Diabolical Pitch (Xbox 360)

23.07.2012 18:30 Juho Anttila

Tekijä: Grasshopper Manufacture
Julkaisija: Microsoft Studios
Testattu: Xbox 360 Kinect
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1-2
Muuta: Ladattava peli, hinta
Pelin kotisivu:Diabolical Pitch
Arvostelija: Juho Anttila

Baseball on amerikkalaisille kova juttu. Tylsän pelin suuruus on monelle eurooppalaiselle vaikea asia käsittää. Ehkä sen viileyskerroin kasvaa, jos syöttäjälle annetaan bioninen käsi ja vastaan marssitetaan lauma psykoottisia hallusinaationukkeja.

Jos tämä kuulostaa Suda51:ltä, löytyy asialle luonnollinen selitys. Peli on peräisin saman outoilumestarin siveltimestä, jonka viimeisimpiin teoksiin lukeutuvat niin erinomainen Shadows of the Damned kuin myös hillitön Lollipop Chainsaw.

Ollakseen Suda51:n käsialaa tarina on pohjimmiltaan hyvinkin konservatiivinen. Huippusyöttäjä McAllister loukkaa kätensä ja vaipuu masennukseen. Kolari, ehkä jopa itseaiheutettu, uhkaa viedä uransa menettäneeltä mieheltä hengen. Manalan sijaan syöksykierteeseen ajautunut baseballtähti herääkin surrealistisessa demonien täyttämässä huvipuistossa.

Terveisiä tivolista

Nostalgiset, vanhanaikaiset tivolit alkavat olla vähitellen katoava luonnonvara. Sääli sinällään, sillä tivolimaailman mystisen kiehtova tunnelma jaksaa kiehtoa kiireistä nykyihmistäkin. Toki Suda51:n näkemys tivolista on vielä astetta nyrjähtäneempi, jopa surrealistinen.

Toki myös Diabolical Pitchin pelimekaniikka on jäljitettävissä suoraan tivoliin. Tiedättehän ne kojut, joissa heitellään pallolla nurin milloin tölkkipinoja, milloin jotain muuta. Nyt kohteena on joukko vinksahtaneita eläinkasvoisia nukkeja ja toisin kuin tivolin kojussa, nämä kohteet lyövät takaisin.

McAllisterin ase on pallo, jolla päälle vyöryvät demonit viskotaan kumoon. Tämä käy veivaamalla heittoliikettä oman valinnan mukaan joko vasemmalla tai oikealla kädellä. Liian lähelle ehtivät viholliset voi potkaista loitommas, tosin potkuja on käytettävissä vain rajoitettu määrä. Osa vihollisista hyökkää matkan päästä, joko palloja tai sahanteriä heittämällä. Ensin mainituista on otettava koppi, jälkimmäiset puolestaan väistetään hyppäämällä tai kumartumalla.

Kaikkihan tietävät, ettei Kinect ole se maailman tarkin ohjain. Diabolical Pitchin vastaus minne sattuu lentelevien pallojen ongelmaan on auttaa pelaajaa äärimmilleen viedyllä tähtäysavulla. Pallot löytävät kohteensa käytännössä aina, pelaajan tehtäväksi jää valita summittainen suunta ja toivoa, että heitto osuu siihen aivan kohta syliin saakka ehtineeseen viholliseen sen sijaan, että automaattitähtäys valikoisi kohteen takarivistä.

Jäähyväiset olkapäälle

Arvaattekin varmasti jo tästä, mikä on Diabolical Pitchin ehkä pahin pelimekaaninen ongelma. Jo vain, sen pelimekaniikka on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Heiluta kättä ruutuun päin, pallo lentää, vihollinen kaatuu ja siinä se sitten olikin. Puolen tunnin pelisession jälkeen koko heittokäsi uhkaa tipahtaa tyystin irti, mutta muuten kokemus jää latteaksi.

Toki variaatiota yritetään luoda muutamallakin tehokeinolla. Jo mainittujen väistöliikkeiden lisäksi jotkut viholliset kaatuvat vain päähän osuvien heittojen avulla. Tällöin kohteeseen pitää ensin lukittua toisella kädellä ennen kuin pallon saa lentämään oikeaan suuntaan.

Väsymysmittari estää täysin tolkuttoman heittojen spämmäämisen. Jos puhti loppuu, joutuu heittokäden parantumista odottamaan muutaman sekunnin ajan. Tämä pakottaa rytmittämään suoritusta kevyesti, ainakin siihen saakka, kunnes ostettavien baseballkorttien muodossa kerättävät bonukset poistavat väsymisefektin kokonaan.

Oma lukunsa ovat erikoisliikkeet, jotka on nimetty pelin mukaan Diabolical Pitcheiksi. Liikkeitä on kuusi erilaista, jokaisella oma tavallista hyökkäystä tuhovoimaisempi vaikutuksensa. Liikeohjauksen ongelmista johtuvista syistä osa liikkeistä jää valitettavan käyttökelvottomiksi. Erityisesti kanuunankuulaliikkeen käyttäminen on täyttä arpapeliä. Joskus laukeaa, useimmiten ei.

Lyhyeksi jäävä huvitus

Jos ei riitä pelimekaniikassa syvyyttä kotiin viemisiksi saakka, ei löydy pelistä toisaalta juuri kestoakaan. Viisi maailmaa, kussakin niistä kolme varsinaista kenttää ja bonuskenttä. Kun yksittäisen maailman läpäisemiseen kuluu arviolta hieman runsas vartti, on koko sisältö nähty aivan liian nopeasti.

Toki tekijät ovat tarkoittaneet peliä pelattavan useita kierroksia, parempien pisteiden ja kerättävien bonusten toivossa. Jotta tällainen jaksaisi kiinnostaa, pitäisi pelimekaniikan ja pelin sisällön tarjota enemmän haastetta ja yllätyksiä. Nyt näin ei käy, vaan peli tylsistyttää jo ensimmäisellä läpäisykerralla.

Ehkä amerikkalaiset löytävät Diabolical Pitchistä jonkin sellaisen sävyn, joka jää suomalaiselta pelaajalta aistimatta. Onhan taustatarina täynnä baseballhenkeä. Tiedä häntä, sillä vaikka Diabolical Pitch käsittelisi baseballin sijaan vaikkapa jääkiekkoa tai kotoista pesäpalloa, olisi tuomio silti sama: Suda51:n baseballpeli on jotain, mitä mieheltä ei olisi osannut odottaa, nimittäin laimea pannukakku.