Howard osasi kirjoittaa huomattavasti paremmin kuin vaikkapa kirjekaverinsa H.P. Lovecraft. Juuri tämän vuoksi on piinaavan tuskallista, ettei Conanin kaltaisen ikonisen hahmon seikkailuista ole tehty yhtään hyvää videopeliä.

Kuvaavaa on sekin, että uusin Conan-peli, Conan Unconquered, on napannut nimensä Conan-kirjasta, joka ei ole edes Howardin kirjoittama.

Ennen tätä viimeisintä turautusta Conanin seikkailuihin pääsi pettymään Funcomin peleissä Age of Conan: Hyborian Adventures (2008), Age of Conan: Rise of the Godslayer (2010) ja Conan Exiles (2018). Vaikka aiemmat Conan-pelit ovat olleet melkoista saastaa, odotin tästä pelistä kaikesta huolimatta jotain aivan muuta. Conan Unconquered on jo vuonna 2003 perustetun Petroglyph-studion käsialaa, ja pelitaloa pyörittävät edesmenneellä Westwood Studiosilla puurtaneet kehittäjät. Westwood tunnetaan eräistä RTS-genren tärkeimmistä peleistä, kuten esimerkiksi Dune II ja Command & Conquer. Ajatus siitä, että nämä omat kykynsä jo kauan aikaa sitten todistaneet konkarit kehittäisivät Conanin maagiseen ja brutaaliin maailmaan sijoittuvan reaaliaikaisen strategiapelin, sokaisi itseni aivan täysin. Ja vielä siitä huolimatta, että studio ei ole juurikaan kehittänyt mitään mainittavaa vuoden 2006 jälkeen.

Mutta mitä jos itse Crom hymyilisi vihdoinkin Conan-diggareiden yllä, ja Kimmerian hyisillä vuorilla huutava Conan pääsisi katkomaan päitä kunnollisessa pelissä! Kautta teräksen salaisuuden, kuinka halusinkaan rakastaa Conan Unconqueredia!

Mutta ei.

Mörkö ei ammu sisään, den glider inte in eikä ylämummo värähtele.

Conan Unconquered on hyvin suoraviivainen naksuttelupeli. Mukana ei ole minkäänlaista tarinaan tai juoneen viittaavaa – eikä paljon mitään muutakaan. Toisin kuin perinteisissä reaaliaikaisissa strategiapeleissä, ei Conan Unconquered tarjoa mitään muuta kuin oman linnoituksen puolustamista loputonta vihollislaumaa vastaan. Siinä ei siis suunnata omia joukkoja kikkailemaan ja mellastamaan ympäri karttaa, vaan persaus pysyy tukevasti omilla tiluksilla. Resursseja kerätään, joukkoja koulutetaan ja päivitetään paremmaksi ja näin pois päin, aivan kuten tällaisissa peleissä on tapana.

Conan Unconqueridissa siis vain mätetään, laajennetaan omaa linnaketta ja valmistaudutaan uuteen, entistä haastavampaan kahakkaan.

Toki pelissä tutkitaan uutta teknologiaa, jotta sodan melskeessä pärjätään aiempaa paremmin, ja omaa linnoitusta laajennetaan ja kehitetään monella eri tapaa. Tästä huolimatta Conan Unconquered tuntuu jossain määrin tornipuolustuspeliltä, vaikka siinä puolustetaan omaa aluetta muillakin kuin pelkillä torneilla. Pelissä ei ole kuin yksi ja sama pelialue, eikä mitään muuta. Kenttä generoidaan satunnaiseksi joka pelikerta, mutta se pysyy siitä huolimatta lähtökohdiltaan muuttumattomana.

Perinteisten RTS-pelien kaavan rikkominen on päämääränä jalo ja tavoiteltava, mutta valitettavasti pelkkä suunnitelma ei kanna pitkälle.

Conan Unconquered alkaa maistua puulta jo ensimmäisen tunnin jälkeen, sillä se ei tarjoa mitään muuta kuin täysin ilotonta ja mitäänsanomatonta puolustautumista. Peli tiivistyy omien joukkojen hallintaan ja kehittämiseen. Välillä joukkojen rinnalle saadaan erityisiä, hienosti toteutettuja myyttisiä ja valtaisia hahmoja murhaamaan vihollisia, mutta siinäpä se. Kaiken lisäksi oma armeija koostuu pelkistä kännisistä idiooteista, jotka eivät pysty minkäänlaiseen itsenäiseen ja oma-aloitteiseen yhteenottoon, vaan sotilaita pitää mikromanageroida otsa hiessä. Valtavan mittaluokan myllyt näyttävät toki paikoin miellyttäviltä, mutta pelissä pitää säätää jatkuvasti niin paljon, ettei niistä oikein ehdi nauttimaan. Tosin tämäkin alkaa tympiä hyvin nopeasti.

Conan Unconqueredin ainoa ilo löytyy sen co-op-nettipelistä, jossa yritetään yhdessä kaverin kanssa selvitä vihollismaininkien alla. Tällöin pelissä ei ole koko ajan riivattu kiire, sillä työtaakkaa voi jakaa, ja toimivan puolustuksen rakentaminen onnistuu sujuvasti. Kahdestaan pelaaminen tapahtuu jaetulla ruudulla, paitsi siinä tapauksessa, kun pelaajat ovat lähellä toisiaan. Toinen valopilkku löytyy itse Conanin tutkimusmatkoista, joilla taistellaan monenlaisten mielenkiintoisten ja hupaisien monstereiden kanssa. Jos peli olisi keskittynyt enemmän tähän puoleen, jossa Conan riehuu ympäri maita ja mantuja, voisi lopputulos olla jotain aivan muuta kuin visvaista sontaa.

Conan Unconqueredin karkean ja vanhentuneen ulkoasun voisi helposti antaa anteeksi, jos itse peli ja sen mekaniikka olisivat jossain määrin toimivia tai edes mielenkiintoisia. Tällaisenaan masentavan karu graafinen ilme on vain jälleen yksi syy lisää olla pelaamatta Unconqueredia. Ja kuten arvata saattaa, sama pätee myös pelin äänimaisemaan.

CONAN UNCONQUERED

“Geneeriseen RTS-muottiin valettuna tästä pelistä olisi voinut saada keskinkertaisen menettelevän, mutta pelkkä tasapaksu oman linnan puolustaminen ei yksinkertaisesti ole hauskaa puuhaa. Toimiva moninpeli ei valitettavasti pelasta tätä häpeällistä Conan-tuotosta.”