Dragon’s Crown (PS3, PSV)

31.01.2014 15:47 Miikka Lehtonen

Tekijä: Vanillaware
Julkaisija: Atlus
Testattu: PlayStation Vita
Saatavilla: PlayStation 3, PlayStation Vita
Pelaajia: 1, 2-4 (lähiverkossa ja internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.atlus.com/dragonscrown/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Kuten kuuluisa sanonta väittää, huonoa julkisuutta ei ole olemassakaan. Dragon’s Crown testasi tätä teoriaa aika rankasti, sillä miltei kaikki siitä julkaisua edeltänyt keskustelu oli todella negatiivista.

Nyt keskustelun aika on ohi ja peli on ulkona, joten miten kävi? Onko Dragon’s Crown väärinymmärretty nero vai naisvihamielinen paske?

Ennakkokeskustelu velloi miltei yksinomaan Dragon’s Crownin taidetyylin — vai pitäisikö sanoa taidetyylittömyyden — ympärillä. Kuvakaappaukset pesukoneen kokoisella takapuolella varustetusta amatsonista ja vesimelonin kokoisia ja tragikoomisesti hytkyviä rintoja kuskaavasta velhosta saivat netin raivon valtaan.

Tällä kohtaa taittaja joutui miettimään uusiksi käsityksiään ihmisvartalosta.

Siinä sivussa monelta jäi ehkä huomaamatta, että kaikki muutkin pelin hahmot olivat aivan yhtä groteskeja pilapiirroksia. Kyse olikin lähinnä hieman tavallista persoonallisemmasta taidetyylistä. Tosin eipä se paljon asiaan vaikuta: itse tykkään yleensä pelata tällaisia pelejä velhojen kanssa, mutta kun en hahmonluontiruudussakaan pystynyt katselemaan koomisesti hytkyvää ja pikkutytön äänellä voihkivaa velhoa repeämättä nauramaan, niin oli pakko valita toinen hahmo.

Onneksi valittavaa riittää. Dragon’s Crown on pintapuolisesti todella perinteinen sivuttain vierivä mätkintäpeli ja hahmokategoria on sen mukainen. Löytyy vihaista kääpiötä, jumalattoman kokoista ritaria, ketterää jousinaista, hytkyvää velhoa, alaselkäongelmista kärsivää amatsonia ja myös yllättävän normaalia miesvelhoa. Kullakin on oma pelityylinsä. Itse pelasin lähinnä metsästäjällä, joka lähitaistelussa potkii ja puukottaa vihollisiaan, mutta mieluummin ammuskelee näitä jouskarillaan kauempaa.

Ja kun pintaa hieman raaputti, kävi ilmi, että Dragon’s Crown olikin kaikkea muuta kuin perinteinen.

Roland on melkoinen hunkki!

Rooliseikkailutappelupeli

Dragon’s Crown on miltei skitsofreninen yhdistelmä roolipeliä, tappelupeliä, kevyttä seikkailua ja ties mitä muuta. On totta, että se pääasiallinen pelattavuus on hyvinkin perinteistä: seikkailija — tai seikkailijat, sillä tarjolla on myös co-op-pelitila — kulkevat muinaisissa luolastoissa vasemmalta oikealle pätkien pataan pahiksia, pomoja ja muita paskiaisia.

Tappelu toimii ihan hyvin. Hahmoilla on käytössään heikko perushyökkäys ja vahvempi erikoishyökkäys, joita sitten yhdistellään ohjaimen suuntiin ja erilaisiin liikenopeuksiin, jotta saadaan aikaan erilaisia hyökkäyksiä. Esineiden käyttö ja keräily ovat toki myös osa kuviota.

Välillä kerätään aarteita ja löydetään salaisuuksia, mutta pääasiassa homma on aika perinteistä.

Tämän perinteisen turpasaunan ympärille vaan on kasattu sellainen määrä erilaisia pienempiä ja suurempia juttuja että oksat pois. Aika perusjuttuna hahmot keräävät pelin aikana kokemuspisteitä ja -tasoja. Kun tasot nousevat, saa kykypisteitä, joilla voi ostella kykyjä joko hahmojen omista tai yleisistä kykypuista. Ja näin metsästäjä oppii ampumaan useita nuolia kerralla, myrkyttämään nuoliaan tai puukottamaan vihollisia selkään ekstravahingon toivossa.

Pelin keskipisteenä toimii kaupunki, josta käsin sen moninaisia mekanismeja hallitaan. Seikkailijoiden kilta nakittaa tehtäviä, niin yleisiä “tapa 20 luurankoa” -keissejä kuin suurempaan tarinaan nivoutuvia kokonaisuuksiakin. Yhteistä näillä kaikilla on se, että niiden tapahtumapaikkana on valitettavan pieni kenttäkokoelma, jota sitten rampataan läpi uudelleen ja uudelleen.

Nunnaparalla on pipi.

Kaupungissa voi toki harrastaa ties mitä muutakin. Opetella uusia riimuja, joita voi sitten etsiä ja yhdistellä luolastojen seiniltä. Herättää henkiin — tai päästää haudan lepoon — luolastoista löytämiään seikkailijoiden ruumiita ja näin saada joko uusia NPC-kavereita tai kenties taivaallisia bonuksia. Tai rukoilla siunausta temppelistä tai tehdä tusinaa muuta juttua.

Ja onhan siellä luolastoissakin omaperäisiä ideoita. Ryhmän perässä kulkee ystävällinen varas, jolle voi nakittaa ovien ja aarrearkkujen tiirikointia sekä muita puhdehommia. Tämä tarkoittaa sitä, että luolastossa kulkiessa naputellaan kaikkia todennäköiseltä vaikuttavia paikkoja, koska miltei mikä tahansa esine voi kätkeä sisäänsä aarteen, viattomilta näyttävät paneelit ja seinänkappaleet ovat usein kätkettyjä ovia ja niin edelleen.

Näin seikkailuun tulee mukaan pientä valinnanvaraa. Ei ole aina pakko kulkea vain suoraan eteenpäin, vaan etsivä voi löytää vaihtoehtoisia reittejä ja salaisuuksia. Joskus nämä reitit sisältävät mukavia aarteita tai yllätyksiä, toisinaan yllättävän kovia pomohirviöitä.

Lisäsisällön tarpeessa

Dragon’s Crown on miltei kaikilta osa-alueiltaan aika muikea peli. Okei, se taidetyyli nyt on suorastaan tragikoominen, mutta ei sille mitään oikein tässä kohdin voi. Vitan ruudulla taide pääsee oikeuksiinsa ja peli näyttääkin hemaisevan hyvältä. Kun pääsee ohi tissi- ja peppuhirviöistä sekä pornahtavissa asennoissa luolastossa makaavista naissotureista, Dragon’s Crownin taiteella on paljon annettavaa. Se yhdistelee hienosti japanilaista hulluutta ja klassisia taidetyylejä ja onkin parhaimmillaan eräs Vitan näteimmistä peleistä. Valitettavasti samaa ei voi sanoa tekniikasta, sillä ruudunpäivitysnopeus takkuaa usein ja pahasti.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että vaikka Dragon’s Crown on pitkä ja ideoiltaan laaja peli, sitä varsinaista sisältöä on aika vähän. Luolastoja on vain muutama ja niitä sitten kompataan läpi uudelleen ja uudelleen. Tämä korostaa vain taistelun itseään toistavaa fiilistä ja saa pelin tuntumaan aika nopeasti puuduttavalta. Itse pelasin ihan huumassa pari iltaa ja sitten kiinnostukseni romahti nopeasti.

Muitakin pieniä ongelmia löytyy. Mukana on mukavalta vaikuttava määrä loottihuorausta: luolastojen aarrearkuista löytyy uusia varusteita joka lähtöön ja laajoissa kategorioissa. Mutta kun luolastossa avaat arkun, et suinkaan saa tietää löytäneesi vaikka legendaarista tulipallosauvaa, vaan kategorian A aarteen. Voit sitten kaupungissa rahaa vastaan tunnistaa esineen ja päättää, otatko sen käyttöön. Tylsää! Loottihuorauksen selkäranka on se fiilis, kun satunnaiselta hirviöltä putoaa jotain niin huikeaa ja hienoa, että pää meinaa räjähtää esinettä tuijottaessaankin!

Dragon’s Crown sisältää myös mahdollisuuden siirrellä talletuksia PlayStation Vitan ja PlayStation 3:n välillä, sillä peli on julkaistu niille molemmille. Jopa moninpeli versioiden välillä onnistuu, mistä iso peukku. Yleensähän tämä tarkoittaa sitä, että ostamalla yhden version saa samaan hintaan myös toisen. Ei nyt: Dragon’s Crown täytyy ostaa täyteen hintaan erikseen molemmille koneille. Se on vähän tylyä, se. Monikohan viitsii?

Ehkä Dragon’s Crown olisi se huikeuden multihuipentuma kaveriporukan kanssa pelattuna. Yksin koettuna se on nätti ja paljon kiinnostavia ideoita sisältävä tappelupeli, joka olisi kuitenkin kaivannut lisää sisältöä. Tällaisenaankin oikein kiva pelikokemus, mutta pienellä lisähiomisella tässä olisi voinut olla eräs Vitan parhaista peleistä.