Arvostelu: Kaunis seikkailupeli Sea of Solitude kompuroi vähän kaikessa, eikä tunnu oikein miltään
Seikkailupeli Sea of Solitude yrittää käsitellä yksinäisyyttä ja mielenterveyden järkkymistä vertauskuvallisen seikkailun avulla. Lopputulos on kuitenkin kömpelö ja heikosti näytelty peli, jonka puzzle-tehtävät eivät aivotoimintaa edellytä.
Julkaisupäivä: 5.7.2019
Studio: Jo-Mei Games
Julkaisija: Electronic Arts
Saatavilla: PlayStation 4 (testattu), Xbox One, PC
Pelaajia: 1
Ikäraja: 12
Peliä pelattu arvostelua varten: alle 3 tuntia (yksi läpipeluu)
Mielenterveyden häiriöitä on kuvattu peleissä ansiokkaasti, kuten totesin viime vuonna julkaistussa artikkelissa, ja aiheetta käsitteleviä pelejä tuntuu ilmestyvän alati enemmän. Esimerkiksi viime vuotiset, kehutut indiepelit Celeste ja Gris painivat molemmat samojen teemojen kanssa.
Jo-Mei Gamesin ja pelisuunnittelija Cornelia Geppertin seikkailupeli Sea of Solitude ei siis suinkaan ole ensimmäisiä pelejä, joissa käsitellään yksinäisyyttä, masennusta ja mielen pimeitä puolia. Valitettavasti se ei ole myöskään onnistuneimpia yrityksiä tällä saralla.
Sea of Solitude on kertomus Kaysta, joka seikkailee unenomaisessa, tulvan valtaamassa kaupungissa hirviöksi muuttuneena. Visuaalisesti peli on yksinkertainena ja tyylitelty, ja se tuo erehdyttävästi mieleen parin vuoden takaisin Rimen (2017). Pelisuunnittelussa insipiraatiota on selvästi ammennettu ainakin japanilaisen Fumito Uedan peleistä, kuten Icosta (2001) ja Shadow of the Colossuksesta (2005), mutta lopputulos jää kauas näiden pelien taianomaisesta tunnelmasta.
Perusteiltaan Sea of Solitude on yksinkertainen seikkailupeli, jossa pelaaja ohjastaa Kayta kohtauksesta toiseen ratkoen yksinkertaisia pulmia ja kamppaillen erilaisia uhkia vastaan. Tasosuunnittelu on paikoin kekseliästä, sillä pelialueet muuttuvat veden noustessa ja laskiessa, mutta eteneminen on silti erittäin lineaarista. Päätarinan ohella voi kerätä pulloposteja ja hätistellä lokkeja (jostain syystä), mutta nämä ovat vain sivutehtäviksi tarkoitettua keräilyä.
Puzzle-tehtävät sen paremmin kuin tasohyppelyosuudetkaan eivät kuitenkaan tuota mitään haastetta, ja kaikki pelissä onkin turhan ennalta-arvattavaa ja putkimaista. Pari erilaista vihollistakin pelistä löytyy, mutta varsinaista taistelua Sea of Solitudessa ei käydä, ja vihujen vältteleminen tuntuu lähinnä kömpelöltä sähläämiseltä.
Puolivillaisen pelisisällön voisi antaa anteeksi, jos Sea of Solitude onnistuisi edes tarinassa. Valitettavasti kuitenkin myös Kayn kertomus jättää kylmäksi.
Sea of Solitude on kertovinaan yksinäisyydestä, mutta mitään sanottavaa sillä ei tunnu asiasta olevan. Pääkehittäjä Geppert on kertonut tarinan olevan hyvin henkilökohtainen, enkä tarkoita väheksyä hänen kokemuksiaan, mutta vakavaan aiheeseen tarttuessaan teoksella kuin teoksella pitäisi olla jotain sanottavaa.
Pelin edetessä avautuva tarina Kayn perheestä ja läheisistä jää erittäin pinnalliseksi, eikä siinä ole juurikaan aitoutta tuovia yksityiskohtia tai mitään oikean elämän tuntuista. Hyvä esimerkki on koulukiusaamiseen viittaava kohtaus, joka tuntuu suoraan sanottuna siltä, etteivät kirjoittajat ole koskaan oikeaa kiusaamista nähneetkään. Näin simppeli kuvaus asiasta on lähinnä loukkaus niille, joilla on todellisia traumoja kiusaamisesta.
Lisäksi pelin dialogi on kliseistä ja kaipaisi välillä editointia – etenkin leikkaamista, sillä puhetta on pelissä todella, todella paljon.
Tuntuukin siltä, että Sea of Solitude voisi olla tehokkaampi ja vaikuttavampi jos tekijät luottaisivat enemmän vertauskuvalliseen ja sanattomaan kerrontaan. Kayn puhe taukoaa vain hetkittäin, hahmojen kanssa käydään jatkuvia keskusteluja ja pelin tematiikka väännetään niin rautalangasta, ettei pelaajan omalle tulkinnalle jää mitään tilaa.
Runsaan dialogin vuoksi myös ääninäyttely alkaa häiritä. Näyttely on parhaimmillaankin vain mukiinmenevää, useimmiten yliampuvaa, ja kun hahmot esimerkiksi huutavat tai riitelevät, herättävät roolisuoritukset lähinnä myötähäpeää. Osalla hahmoista on myös paksuhko aksentti, mikä ei sinänsä tietenkään ole ongelma, mutta kun nuoren Kayn ääninäyttelijä tuntuu puhuvan eri aksentilla kuin vanhemman Kayn, on vaikutelma jo sekava.
Kaiken kukkuraksi Sea of Solitude on kovin lyhyt. Koko pelin läpäisee alle kolmessa tunnissa, vaikkei edes etenisi määrätietoisesti. Ei parinkympin peli ole toki hinnalla pilattu, mutta lyhyt kesto ei ainakaan auta asiaa, kun sisältökin tuntuu ontolta. Loppu tulee lisäksi täysin puun takaa, sillä ainakin itse odotin tarinan vielä jatkuvan.
Sea of Solitudesta ei lopulta jää hirveästi käteen. Muutamat tasot on suunniteltu kekseliäästi ja peli on paikoin hyvinkin kaunis, mutta se tarjoaa liian vähän pelattavaa, eikä päästä tarinaan pintaa syvemmälle, vaikka tekstiä piisaa senkin edestä.
Etenkin muiden mielenterveyttä käsittelevien pelien rinnalla Sea of Solitude on harmillinen pettymys. Vaikkapa juuri Celeste, Gris ja Hellblade: Senua’s Sacrifice (2017) ovat kaikki omilla tavoillaan onnistuneempia aihepiirin käsittelyssä.
SEA OF SOLITUDE
”Sea of Solitudessa yksinäisyyden meri on matala, ja sieltä kahlaa nopeasti rantaan.”
