Shadwen – kotimainen hiiviskely kompastuu kurjaan tekoälyyn (PC, PS4)

28.05.2016 14:00 Juho Anttila

Tekijä: Frozenbyte
Julkaisija: Frozenbyte
Testattu: Xbox One
Saatavilla: PC, PlayStation 4
Laitevaatimukset: PC Windows Vista tai uudempi, tuplaydinprosessori, 4 Gt muistia, DirectX 10 -näytönohjain
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta noin 16,99 euroa
Pelin kotisivu: https://www.shadwen.com/
Arvostelija: Juho Anttila

Aika ja sen manipuloiminen kiehtoo. Mitä, jos meillä olisi aikaa miettiä jokaista siirtoamme? Entä jos tehdessämme virheen voisimme kelata aikaa taaksepäin ja yrittää uudelleen? Suomalaisen Frozenbyten uutukainen Shadwen antaa maistiaisen siitä, miltä tämä voisi tuntua.

Ajatus ajasta, joka kuluu vain kuin pelaaja liikkuu, ei ole aivan uusi. Legendaarinen Braid leikitteli ajatuksella ja tuoreempana esimerkkinä Superhot toi idean ensimmäisen persoonan räiskintäpeliin. Nyt Shadwen tutkii, miten ajan pysäyttäminen istuu hiiviskelyhenkiseen salamurhailuun.

Idea on mitä kiehtovin ja itse odotin Shadwenilta paljon. Avaahan perusidea koko joukon mielenkiintoisia mahdollisuuksia ja ideoita. Hiiviskely on aina ollut kärsivällisyyttä vaativaa taktikointia, jonka erikoinen pelimekaniikka nostaa aivan omalle tasolleen. Sitä suurempi harmi onkin se, että Frozenbytellä näyttää loppuneen sekä raha että aika.

Mutta puhutaanpa ensin hetki lisää ideoista Shadwenin takana. Shadwen on salamurhaajaneitonen, jonka kohteena on, ei sen enempää tai vähempää kuin itse kuningas. Kohtalon oikusta Shadwen törmää murhamatkallaan orpotyttö Lilyyn, joka lyöttäytyy väkisin sankarittaren seuraan. Tästä alkaa matka läpi kujien ja torien kohti kuninkaan linnaa ja viimeistä kohtalokasta päätöstä.

Salamurhashakkia

Shadwenin pelimekaniikka on oivaltavan yksinkertainen. Aika kuluu pelimaailmassa ainoastaan silloin, kun päähenkilö liikkuu tai pelaaja painaa pohjaan ajan kelaamiseen pyhitettyä nappulaa. Aikaa voi kelata myös taaksepäin, mikä onkin tarpeellinen taito kiinnijäämisen tai kuoleman koittaessa.

Pelimaailma puolestaan on täynnä virtuaalisia fysiikan lakeja tottelevia laatikoita, piiloutumisen mahdollistavia heinäkasoja ja muuta mukavaa. Lisäksi Shadwenilla on käytössään kiipeilykoukku, jonka avulla on mahdollista sekä kiivetä korkeille tasanteille, heilauttaa itsensä paikasta toiseen ja mikä tärkeintä, herättää vartijoiden huomiota tyrkkimällä ja kiskomalla laatikoita ja muita esineitä.

Pelin edetessä Shadwen avaa arkkuja, joista löytyy resursseja ja piirustuksia. Näiden avulla voi rakennella erilaisia ansoja, jos pelkkä selkään puukottaminen ei riitä. Viholliset eivät toki myöskään ole puolustuskyvyttömiä. Jos Shadwen havaitaan, huikkaa vartija hälytyksen ja peli on ohi. Tai ei oikeastaan ole, sillä aikaa voi tällöin kelata taaksepäin ja kokeilla suoritusta uudestaan, hieman eri tavoin.

Hiippailupeleille tyypilliseen tapaan eteneminen on mahdollista kahta eri tyyliä seuraillen. Viholliset voi salamurhata tylysti tai vaihtoehtoisesti voi panostaa hiippailuun, pyrkien näin säästämään hengissä kaikki muut paitsi reissun lopullinen kohde. Saavutuslistaa tutkaillen valinta on jyrkkä, sillä virtuaalipippeliä saa kasvatettua vain, jos saman kentän aikana jättää jokaisen vartijan henkiin tai vaihtoehtoisesti päästä päiviltä viimeisenkin vihollisen. Välimallin ratkaisuja ei tueta ainakaan palkitsemalla.

Voi niitä ongelmia

Tähän mennessä kaikki kuulostaa varmasti vielä lupaavalta, mutta valitettavasti totuus ei yllä mielikuvien tasolle. Shadwen nimittäin suorastaan pullistelee ikäviä ongelmia ja suunnitteluvirheitä. Ennen kaikkea pelistä paistaa läpi se, ettei Frozenbytellä ole ollut ilmeisesti Trine 3 -notkahduksen jälkeen aikaa tai rahaa hioa peliään idean ansaitsemalle tasolle.

Graafiselta ulkoasultaan Shadwen on perin miellyttävä, mutta kiilto karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun sisällön monotonisuus paljastuu. 15 kentän ja samalla noin kuuden tunnin mittaisen seikkailun aikana tarjoillaan nimittäin vaihtelua todella kitsaasti. Tämä koskee sekä kenttien visuaalista antia että niiden pelillistä sisältöä.

Ensimmäisen kahden kentän jälkeen Shadwen ei esittele käytännössä yhtäkään uutta pelimekaniikkaa tai edes juuri lainkaan ulkonäöllisesti toisistaan poikkeavia maisemia. Aivan samannäköisten kujien, aukioiden ja rakennusten läpi ramppaaminen kyllästyttää jo muutaman kentän jälkeen, eikä tilanne helpota käytännössä tippaakaan koko teoksen aikana.

Sama koskee myös pelillistä sisältöä. Shadwen on yksinkertaisesti lineaarinen joukko samanlaisia toisiaan toistavia kenttiä. Pelaaminenkin on alusta loppuun saman kaavan toistamista. Havaitse vartija, hämää vartijaa, hiippaile vartijan ohitse tai väkivaltaisempaa pelitapaa suosivien kohdalla puukota vartija hengiltä ja toista sama lukemattomia kertoja.

Bugejakin on mukaan sattunut. Erityisen harmittava on Shadwenin kiipeilykoukku ja köysi, joiden käyttö on välillä luvattoman kömpelöä. Heitto ei osu sinne minne pitäisi ja jos osuukin, sankaritar jää usein roikkumaan kielekkeen reunalle ilman, että kipuaminen ylös onnistuisi. Laatikoita olisi myös kiva kiskoa paikoiltaan hämäykseksi, mutta onnistuminen tässä on liian usein onnenkauppaa.

Toki pelaaminen on ongelmista huolimatta helpohkoa, sillä vartijoiden tekoäly on luvalla sanoen luokatonta. Välillä tuntuu, että vihollisten ympärillä voi tanssia vaikka ripaskaa ilman, että veijarit hoksaavat Shadwenin. Toisaalta taas liian usein vartijat jättävät reagoimatta tyystin hämäysyrityksiin. Se syö miestä, kun vartijan vieressä keikkuvaa laatikkoa saa venkslata ja tökkiä loputtomiin ennen kuin vihollinen hoksaa, että jotain pitäisi tehdä.

Koko pelin mittainen saattotehtävä

Koko pelin paskin idea on silti mukana roikkuva Lily-tyttö. Ei riitä, että Shadwen itse pääsee kentän loppuun. Lily on saatava kuljetettua mukana, jotta etenemisen estävät ovet saadaan auki. Lily onkin sitten sellainen veijari, etten ole aikoihin vihannut pelihahmoa näin verisesti.

Frozenbyte on päätynyt tekoälykompromissiin, jossa viholliset eivät havaitse Lilyä, mutta Lily itse huomaa uhkaavan tilanteen eikä uskalla edetä ennen kuin tie on selvä. Paperilla tämä tarkoittaa sitä, että Shadwenin on houkuteltava vartijat Lilyn reitiltä, jotta tämä pääsee etenemään. Todellisuus on raadollisempi.

Lilyn tekoäly on aivan liian usein täydellisen aivokuollut. Kenttien läpäisemisessä vaikeaa ei ole vartijoiden välttely vaan se, että Lilyn saa edes jotenkin käskytettyä etenemään. Ensin tyttö kyhjöttää pusikossa tai seisoskelee paikoillaan loputtomiin, vaikka vartijoita houkuttelisi miten tieltä pois. Kun Lily lopulta liikkuu, juoksee tämä usein suoraan vartijan nenän edestä ilman, että tämä havaitsisi asiaa mitenkään. Puhu tässä sitten immersiosta.

Anteeksiantamattoman iso osa Shadwenin parissa vietetystä ajasta kuluu yrittäessä kaikin mahdollisin keinoin saada Lilyä hoksaamaan, mihin kannattaisi liikkua ja koska. Toisin kuin moni muu seuralaisia esittelevä peli, Shadwen ei onnistu luomaan kunnollista tunnesidettä kumppaniin. Tyttö yksinkertaisesti vain ketuttaa kaikessa tekoälyttömässä jumiutumisessaan. Loppua kohden toivoisi, että maanvaivan saisi vain syötettyä vartijoille tai päästettyä itse päiviltä, jotta kidutukselta säästyisi.

Siihen kiteytyy myös Shadwen. Kiva idea ja ihan nätti toteutus kiehtoo parin kentän ajan, kunnes totuus rupeaa vähitellen paljastumaan. Sen sijaan, että Frozenbyte olisi kehittänyt ideaa edelleen ja tarjonnut vaihtelevan, kenttä kentältä kasvavan pelikokemuksen, tarjolla on 15 kenttää silkkaa toistoa ja tappelua tekoälyä vastaan.

Ymmärrän hyvin, että Frozenbyte on mitä ilmeisimmin ollut tukalassa paikassa, mutta ikäville tosiasioille ei voi mitään. Shadwen on hukattu hieno peli-idea, teknisesti viimeistelemätön ja itseään tympeästi toistava pettymys ja ennen kaikkea räikeä esimerkki siitä, miten kehno tekoäly voi tuhota muutenkin huteran pelikokemuksen tyystin. Ikävä sanoa, mutta lupaavan alun jälkeen Shadwen teki minut vain vihaiseksi.