Child of Light (PC, PS3, PS4, PSV, Xbox 360, Xbox One, Wii U)

16.06.2014 17:00 Julius Jämsén

Tekijä: Ubisoft
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: PC Windows , Intel Core i5, 6 Gt muistia, AMD Radeon HD 5570)
Saatavilla: PlayStation 3, PlayStation 4, PlayStation Vita, Wii U, Windows, Xbox 360, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows Vista tai uudempi, 2,66 GHz, 2 Gt muistia, 512 Mt näytönohjain, 3 Gt levytilaa
Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella)
Muuta: Ladattava peli, hinta noin 15 euroa
Pelin kotisivu: http://childoflight.ubi.com
Arvostelija: Julius Jämsén

Child of Light vie satumaisuuden aivan uudelle tasolle. Harvoin tulee vastaan näin täydellistä ja yhtenäistä kokonaisuutta. Tässä voi hyvinkin olla vuoden peli. Miksi Child of Light on sitten niin loistelias? Istukaas alas, niin minä kerron.

Child of Lightin tarina kelpaisi mihin tahansa perinteisten satujen kokoelmaan. Elementtejä juoneen lainaillaan perinteisistä saduista ja tarinoista, mutta Child of Light tuntuu silti aivan uudelta kertomukselta. Valon lapsen löytyy matkasta yllättäviäkin käänteitä, ja niin tarina että sen esittelemät henkilöt ovat satujen mittapuulla todella syvällisiä.

Tarina alkaa, kun päähenkilö, nuori prinsessa Aurora, kuolee. Maatumisen sijasta hän löytää itsensä alttarilta, keskeltä mystistä metsää. Matkallaan takaisin kotiin hän törmää mitä erikoisimpiin – tai perinteisimpiin – hahmoihin, joista ensimmäinen on Igniculus, hohtava vesipisara . Matka kotiin läpi Lemurian valtakunnan on pitkä, mutta liikkuminen käy näppärästi lentäen.

Valoa Pimeään

Igniculus on pelimekaniikan keskiössä. Hän korvaa kursorin ja tuo oman mausteensa niin liikkumiseen, pulmien ratkaisuun ja taisteluun. Ikuisesta pimeydestä kärsineessä Lemuriassa ovet ja lukot näet avautuvat valoilla sekä varjokuvilla, eikä maan aggressiivinen hirviökanta ole tottunut Igniculusin kaltaisiin kirkkaisiin valonlähteisiin.

Pohjimmilaan Child on roolipeli. Kaikki nurkat kannattaa tutkia ja kaikki vastustajat kannattaa tappaa, mutta nuohoaminen ei ole pakollista. Taisteluista kertyy kokemuspisteitä, ja mikä tärkeintä, kokemuspisteitä kertyy tasaisesti jokaiselle Auroran matkakumppanille, olivat he mukana taistelussa tai eivät. Tämä poistaa väkinäisen”kaikki pelaa” –vuorottelutarpeen ja pelaaja voi käyttää suosikkihahmojaan siitäkin huolimatta, että vaihtopenkillä istuvalla maagilla saattaisi olla paremmat mahdollisuudet seuraavaa pomoa vastaan.

Kokemuspisteet kerryttävät hahmojen tasoa, joka taas tuo lisää pisteitä kykykartalle. Ainoa oikea lievä miinus on kykykartan mielikuvituksettomuus, mutta kokonaisuus liikkuu hyvin perinteisillä vesillä.

Ikuisen yön poistamista

Taisteleminen on myös kaukaisesti tuttua puuhaa. Lähimmät vertailukohdat löytyvät vanhoista Final Fantasy –peleistä. Täydellisen vuoropohjaisuuden sijaan jokainen hahmo kulkee omaan tahtiinsa ruudun alalaidasta löytyvällä aikajanalla. Ensiksi odotellaan pelin pysähtymistä, jolloin pelaaja valitsee mitä haluaa vuorossa olevalla hahmollaan tehdä. Lopuksi odotellaan hieman lisää, kun hahmo valmistelee valitun toiminnon.

Mekaniikan taktisuus lymyilee siinä, että hahmon ottaessa osumaa valmistautuessaan, hahmon toiminto keskeytyy ja tämä putoaa aikajanalla taaksepäin. Taktikointia lisää eri kykyjen erimittaiset valmistelukestot ja Herra Hohtava Vesipisara, joka voi hidastaa valollaan yhtä vastustajaa kerrallaan. Tavoite on siis yksinkertaistettuna lyödä vastustajaa, kun vastustaja on lyömässä.

Satukirja

Child of Light on satumaisen kaunis peli. Vesivärimaalauksilta vaikuttavat hahmot ja maisemat tukevat tunnelmaa täydellisesti ja yksityiskohdistaan huolimatta grafiikka on hyvin selkeää. Sama koskee musiikkia: vähäeleisiä pianomelodioita viljellään harvakseltaan, juuri niin usein että, pelaaja muistaa äänimaailman olemassaolon. Child of Lightin kaikki osa-alueet tukevat taianomaisen tunnelman luomista.

Satukirjamaisuutta lisätään vielä dialogilla, jonka jokainen rivi päättyy loppusointuun. Tätä voi halutessaan pitää väkinäisenä ratkaisuna mutta itse rakastan lopputulosta. Pelin parhain huumori löytyykin hahmosta, joka on kirottu kykenemättömäksi riimeihin, joten muut saavat täydentää hänen lauseitaan turhautumiseen asti. Muutenkin hahmokaartin kirjavuus viehättää. On pikkutyttö, joka itsensä kokoisen miekan kanssa on lähitaistelija, syvästi masentunut klovni ja maagi, jolla on taikasauvan sijasta piippu. Uusia tuttavuuksia saa halutessaan mukaan seurueeseensa tasaiseen tahtiin, mutta kaikkia ei ole pakko huolia mukaan.

Nurkassa on aarre

Lemurian asukkaat ovat ilmeisesti mieltyneet geokätköilyyn, sillä kerättävää löytyy huimia määriä. Eniten rohtoja ja kiviä. Kivien ympärille rakentuu pelin rakenteluosuus. Yhdistelemällä kaksi tai kolme eriväristä kiveä saa uuden värisen kiven ja kolmella samanvärisellä kivellä saa suuremman möhkäleen. Kivien varustaminen hahmoille tuo erilaisia erikoisefektejä ja syventää taistelumekaniikkaa entisestään. Mikäli pienestä pulmasta käyvä värien yhdistely ei kiinnosta, voi kivet jättää reppuunkin keräämään sammalta.

Pelin pulmat, ja peli muutenkin, eivät ole mitenkään hirvittävän vaikeita. Keskittymistä vaaditaan tai kuolo korjaa, mutta yksittäisiin virheisiin on varaa. Taistelusta löytyy muun muassa Pokemonista tuttu kivi-paperi-sakset –tyyppinen elementtijärjestelmä, jota miettimällä säästää rutkasti aikaa. Pulmiin taas peli tarjoaa pikaisesti, mikäli edessä oleva portti ei aukea.

GOTY 2014?

Tämä arvostelu ei voi tuoda esille sitä täydellisyyden tasoa, minkä Child of Light tavoittaa allekirjoittaneen silmissä. Toivonkin että aikaisesta julkaisuajankohdasta huolimatta teos saa loppuvuona huomiota vuoden parhaita palkittaessa. Minulle tämä on jo nyt vuoden 2014 paras peli, toi loppuvuosi tullessaan mitä tahansa. Miksi? Pelissä on jotain ajatonta, uutta, tuttua ja turvallista ja se on (kultti)klassikko jo syntyessään.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä videopeleissä on niin ihmeellistä, osoittaisin kysyjälle tämän taideteoksen. Oli kysyjä sitten viisivuotias tai isoäitini.

Puhumattakaan siitä että kyseessä on latauspeli, jossa riittää pelattavaa kymmeniksi tunneiksi. Ostakaa ja nauttikaa, sillä sanat eivät riitä ja haluan tätä lisää.

Toinen mielipide

Child of Lightin kaikkien paikkojen nuohoaminen kesti kaverinkanssa suurin piirtein 24 tuntia. Pelasin Auroralla. Nostin suosiolla ennen alkua vaikeusasteen Hardille, mikä tuntui olevan vaikeutensa puolesta meille sopiva.

Mutta sitten alkoi sapettamaan suuresti se yksi pirun pimputus, variaatioineenkin, joka soi taustalla läpi koko pelin. Loppua kohden kävi jo mielessä, että pistetään peli mutelle. En myöskään lämmennyt valmiiksi arvattavalle tarinalle tai dialogille, mutta ovathan ne hyviä jos niistä tykkää. Ehkä en vain itse ole sitten niin taiteellinen ihminen.

Muutoin ihan kiva peli. Hyviä ideoita siellä ja täällä, mutta sinisen nökäreen liikuttelu tuntuu turhalta ja taistelut olivat pidemmän päälle itseään toistavaa odottelua ja napin näpyttelyä. Loppuvaiheessa tarinaa teki mieli myös kikkailla kaikkien kontaktia haluavien vihollisten ohi. Ubille kuitenkin pisteet yhdestä vuoden ensimmäisen puoliskon parhaasta arcade-pelistä.

Ihan kivaa kertakäyttöviihdettä, joka oli latauspeliksi yllättävän pitkä.

Kalle Laakso

Lisää aiheesta

Child of Light -ensikosketus – satumaisen kaunis seikkailu

Muun muassa Assassin’s Creed: Brotherhood- ja Far Cry 3 -pelit ohjannut Patrick Plourde vain halusi tehdä jotain erilaista, pientä ja kaunista. Ja pienellä, ketterällä tiimillä.

Niinpä hän suunnitteli interaktiivisen runon aikuiselle pelaajalle, kasasi Ubisoftin veteraaneista oman dream teaminsä ja ryhtyi paiskimaan töitä. Tulos on peli, joka loitsii peliruuduille häikäisevän kauniin ja omintakeisen seikkailupelin, joka hakee innoitteensa niin saduista, satukirjoista, renessanssin taiteesta ja runoilijoilta. Ja ihan, ihan vähän jrpg-seikkailuista.