Harry Potter and the Deathly Hallows – Part 2 (PC, PS3, Wii, Xbox 360)

25.07.2011 15:00 Juho Anttila

Tekijä: EA Bright Light
Julkaisija: Electronic Arts
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: DS, PC, PlayStation 3, Wii, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.harrypotter.ea.com
Arvostelija: Juho Anttila

Viime vuonna Harry Potter muuttui Marcus Fenixiksi. Jälki oli jäätävää. Todella köyhän miehen Gears of War nappasi Domen arvostelussa kammotun Vältä-peukalon kaikin puolin kelvottomalla toteutuksellaan.

Kun elokuvasarjan viimeinen osa jakautui kahtia, avautui myös lisenssipelien kehittäjille mahdollisuus yrittää vielä kerran. Deathly Hallows part 2 korjaa edeltäjänsä virheitä, mutta ei näistä aineksista konvehtia ole vieläkään saatu aikaiseksi.

Viimevuotisen Potterin missanneille kerrottakoon kertauksena, että Harry Potter -pelisarja lähti haistelemaan edellisen osansa myötä uusia tuulia. Ajoittain ihan mukiinmeneviä seikkailuja tarjoillut konsepti korvattiin aikuisempaan makuun suunnatulla räiskintätoteutuksella, enemmän kuin vähän Gears of War -sarjan malliin.

Ehkä tekijät ajattelivat sarjan mukana kasvaneiden fanien kaipaavan kypsempää viihdettä, tai sitten tarkoitus oli kalastella samoissa vesissä huippusuosittujen räiskintäeeposten kanssa. Oli selitys lajityypin vaihdolle sitten mikä tahansa, lopputulos oli joka tapauksessa karmiva yhdistelmä bugeja, kömpelöä pelattavuutta ja itseään toistavaa tylsyyttä.

Myös pelisuunnittelija on oppiva eläin

Heti alusta saakka on selvää, että Bright Lightin tiloissa on istuttu alas ja mietitty, mikä edellisessä pelissä meni vikaan. Asioihin on puututtu ja pahimpia ongelmakohtia on pyritty korjaamaan. Seurauksena tästä Deathly Hallows part 2 on edeltäjäänsä huomattavasti ongelmattomampi pelikokemus.

Ensimmäisenä monoa on annettu nolostuttaville Kinect-ominaisuuksille. Ei enää epätoivoista huitomista ruudun edessä siinä toivossa, että velho loitsisi edes jotakin. Edellinen osa ei ollut ”better with Kinect” ja tämä osa puolestaan on takuulla parempi ilman.

Roskakuilu on nielaissut myös kammottavat hiiviskelyosiot. Kuoleman varjelusten jälkimmäinen puolisko keskittyy lähes tyystin räiskintään. Kokemusta ei edes yritetä rytmittää rikkinäisestä pelimekaniikasta kärsivällä hiiviskelyllä.

Kaikki ensimmäisen pelin läpi rämpineet muistavat myös kammottavan huonosti toimineet kontrollit ja viallisen suojautumismekaniikan. Harry suojautui minne sattui, jos suojautui lainkaan, eikä esteen taakse piiloutuminen välttämättä estänyt vihollisen loitsuja osumasta lainkaan. Peli oli myös läpäistävissä lähes pelkkää Stupefy-loitsua käyttäen, mikä sai pelaamisen tuntumaan haukotuttavalta pakkopullalta. Myös näihin ongelmiin on löydetty ratkaisu.

Tylypahkan kuurupiilo

Uusi Harry Potter on sotaisa peli. Hirnyrkkien metsästys ja Tylypahkan puolustus on tehtävä, joka sopisi Harry Potterin sijaan paremmin vaikkapa John Rambolle. Kuolonsyöjiä vyöryy niskaan laumoittain. Pelin loppuun mennessä ruumispino nousee lähes tuhannen pahan velhon korkuiseksi.

Tuhon työkaluja on jaettu kuuden hyökkäysloitsun ja parin toissijaisen tempun verran. Valikoimasta löytyy niin pistooli, konepistooli kuin myös tarkkuuskivääri ja sinko. Kaikki ovat toki loitsuja ja näyttävät valopalloilta, mutta käytännössä kyse on tutuista aseista.

Tällä kertaa temppuja kannattaa myös käyttää edelliskertaa monipuolisemmin. Vaihtaminen loitsujen välillä on vaivatonta ja lähes joka kikalle löytyy myös käyttöä. Joiltain vihollisilta on esimerkiksi ammuttava ensin Protego-kilpi pois ennen kuin ilkiön pääsee tyrmäämään. Voimakkaammat loitsut myös latautuvat pidempään, joten kylvääkseen kuolemaa tauotta loitsujen välillä on pakko vaihdella jatkuvasti.

Tuiki tärkeä suojautumismekanismi toimii yhdellä nappulalla ja mitä tärkeintä, paremmin kuin ennen. Nyt kulloinkin ohjattava hahmo myös osaa piiloutua eivätkä vihollisten loitsut osu kulman takaa. Pelaaminen on, ainakin sarjan edelliseen osaan verrattuna, jopa sujuvaa.

Kenttäsuunnittelijoiden kiireviikot

Valitettavasti kaikki se positiivinen, mitä uusimmasta Harry Potterista on sanottavissa, tuli tiristettyä edellisiin kappaleisiin. Kyse on nimittäin kaikista korjauksistaan huolimatta kiireellisellä aikataululla ja rajallisilla resursseilla kyhätystä lisenssipelistä, ja tämä näkyy erityisesti kenttäsuunnittelun kohdalla.

Pelillä on pituutta noin viisi tuntia, mikä on nykypeliksikin suhteellisen vähän. Tästä huolimatta sisältö toistaa itseään todella pahasti. Kenttä ja haaste toisensa jälkeen vastaan vyöryy vain yhä sankempia joukkoja samanlaisia kuolonsyöjiä. Meiningin mielekkyyttä epäilee viimeistään siinä vaiheessa, kun Tylypahkaa joutuu puolustamaan samassa paikassa rutkasti yli sataa vihollista vastaan.

Suoraviivaista tappamista yritetään rytmittää liian usein toistuvilla puolustustehtävillä, joissa ovea avaavaa kaveria on suojeltava vihollisilta. Välillä taas juostaan pakoon milloin mitäkin, suoraan kohti ruutua ja samalla taaksepäin räiskien. Viimeksi mainitut tehtävät ovat aivan erityisen tympeitä. Kuolema korjaa välillä ilman, että pelaajalle informoidaan tarpeeksi selvästi, mikä meni pieleen.

Myös tekoäly, niin omien kavereiden kuin vihollistenkin, jättää rutkasti toivomisen varaa. Usein mukana roikkuvista kavereista ei juuri apua ole, toopet kun tuntuvat viettävän valtaosan ajasta nenää kaivaen ja sinne tänne ammuskellen.

Paljon fiksumpia temppuja ei voi odottaa vihollisiltakaan. Osaavathan nuo suojautua, mutta yhtä usein nähdään täysin järjettömiä hitaita hyökkäyksiä laajan aukean yli tai jopa seisoskelua suoraan tulilinjalla. Määrä korvaa laadun, jos henki lähtee, johtuu se lähes tyhjästä ilmestyvistä kuolonsyöjäyllätyksistä vihollisten taitavien manööverien sijaan.

Vaihtelua haetaan päästämällä pelaaja useamman eri tylypahkalaisen pöksyihin. Sori, Hermione-fanit, puhun kuvainnollisesti. Hahmoissa ei kuitenkaan ole mitään muuta eroa kuin ulkonäkö, joten tämänkin tempun pelillinen anti jää surullisen laihaksi.

Harry Potter and the Deathly Hallows part 2 on edeltäjäänsä selvästi parempi peli. Se ei kuitenkaan riitä kovin pitkälle, rima kun oli alun perin viritetty kellarikerrokseen. Paremmin toimivan tekniikan ansiosta pelaaminen ei tunnu enää keskiaikaiselta kidutukselta, mutta sisällön puute ja itseään toistava kenttäsuunnittelu saavat kokemuksen maistumaan puulta.

Mikä pahinta, pelin etukäteen mainostettu haastepelimuotokin koostuu vain samojen kampanjasta tuttujen kenttien toistamisesta kelloa vastaan. Kun jo ensimmäinen pelikierros haukotuttaa, ei saman toistaminen saavutusten toivossa tunnu mielekkäältä. Voi, kun viimeisetkin Potter-pelit oltaisiin maltettu toteuttaa sarjan alkupään pelien seikkailullisella otteella. Tylsä ja itseään toistava tusinaräiskintä ei tee oikeutta sille potentiaalille, jota elokuvissa ja kirjoissa riittäisi.

Toinen mielipide

Edellinen pelaamani Harry Potter -leffaan pohjautuva peli Order of the Phoenix sisälsi vielä seikkailua Tylypahkan maisemissa. Uusin Deathly Hallows on puhdasta kolmannesta persoonasta kuvattua suojassa nössöilyyn painottuvaa räiskintää.

Koska kyseessä on Harry Potter, hahmoille ei tietenkään anneta tuliaseita, vaan tulitaistelut käydään taioilla. Sen sijaan, että kaikilla loitsuilla olisi omat erikoisemmat käyttötarkoituksensa, niistä on tehty taikavastineita pistooleille, konekivääreille, kranaatinheittimille ja tarkkuuskivääreille. Poissa ovat taiat, joilla olisi erilaisia vaikutuksia vihollisiin. Erilaisuus rajoittuu lähinnä siihen, että parilla taialla saa ammuttua vihollisten suojausloitsujen läpi ja yhdellä voi lukittautua useampaan viholliseen kerralla.

Vaikka pelin kontrolleissa ei ole pienestä kömpelyydestä huolimatta mitään anteeksiantamattomia vikoja, on Deathly Hallows Part 2 pelisuunnittelun kantilta ehkäpä maailmanhistorian yksitoikkoisin peli. Melkoinen saavutus ottaen huomioon sen, että peli kestää vain noin kolme tuntia.

Siinä missä peli oikoo tarinankerronnassa monissa kohdissa, jättäen pois kokonaisia juonikuvioita ja tiivistäen pidemmätkin keskustelut alle minuutin välipätkiksi, se pitkittää toinen toistaan tylsempiä luolastoja tuskastuttavan pitkiksi koitoksiksi. Aivan kuin ruskeanharmaiden ympäristöjen tuijottelu ei olisi jo tylsää, niissä etenemisestä on tehty niin itseään toistavaa puuhaa, että on vaikea muistaa milloin olisin viimeksi törmännyt vastaavaan.

Koko peli tuntuu köyhän miehen Gears of Warilta ja vieläpä hiomattomalta sellaiselta, mikä tekee kokonaisuudesta karmivan huonon kokemuksen. Alussa pelaaja odottaa, että peli alkaisi kunnolla. Pian hän kuitenkin hoksaa, että tässä on kaikki mitä pelillä on tarjottavanaan. Lopulta sitä vain toivoo, että peli päästäisi pelaajan pahasta mahdollisimman nopeasti. Jos pelistä täytyy sanoa jotain hyvää, niin ainakin se sentään näyttää ja kuulostaa ihan hyvältä, yksitoikkoisista ympäristöistä huolimatta.

Petteri Kaakinen

Lisää aiheesta

Elokuva-arvostelu: Harry Potter -saaga sai arvoisensa päätöksen

Elokuva alkaa synkissä tunnelmissa. Voldemort kasvattaa voimiaan saatuaan käsiinsä Dumbledoren voimakkaan taikasauvan. Luurankomaiset ankeuttajat valvovat Tylypahkaa, jossa synkkä Severus Kalkaros uutena rehtorina valvoo kuolonsyöjien totalitaristisessa komennossa marssivia oppilaita. Harry Potter kumppaneineen yrittää vielä toipua edellisen elokuvan lopussa kokemistaan menetyksistä, erityisesti kotitonttu Dobbyn kuolemasta. Pian kuitenkin syntyy uusi suunnitelma, jonka avulla voidaan löytää jäljellä olevat hirnyrkit, joihin Voldemort on piilottanut osan sieluaan.

Massiivisen viimeisen kirjan jakaminen kahteen elokuvaan oli loppujen lopuksi hyvä ratkaisu, vaikka ensimmäinen osa väistämättä jättikin katsojan ikävään odottelun tilaan. Kotiteattereiden Harry Potter -maratoneissa putkeen katsottuna elokuvat tulevat olemaan parhaimmillaan, sillä ohjaaja David Yates on pitänyt elokuvat saman teoksen osina. Lähtötilannetta ei toisen osan alussa juuri selitellä ja juonen seuraaminen onkin varmasti vaikeaa, jollei ole nähnyt ensimmäistä osaa tai lukenut kirjaa.

Peliarvostelu: Harry Potter and the Deathly Hallows – Part 1 (PC, PS3, Xbox 360, Wii)

Kolmannen persoonan kuurupiiloräiskinnät ovat nyt muotia, joten mikä sen parempi idea kuin tehdä Potteristakin kulman takaa kuikuileva joukkoteurastaja. Tällainen suunnitelmahan ei voi epäonnistua. Eihän?

Kuten nykyään tapana on gaziljoonia tienaavien menestyssarjojen kohdalla, on Harry Potterin viimeinen venytys jaettu kahteen elokuvaan. Sama toistuu tietenkin myös pelisarjan puolella, sillä silloin on lypsettävä, kun utareet pullottavat. Tällä kertaa olisi kyllä kannattanut hieman odottaa. Siis jos julkaisijoilla olisi ollut minkäänlaista ammattiylpeyttä.

Kirjan lukeneet tai elokuvan nähneet tietävät kertoa, että Harry Potterin viimeinen taistelu tylsänilkeää Voldemortia vastaan koostuu kyseisen herran sielun palasia sisältävien hirnyrkkien metsästämisestä. Ne, jotka eivät ole tutustuneet kirjaan tai sen elokuvaversiointiin eivät tätä opi myöskään pelistä, sen verran tökeröä tarinankerrontaa faneille tarjotaan.